Aikainen aamuherätys tuntui koko viikon ankeimmalta, sillä myöhään lauantai-iltana vastaanottamassani sunnuntaipäivän tuomariasettelussa ei löytynyt lainkaan minun nimeäni. Minut on hyllytetty, tämän täytyy olla virhe! Teinkö minä jotain väärin, oliko tämä nyt tässä? Nämä ajatukset pyörivät mielessäni, kun bussi suuntasi taas kohti tuota niin upeaa Oakmont Country Clubia. Olihan minulla sentään vielä neljä reikää tarkkailijan tehtäviä herroille Furyk, Sullivan ja Sommerhays.
Kentälle päästyäni lähdin selvittämään tilannetta ja syytä nimeni puuttumiseen listasta, sillä olin ennakkoon ilmoittanut olevani käytettävissä jokaisena kisapäivänä lukuun ottamatta maanantaipäivän 18 reiän uusintaa. Tiedusteltuani omaa tilannettani, tuomariasettelija vastasi minulle, että minähän olin heti 4. kierroksen ensimmäisissä lähdöissä tuomaroimassa ihan omaa ryhmää ja haki listoja esille.
Listat löytyivät, mutta pahaksi onnekseni se lista, jossa olin omaa ryhmää tuomaroimassa, oli pitänyt aikataulullisista syistä muuttaa ja uudelta muutetulta listalta oli nimeni pudonnut pois. Nopeasti minulle järjestyi tarkkailijan tehtävä aivan kärjen tuntumasta niin, että perään lähtisi enää vain neljä paria pelaajia. Pelaajien nimiä ei tietenkään vielä tiedetty, kun kolmas kierros oli edelleen kesken.
Iltapäivän työttömyyden hälvettyä saatoin hyvillä mielin lähteä tarkkailemaan neljän väylän ajaksi kolmannen kierroksen loppua. Matkalla asemapaikalleni näin viereisellä viheriöllä kentänhoitajan, joka mittasi viheriön nopeutta Stimpmeterillä. Uteliaana viheriön nopeuksista menin kysymään, että mitähän mahtaa viheriöiden nopeus olla näin finaalipäivänä. Kentänhoitaja ilmoitti viheriönopeuden olevan näin aamusta 14 jalkaa ja 2 tuumaa, mutta lupasi sen nousevan lämmön mukana neljääntoista ja puoleen jalkaan. Kiitin kentänhoitajaa ja lupasin välittää tietoa pelaajille, jos tai kun kysyvät. Sitten jatkoin kohti omaa hommaani.
Pari ensimmäistä tarkkailtavaa väylää (väylät 15 ja 16) menivät niin kuin yleensä tarkkailijalla menee, ei mitään tehtävää. Väylälle 17 sain kuningasajatuksen, että menisin seisomaan suuren katsomon kaiteen viereen ylös, jotta näkisin paremmin lyödyt pallot ja minne ne menevät. Tiesin, ettei kaiteen vieressä saa tavallisesti seistä, koska se estää kulkemista katsomoon. Mutta katsomossa näytti olevan vain viisi ihmistä puoli kahdeksan aikaan, joten ajattelin, ettei sijaintini haittaisi heitä. Eipä haitannut kilpailun katsojia, mutta katsomon valvojavirkailijaa kylläkin.
Hän näytti lähes välittömästi paikalle päästyäni katsomon toisesta päästä käsimerkeillä, että pois, pois sieltä seisoksimasta. Näytin hänelle kulkulupiani, joilla piti olla pääsy joka paikkaan, mutta ei ilmeisesti tähän tyhjään katsomoon kaiteen viereen kymmeneksi minuutiksi. Toimitsija ryntäsi minun luo ja alkoi selittää vaaratilanteista ja muista kamaluuksista joita seuraisi, jos seisoisin kaiteen vieressä. Yritin vielä ehdottaa meneväni toiselle penkkiriville seisomaan yhden ryhmän ajaksi, mutta katsomonatsi ei edes yrittänyt miettiä ehdotustani, sillä niin nopeasti tuli vastaus katsomossa pitää istua, kun sienne on penkit järjestetty. Koska tarkkailtava ryhmäni alkoi kohta olla lyöntipaikalla, nieleksin tappioni ja toivottelin mukavaa päivänjatkoa poistuessani nyt minua ja toimitsijaa lukuun ottamatta tyhjästä katsomosta. Katsomossa olleet ihmiset olivat ilmeisesti seuraamassa edellä kulkenutta ryhmää.
