Kutsu tämän vuoden U.S. Openin tuomaritehtäviin tuli selvästi myöhemmin kuin aiempina kolmena vuonna. Ehdin jo hieman luopua toivosta ja kertoa kyselijöille, että tänä vuonna ei näköjään kutsua tule- Mutta niinpä vain sittenkin kutsu tuli. Ehdotus suurista sääntömuutoksista vuodelle 2019 oli pitänyt USA:n golfliiton sääntöviskaalit kiireisinä ja niinpä kutsu kaikille tuomareille lähti pari viikkoa normaalia myöhemmin eli maaliskuun puolivälin jälkeen. Ja minä olin siis edelleen noiden reilun 50 kutsuttavan tuomarin joukossa.
Matka U.S. Openin näyttämönä toimivalle, noin 30 km Milwaukeesta länteen sijaitsevalle Erin Hillsin golfkentälle alkoi sunnuntaina välittömästi Hill Side Golfissa pelatun naisten LETAS-kilpailun EVLI Finnish Ladies Openin jälkeen. Sen verran kiireiseksi aikataulu muodostui, etten ehtinyt jäädä paikalle katsomaan, kun Ursula Wikström kukitettiin ja palkittiin kisan voittajana, vaan hyppäsin autooni kohti lentokenttää heti, kun viimeinenkin tuloskortti oli palautettu. Finnairin sinivalkoiset siivet Chicagoon eivät odottelisi, jos jostain syystä en olisikaan lentokentällä ajoissa.
Jottei kaikki menisi kuin Strömsössä, odotti Helsinki-Vantaan lentoaseman lähtöselvityksessä pieni ongelma. Vieraanani U.S. Openissa olevan tuomarikollega Timo Huvisen lähtöselvitys kyllä onnistui ilman ongelmia, mutta minulle ei virkailija pystynyt saamaan istuinpaikkaa jatkolennolle Chicagosta Milwaukeen. Kuulemma pitäisi Chicagossa onnistua lähtöportilla. Puolentoista tunnin vaihdolla USA:aan saavuttaessa ei ehdotettu: ”Saat istuinpaikan Chicagon lentoasemalla” juurikaan miellyttänyt ja niinpä ryhdyin Helsinki-Vantaan turvatarkastukset läpäistyämme etsimään internetin maailmasta mahdollisuutta istumapaikan löytämiseen. Ja kuinka ollakaan varausnumeroa ja lentoyhtiön nimeä käyttämällä sain itselleni paikan Milwaukeen koneeseen ja jopa siirrettyä Timon viereiselle penkille. Minä siis onnistuin siinä, missä Finnairin virkailija ei tällä kertaa pystynyt auttamaan.
Chicagon lentokentälle laskeuduttuamme koneen vaihtoon oli aikaa vain 90 minuuttia. Piinavan pitkä odotus maahantulotarkastukseen vain lisäsi jännitystä jatkolennolle ehtimisestä. Vihdoin pääsimme virkailijan luo, joka kyseli varsin rutiininomaisesti matkamme päämäärää ja tarkoitusta. Mainittuamme matkaavamme U.S. Openiin hän ilmeisesti huomasi minun pikee-paitani rintamuksessa ollutta USGA:n logoa ja tekstiä USGA Rules Committee ja hieman kiinnostuneempana työstään kysyi: ”Spectators?” eli katsojiksiko aiotte. Tähän hieman jännittyneenä vastasin, että juu, ihan vaan kisoja katsomaan tässä ollaan tulossa. Ja enhän minä varsinaisesti valehdellut. Suurin osa tuomarin tehtävää on juurikin pelin seuraaminen. Seuraavaksi poimimme hihnalta matkalaukkumme, jotka jo pyörivät siellä ja siirryimme jonottamaan tullivirkailijalle. Onneksi toisen, selvästi lyhyemmän, jonon pää oli hieman piilossa ja me huomasimme sen. Niinpä tullimuodollisuuksista selvittiin alle kymmenessä minuutissa lyhyen jonotusajan ansiosta sekä vastaamalla oikein (kieltävästi) tullimiehen kysymykseen onko matkatavaroissa mukana ruokaa. Tullitarkastuksen jälkeen siirsimme matkalaukut jatkolentojen tavarahihnalle ja sitten edettiin kohti lähtöporttia terminaalia vaihtaen, kun aikaa jatkolennon lähtöön oli enää 35 minuuttia. Alkoi tuntua, että ehtisimme.
