MM-kisoissa riitti tuomarillakin kiperiä tilanteita. Myös tasoerot olivat karkeloissa melkoiset.
Toinen päivä valkeni sateisena, aivan niin kuin oli luvattukin. Majoitustiloista riittävästi sadevarustusta ja lämpimiä vaatteita sekä kilpailutoimistolta vielä sateenvarjo matkaan, niin olin valmis päivän koitoksiin. Alueeni toiseen kisapäivään oli O’Meara-kentän väylän 15 viheriöalue ja lyhyt väylä 16. Onnekseni tiiauspaikan 16 vieressä sijaitsee tunnettu Shell Cottage, jonka terassin katoksen alle pääsin pakoon pahinta sadetta.
Shell Cottage on 1750 valmistunut talo, jonka omistajana on ollut liuta kuninkaallisia ja viimeisin kuuluisa omistaja on ollut rock-laulaja Marianne Faithfull. Mökissä ovat vierailleet ainakin Kuningatar Victoria, Monacon ruhtinatar Grace, Peter Sellers ja Mick Jagger. Talon erikoisuutena on huone, johon vuosien saatossa omistajat ovat keränneet simpukan kuoria kaikkialta maailmasta ja kiinnittäneet ne seinille, kattoon ja huonekaluihin. Minulla oli harjoituspäivänä onni päästä pistäytymään talossa sisällä ja nähdä tuo kiinnostava kokoelma kokonaisuudessaan. Taisinpa myös päästä istahtamaan samalle tuolille, millä edellä mainitut kuuluisuudet ovat istuneet.
Shell Cottage ja simpukkahuone.
Aamupäivä passipaikallani sujui jokseenkin odotetunlaisesti. Pelinopeus oli tihkusateesta johtuen hitaanpuoleista ja avokätisesti annetussa neljän tunnin ja neljänkymmenen minuutin aikataulussa ei tahtonut mikään ryhmä pysyä. Aamun ainoina valopilkkuina olivat ne satunnaiset pelaajat, jotka onnistuivat missaamaan viheriön 16 parilla metrillä oikealle ja valuttamaan pallonsa soratielle. Yksi heistä oli Suomen Matias Honkala. Näiden pelaajien kanssa sitten etsittiin lähintä vapauttavaa paikkaa ja käytiin läpi kiinteän haitan sääntöä.
Iltapäivällä pelikelin huomattavan paranemisen myötä väylän viisitoista (par-5) viheriö tuli saavutettavaksi toisella lyönnillä, mikä tietenkin lisäsi myös viheriön edessä virtaavan joen merkitystä. Parikin metriä liian lyhyt lyönti jäi varmasti vesiesteeseen. Enimmäkseen tehtävänäni oli osoittaa vesiesteen droppipaikan sijaintia, mutta muutama mielenkiintoinen sääntötilannekin saatiin.
Ensimmäisenä tilanteena tarkasteltiin islantilaisen Gisli Sveinbergssonin pallon sijaintia. Pallo oli ylittänyt joen ja pudonnut viheriön puolelle alas keltaisen maalatun vesiesteviivan päälle ja käytännössä jäänyt alastulopaikkaansa pyörähtäen vain puolisen pallon mittaa eteenpäin. Pelaaja halusi tietää, oliko hänen pallonsa vesiesteessä vai saisiko hän laskea mailansa maahan pallon taakse. Koska osa, hyvin pieni osa tosin, pallosta kosketti vielä estettä, oli pallo vesiesteessä ja mailan laskeminen esteeseen ei ollut sallittua. Pelaaja kiitti kohteliaasti ja chippasi pallonsa kymmenen sentin päähän reiästä varmistaen näin birdien itselleen.
