Arto Teittinen | Blogit |
20.3.2018

Kenia Open – valmistautuminen ilman mailoja

Oliver Lindellin caddiena Keniassa huhkiva tuomariguru Arto Teittinen valottaa lukijoillemme tuntoja suoraan kisapaikalta. Paljon on ehtinyt tapahtua jo ennen kisan alkua.

Kun kutsu Oliverin Lindellin caddieksi Keniaan tuli, en epäröinyt hetkeäkään. Ajatus auringonpaisteesta ja kenties mahdollisuus pienelle safarille golfbägin kantamisen ohessa houkutti suunnattomasti. Ajankohtakin oli urheiluvälinekaupan kannalta otollinen hiihtolomien jälkeen ennen kevätkiireitä. Niinpä sain työpaikaltanikin luvan lähteä.

Lähtö koitti lauantaina heti Intersportin ovien sulkeuduttua, sillä lento Nairobiin lähtisi varhain aamulla Pariisin kautta. Yöpyminen ennen lentoa onnistui Oliverin kotona ja iltaohjelmana oli illallinen Oliverin valmentajan Juha Juvosen luona.

Sain ohjeet malarialääkkeen ottamiseen rasvaisen ruoan kanssa, joten voiko terveyskeskuksen palvelulta enää muuta vaatia?

Ennen matkaa oli kuitenkin tarkistettava rokotukset ja matkalla tarvittavat lääkkeet. Normaalirokotusten lisäksi suositeltiin harkittavaksi keltakuumerokotusta, jonka riski Nairobin alueella oli verrattain pieni, mutta olemassa. Keltakuumerokotus antaa elinikäisen suojan ja on jopa pakollinen joihinkin eksoottisiin maihin matkustettaessa, joten päätin ottaa sen. Malariaa vastaan ei vielä ole rokotusta, mutta varsin toimivia lääkkeitä, joten niille piti hankkia resepti. Tämä onnistui erinomaisesti Jyväskylän kaupungin terveydenhuollon kautta. Palvelu oli erinomaista ja toimivaa ja sain vielä ohjeet malarialääkkeen ottamiseen rasvaisen ruoan kanssa, joten voiko terveyskeskuksen palvelulta enää muuta vaatia.

Lyhyt vaihto Pariisin lentokentällä ei yleensä tiedä hyvää ja osoittautui kohtalokkaaksi tälläkin kerralla. Laskeuduimme sateiselle Jomo Kenyattan kansainväliselle lentokentälle klo 21.50 Kenian aikaa, joka on tunnin edellä Suomen aikaa talvikaudella, mutta sama kesäajan ollessa Suomessa voimassa. Kenialaiset eivät kelloja kääntele, sillä päiväntasaajan tuntumassa aurinko nousee noin puoli seitsemän aamulla ja laskee noin puoli seitsemän joka ilta läpi vuoden.

Lentokoneesta päästyämme oli edessämme pitkä jonotus viisumitiskille, jossa sai maksaa 40 euroa maahantuloluvasta. Luvan saadakseen piti täyttää kaksi A4-sivua henkilötietoja ja syitä, miksi ylipäätänsä on tulossa Keniaan.

Viisumit saatuamme riensimme poimimaan matkatavaroitamme, sillä pelkäsimme kuljetuksen hotellille lähtevän ilman meitä, kun viisumijonojumi oli ottanut aikaa vähän toista tuntia. Matkalaukut olivat varmaankin pyörineet hihnalla jo melkoisen tovin, mutta Oliverin bägiä ei näkynyt missään. Niinpä suuntasimme kadonneiden matkatavaroiden palvelutiskille ja kerroimme bägin puuttumisesta.

Meille kerrottiin mailojen jääneen Pariisiin ja että ne tulisivat vastaavalla koneella seuraavana päivänä eli maanantaina. Niin myöhään ei kuitenkaan enää mailoja hotellille toimitettaisi, joten tiistai-aamuna aikaisintaan mailat olisivat hotellilla.

Näillä eväillä kohti hotellikuljetusta. Ja tietenkin pieni pelkomme osoittautui todeksi. Kuljetus oli lähtenyt ilman meitä. Onneksi kuljetusten järjestelijä oli ketterä kenialainen ja kilautti kiireesti kuskin kääntymään takaisin. Pieni linja-auto oli jo aivan täynnä matkustajia ja matkatavaroita, mutta niin vain sinne sekaan sullouduimme tavaroinemme. Puolen tunnin pomppuisan ajomatkan jälkeen saavuimme hotellille hieman jälkeen yksi yöllä.

Kenialaiset eivät kelloja kääntele. Päiväntasaajan tuntumassa aurinko nousee noin puoli seitsemän aamulla ja laskee noin puoli seitsemän joka ilta läpi vuoden.

Aamupalan jälkeen päätimme lähteä kentälle haistelemaan ilmapiiriä. Sää edelleen epävakainen. Edellisen yön venyttää pitkäksi ja vailla mailoja ajattelimme ottaa vasta viimeisen bussin kentälle. Ilmeisesti sama ajatus oli tullut mieleen muillekin myöhään saapuneille, sillä bussi tuli niin täyteen, että nyt kaikki eivät mahtuneet kyytiin. Onneksi me Oliverin kanssa mahduimme, eikä tarvinnut jäädä odottelemaan seuraavaa kuljetusta tihkusateeseen.

Matka kentälle oli varsin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Matkan varrella lähes kaikki talot olivat ympäröity korkeilla muurilla tai piikkilanka-aidoilla ja olipa joidenkin talojen tai taloyhtiöiden porteilla nähtävissä aseistettuja vartijoita. Teiden varsilla oli myös maailman alkeellisimpia katukahviloita tai ravintoloita. Niissä kokkailtiin avotulella taivasalla tihkusateesta tippaakaan piittaamatta. Myös asiakkaat aterioivat avotaivaan alla. Silti asiakkaita näytti riittävän. Olisiko niin, etteivät asiakkaiden rahat riittäneet seinällisiin supermarketteihin. Kun kentälle saavuttiin vartijoiden valvoman portin kautta, muistin lukeneeni, että YK olisi nimennyt joskus takavuosina Nairobin yhdeksi maailman turvattomimmista kaupungeista.

Ilmoittautumisen jälkeen lähdimme kävelemään kentälle ja ensiksi suuntasimme Oliverin viimevuotiselle hole-in-one väylälle 13, joka sijaitsee ihan klubin vieressä. Siitä jatkoimme eteenpäin, kunnes jo ennen väylän 14 viheriötä Oliver tunnisti Kim Koivun viheriöllä 11. Pienen neuvottelun jälkeen pelaajilla olikin jo pieni veto päällä ja Oliver lainasi peliinsä varusteet Kimiltä. Kenttä oli runsaiden sateiden jäljiltä hurjan märkä, mutta olematon rulli kompensoitui ohuemmalla ilmanalalla, sillä Nairobi sijaitsee lähes 1700 metrin korkeudella merenpinnasta ja niinpä pallot lentävät pidemmälle kuin merenpinnan tasolla.

Kommentit

Golfjuttu parhaasta päästä. Kiehtova tarina jollaisia lukisi enemmän. Samin juttu Etelä-Afrikasta kuuluu samaan sarjaan jossa golf on vain osa juttua. Kiinnostavampaa on se mitä ympärillä tapahtuu kuin se että menikö putti sisään vai ei. Tuloksen näkee livenä mutta elämä golfin ympärillä kiehtoo yhtä lailla.

Onpas kiva taas saada kommentteja ja juttuja paikan päältä. Kiitos!

Oma kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.