Mutta eihän tämä lentomatkailu näin mene. Mehän olimme nyt USA:n rajojen sisäpuolella ja päästäksemme lennollemme, meitä odotti uusi turvatarkastus. Ja olihan niitä lennoille haluavia sunnuntai-iltana Chicagossa ihan muutama muukin. Kysyttyämme virkailijalta mahdollisuutta pieneen oikaisuun kiireemme vuoksi, hän totesi, että kiire se on kaikilla muillakin, menkää vain jonon päähän. Emme siis voineet muuta kuin aloittaa taas uudn jonottamisen ja toivoa, ettei edellä olevilla olisi isoja ongelmia turvatarkastuksessaan. Aikani kuluksi laskin etenemisnopeuttamme ja sain tulokseksi, että todennäköisesti meille jäisi alle 10 minuuttia lennon lähtöön tarkastuksesta selvittyämme. Vihdoin pääsimme tarkastuspisteelle, jossa meidät erotettiin eri jonoihin. Minulla etenemisen pysäytti hihnalle aseteltavien pientavaralaatikoiden tilapäinen loppuminen, mutta Timon edessä oli mies, jolla oli useampia tietokoneita lentolaukussaan, mutta ei ollut ottanut niitä näkyville. Niitä sitten kaiveltiin laukusta esille ja aseteltiin uudelleen läpivalaisuun Timon joutuessa kiltisti odottamaan vuoroaan. Minun jononi sai tavarakaukalot ja lähti etenemään, mutta Timon jono ei edennyt mihinkään. Loputtoman pitkältä tuntuneen kolmen minuutin odottelun jälkeen Timokin läpäisi turvatarkastuksen ja meillä oli ruhtinaalliset viisi minuuttia aikaa lentomme lähtöön, ellei lähtöporttia olisi jo suljettu. Onneksi porttimme oli melkein lähinnä turvatarkastuspistettä ja kurvasimme aivan viime tipassa. Henkilöpapereiden tsekkaus ja sisään koneeseen. Astuttuamme koneeseen ovet suljettiin ja istuuduttuamme penkeillemme konetta alettiinkin jo rullata kohti kiitorataa. Missähän välissä tuossa olisi ehtinyt istumapaikan itselleen lunastamaan? Mutta yhtä kaikki, me ehdimme kuin ehdimmekin jatkolennollemme.
Lento Chicagon ja Milwaukeen välillä ei oikeastaan ole lento, vaan loikka. Koneen renkaat ovat irti maasta vaivaiset kaksikymmentä minuuttia, joten minkäänlaista juomatarjoilua ei tällä lennolla suotu meille jonotuksesta janon saaneille matkustajille. Eikä meillä ollut enää Timon Helsinki-Vantaalta ostamia Hartwallin lähdevesipullojakaan, kun Chicagon turvatarkastuksessa ne piti heittää pois kutakuinkin avaamattomina.
Mutta onneksi Milwaukeen kentällä meitä vastassa oli Joanne, yksi kilpailun 5266 vapaaehtoisesta, joka toivotti meidät tervetulleiksi U.S. Openiin vesijuomapullojen kera. Hän kertoi noutavansa meidän auton ja kuljettajan valmiiksi sillä aikaa, kun me saisimme matkatavaramme. Matkatavaratkin tulivat nopeasti, sillä muilla matkustajilla ei niitä ollut juuri lainkaan. Samassa Joanne jo kertoikin automme olevan valmiina kuljettamaan meidät hotellillemme. Kilpailusponsori Lexuksen muhkea kaupunkimaasturi otti meidät syleilyynsä nahkapenkkeihinsä ja pikkuhiljaa alkoi tuntua, että taas ollaan menossa kohti isoja kilpailuja. Hotellilla sisäänkirjautuminen sujui viivytyksittä ja USGA:n neuvontatiskiltä saimme kulkuluvat, pääsyliput ja muut tarvittavat paperit. Kellon ollessa puoli yksitoista paikallista aikaa (aamu puoli seitsemän Suomen aikaa) ei hotellihuoneessa tarvinnut miettiä toimintoja. Väsyneet matkaajat kävivät nukkumaan mielessään ajatus siitä, että golfin U.S. Open oli vain yhden nukutun yön päässä.
[galleria id=1]
Mukavaa luettavaa, lisää tällaista! Olisi kiva kuulla Arton mielipide siitä miksi kenttä oli ensimmäisenä päivänä viritetty niin helpoksi että ennätysmäärä tai ainakin lähes ennätysmäärä pelaajia pelasi alle parin ja kärkituloskin -7 sivusi ennätystä US Openissa.
Ja lisää ennätyksiä eli alhaisia lyöntimäärejä tulee lisää. Ei ole mikään US Open kenttä tämä leveäväyläinen baana.
Mistä löytyy Arto Teittisen Blogit???