Toisen tilanteen sai aikaan Saksan Hurley Long, joka niin ikään löi pallonsa viheriön eteen vesiesteeseen, ei päättänyt käyttää droppipaikkaa ja pudotti pallonsa vesiestesäännön mukaisesti. Kaikki hyvin tähän asti, mutta sitten alkoi tapahtua. Yhtäkkiä pelaaja nosti pudotetun pallonsa ja alkoi viittilöimään ja huutamaan viheriön puolella oleville kanssakilpailijoilleen. Tässä vaiheessa minäkin kiinnostuin tilanteesta, sillä pudotettu pallo oli pelissä ja sen nostamisesta seuraisi yhden lyönnin rangaistus. Ennen kuin ehdin paikalle kysymään mitään, saksalainen pudotti pallonsa toiseen paikkaan.
Kysyttyäni useampien droppien syytä ja tarkoitusta sain vastaukseksi ihan järkeenkäyvän selityksen. Ensimmäinen droppi oli tehty vesiesteestä löydetyn pallon perusteella. Tämä löydetty pallo ei ollutkaan hänen, joten kohta, josta pallo meni vesiesteeseen, oli arvioitu väärin ja piti suorittaa uusi droppi. Onneksi pelaajat löysivät oikean pallon ja saivat näin oikean pudotuslinjan pallolleen, sillä mikäli alkuperäinen pallo olisi jäänyt löytymättä, olisi ensimmäinen droppi ollut hyväksyttävä ja pudotetun pallon poimiminen tuottanut yhden lyönnin rangaistuksen. Nyt arvatenkin ainoa, joka ehti säikähtää, oli tuomari Teittinen.
Loppupäivä olikin sitten rauhallisempaa ja kun sadekin lakkasi, pelivauhti pysyi kohtuullisena. Viimeisen ryhmän selviydyttyä kunnialla väylästä 16, olikin aika lähteä tuttuun tapaan klubitalolle ruokailemaan ja suihkuun. Nälkä onkin kisapäivän jälkeen ihan kohtalainen, kun taukoja ei pelaajavirrassa juurikaan ole ja kilpailun ollessa käynnissä tuomarit ruokitaan lounaspussilla, jossa on ainoastaan kolmioleipä, pari hedelmää ja vesipullo.
Kolmannen päivän aamu oli kylmä ja tuulinen. Lämpömittari näytti kuutta plusastetta ja links-tyyppisellä Montgomerie-kentällä tuuli pääsi puhaltamaan esteettä. Vaatevarustuksena oli ”all on” ja silti täytyi vähän väliä kävellä ja hyppiä, että veri jatkaisi kiertämistään elimistössä. Onnekseni tuomariasettelussa oli tapahtunut pienoinen lipsahdus, jonka ansiosta pystyin neuvottelemaan itselleni iltapäivävuoron O’Meara-kentälle, jossa puut antavat mukavasti suojaa tuulelta.
Iltapäivällä O’Meara-kentällä pelasivat maapallomme pahnan pohjimmaiset eli joukkueet sijoilla 55–72. Näiden maiden joukossa olivat mm. Armenia, Gabon ja Irak, joiden pelaajilla oli vaikeuksia rikkoa jopa 100 lyönnin rajaa. Olipa Armenian peluri käyttänyt peräti 122 lyöntiä edellisenä päivänä Montgomerie-kentällä. Tuomarointipaikkani oli noin 160 metrinen alamäkeen pelattava väylä 14, jossa joki kulkee väylän poikki ja viheriön vasemmalla puolella.
Olisi voinut kuvitella, että isolle viheriölle on helppo alamäkeen osua, mutta se olisi ollut selkeä harhaluulo. Kokemattomammat pelaajat löivät yksi toisensa jälkeen pallojaan jokeen ja minä puolestani näytin yhdelle toisensa jälkeen, missä väylän droppialue oli. Sain todistaa myös kahta ihan puhdasta sokettia ja yhtä duffia, jotka eivät yltäneet edes väylä puolivälin jokeen asti. Tosin toinen soketin lyöneistä pelaajista pääsi vesiesteeseen toisella lyönnillään. Töitä siis riitti. Koitin auttaa parhaani mukaan pelinopeudessa myös haravoimalla hiekkaesteen pelaajien puolesta. Se antoi myös mukavaa pientä liikuntaa perjantain kylmyydessä.