Loppukierros sujui tapahtumitta ja hieman jälkeen kahdeksan pääsin jo toiselle aamupalalleni tai ainakin aamukahville. Lähtölistat olivat vahvistuneet ja niistä tarkkailtavan ryhmäni lähtöajaksi tarkentui kello 14.50, kun ensimmäinen pelaaja lähtisi merkitsijäpelaajan kanssa finaalikierrokselle tasan kymmeneltä. Merkitsijäpelaajaa tarvittiin, koska jatkoon pääsi 67 pelaajaa ja pareittain lähdettäessä yksi pelaaja jää ilman paria. Tälle pelaajalle pari järjestetään kilpailuorganisaation toimesta joko toimimaan merkitsijänä tai pelaamaan mukana samalla, kun toimii merkitsijänä. U.S. Openin tapa on, että kaikissa lähdöissä on vähintään kaksi, jotka pelaavat. Näin pelirytmi säilyy pelaajalla paremmin.
Koska aikaa omaan lähtöaikaani oli runsaasti, päätin vierailla vielä kerransuurella messualueella ja käydä tutustumassa siihen. Alueelta löytyi monenlaista puuhaa, mitä kilpailun pääsponsorit olivat keksineet. Päävetonaulana oli tietenkin hurjan suuri myymälä, jossa oli viikon alkaessa myynnissä yli 500 000 US Open logotuotetta. Itselleni kielenkiintoisin oli alueelle rakennettu viheriön 18 jäljitelmä. Se oli muodoiltaan melko hyvin alkuperäisen näköinen, mutta pienempi. Testattuani viheriötä voin kyllä vakuuttaa, että jäljitelmä on aina jäljitelmä. Viheriön nopeus ei ollut alamäkeenkään niin suuri, että olisi pelottanut putata.
Messuilua ihmetellessäni olivat kaikki saaneet kolmannen pelikierroksen valmiiksi ja finaalikierroksen lähtöajat ja -ryhmät voitiin julkaista. Minulle tuli tarkkailtavaksi ryhmä, jossa pelasivat Jason Day sekä Bryson DeChambeau, joka esiintyi edukseen kevään Masters-turnauksessa ja jolle Mika Piltz keksi oivan lempinimen ”Tasamaila”, joka johtuu siitä, että hänen kaikki rautamailansa ovat samanmittaisia.
Tasan varttia vaille kolme lähdin marssimaan kohti oletettua avauslyöntien alastuloaluetta ja kuulin kentältä kantautuvia yleisön mylvähdyksiä, jotka johtuivat upeista lyönneistä, birdieistä tai hiuksen hienosti reiän ohi menneistä lyönneistä. Tämä oli juuri sellaista U.S. Openia, mitä olin kuvitellut. Ainoastaan lämpötilaa en ollut kuvitellut nousevaksi lähelle normaalia ruumiinlämpöä.
Ilmapiiristä sain nauttia kuuden väylän ajan, kunnes seitsemännen väylän avauksen Bryson DeChambeau löi tuuheaan karheikkoon. Karheikosta hänen lyöntinsä epäonnistui karkeasti ja kaartui voimakkaasti vasemmalle yleisön joukkoon. Olin olettanut pelaajien onnistuvan paremmin lähestymisissään ja olin melko kaukana tuosta paikasta ja sain kiiruhtaa tapahtumapaikalle.
Väylävalvojat olivat ottaneet tilanteen hallintansa ja olivat siirtäneet yleisön riittävän kauas sivulle, jotta pelaaja mahtuisi pelaamaan palloaan, joka oli pysähtynyt yleisön tallaamalle tasaiselle multa-/heinäpinnalle. Jäin väylävalvojan seuraksi odottamaan pelaajan saapumista. Yhtäkkiä pelaaja putkahti esiin yleisön seasta ja alkoi kysellä minulta mikäs alue se tämä on ja saako tästä vapautua ilman rangaistusta. Kerroin olevani Rules Official, mutta koska en ollut ryhmän nimetty tuomari, en saanut vastata hänen kysymyksiinsä, jolloin hän pyysi tuomaria paikalle. Yritin etsiä katseellani ryhmän tuomaria, mutta en nähnyt häntä missään. Kutsuin häntä radiopuhelimella ja pyysin, että hän tulisi kertomaan pelaajalle, että alue missä pelaajan pallo on, on vain tallottua kentän osaa ja siitä ei saa vapautusta. Tämän kyselyni pelaaja kuuli ja ilmoitti, ettei enää tarvitsekaan tuomaria paikalle.
Tämän jälkeen etenimme pelisuunnitelman mukaisesti aina kahdennelletoista väylälle saakka. Siellä Bryson DeChambeaun jatkolyönti karkasi pahasti oikealle yleisön ja TV-kuvauskaluston sekaan. Onneksi tällä kertaa olin hieman paremmin sijoittunut ja ehdin paikalle auttamaan väylävalvojia koneiden, kameroiden ja yleisön siirtämisessä. Hassua näissä tilanteissa on se, että ihmiset ryntäävät aivan pallon viereen, kun se menee katsomoon. Eiväthän he voi siinä olla, kun pelaaja pelaa palloaan. Nytkin piti muutamia katsojia tosissaan pyytää siirtymään kauemmaksi, että pelaajalle jää tilaa toimia.
Loppukierros meni minulta suurten tulostaulujen seuraamiseksi, sillä kaksikko Day–DeChambeau ei ajautunut hankaluuksiin ja toinen suosikkipelaajani Dustin Johnson taisteli uransa ensimmäisestä major-voitosta. Radiopuhelimen välityksellä kuulin, että Johnsonille saatettaisiin lisätä kierroksen jälkeen yksi rangaistuslyönti ja tämä oli kerrottu ryhmien tuomareiden toimesta kaikille pelaajille. Tauluilla ollut tilanne oli siis Johnsonin osalta joko oikein tai yhden lyönnin liian hyvä. Saatuani oman ryhmän turvallisesti 18. viheriölle, siirryin katsomaan loppuratkaisua television välityksellä tuomareiden oleskelutilaan, koska jalkoihini kierroksen aikana kehittyneet rakot eivät sallineet lähteä katsomaan peliä aivan vierestä mukana kävellen. Lopulta Dustin Johnson voitti niin ylivoimaisesti, että vaikka tuo yksi rangaistuslyönti lisättiin, ei voittajasta ollut epäselvyyttä.
Palkintojenjaon ja haastattelujen jälkeen oli Oakmontin klubitalolla meillä enää jäljellä pieni cocktail-tilaisuus, jossa luovutettiin muistoesineitä kilpailun johdolle, kilpailukentälle ja muille kilpailun järjestämisessä meritoituneille. Omalta osaltani yritän välttää tällaisia tilaisuuksia parhaani mukaan ja niinpä tälläkin kerralla pienen napostelun ja ystävien kiittelyn jälkeen karkasin hotellille pakkaamaan ennen kuin puheet alkoivat. Edessä on enää minun mielestäni haikein osa kilpailumatkaa eli kotimatka. Oakmontin kenttä todellakin ylitti kaikki odotukseni suuresta ennakkohehkutuksesta huolimatta. Tästä toipuminen voi kestää kauan, mutta se aloitetaan heti juhannuksen jälkeen nuorten lyöntipelin SM-kisoissa kotikentälläni Laukaan Peurunkagolfissa. Oakmont vaikenee, mutta ei kyllä hetkessä unohdu.