Kaikkien pelaajien kadottua väylän 15 kulman taakse oli kolmannen päivän tuomaritehtävät suoritettu. Pikaisesti käymään vartin matkan päässä majapaikalla, klubitakkia niskaan ja takaisin Carton Houseen tuomareiden illalliselle. Tämä hieno illallinen on perinteinen pikku kiitos IGF:ltä (International Golf Federation) tekemästämme tuomarityöstä. Parasta antia illallisella on kuitenkin kokemusten ja kuulumisten vaihto tuomarikollegojen kanssa. Aika kuluu leppoisasti erilaisten kisatapahtumien kerronnassa. Niinpä nytkin ilta tuntui loppuvan liian aikaisin, kun meille kisakyläläisille tultiin ilmoittamaan kuljetuksen olevan valmiina hotellin edessä.
Viimeinen kisapäivä toi mukanaan taas hieman sadetta ja sen mukana myös koleutta, mutta näihinhän oli jo varauduttu ja totuttukin. Tarkkailupaikakseni oli merkitty O’Meara-kentän väylät 3–5 ja 10. Löysin erinomaisen tarkkailupaikan pienen mäennyppylän päältä väylien 4 ja 5 välistä, josta näin kaikki viheriöt ja väylät lukuun ottamatta väylää 10.
Tanska vei nimiinsä MM-kisat.
Ja kuinka ollakaan heti ensimmäinen ryhmä hukkasi pallonsa kymppiväylän avauksessa ja minä olin vielä tarkastamassa muita tiluksiani. Näin, kun pelaaja käveli takaisin tiille ja ehdin kuljettamaan hänet takaisin väylälle avauslyönnin jälkeen, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Pallon etsiminen ja takaisin kulkeminen veivät niin paljon aikaa, että seuraava ryhmä lähti lähes kymmenen minuuttia lähtöajastaan myöhässä.
O’Meara-kentällä pelasivat kuitenkin päätöspäivänä parhaat joukkueet ja niinpä viivästyksestä huolimatta aikataulussa pystyttiin pysymään. Myös maailmanmestaruudesta kamppailleet kärkiryhmät olivat jopa useita minuutteja aikataulua edellä lopettaessaan kymppiväylän iltapäivällä. Samaa ei voinut sanoa tapahtuvan Montgomerie-kentällä, jossa jo aiemmin mainitut heikommat maat ylittivät kaikki hitausennätykset jopa niin, että virallista palkintojenjakoa jouduttiin lykkäämään noin viisitoista minuuttia, jotta hekin ehtivät paikalle. Tanskan maailmanmestarit oli siinä vaiheessa jo ehditty kuvaamaan ja samppanjalla kastelemaan O’Mearan viheriöllä 18 moneen kertaan.
Kultamitalit siis jaettiin hienoiselle yllättäjälle Tanskalle, hopeamitalit USA:lle ja pronssiset mitalit Espanjalle. Kilpailu oli äärimmäisen tiukka, sillä yhdessä vaiheessa finaalikierrosta peräti viisi joukkuetta jakoi kärkisijaa. Suomen joukkue Matias Honkala, Veeti Mähönen ja Sami Välimäki paransi huomattavasti peliään kahdelle viimeiselle päivälle ja nousi lopulta sijalle 37, mikä ei varmastikaan ollut odotusten mukainen, olihan Suomi voittanut kaksi kuukautta aiemmin Euroopan mestaruuden.
Viimeiselle sijalle jätettiin Armenia, joka hävisi voittajajoukkueelle vaatimattomat 216 lyöntiä, kun joukkueiden kolmesta tuloksesta otettiin päivittäin kaksi parasta huomioon neljältä kisakierrokselta. Pitkä on matka maailman kärkeen armenialaisgolfareilla. Maine tietysti kasvaa tälläkin tavoin.
