Hiilikuituvarret löivät läpi 1980-luvulta alkaen, mutta juuret ovat kauempana. Tuotekehitys on tuomassa komposiittivarret nyt myös ammattilaisten rautoihin.
Varsi on golfmailan moottori siinä missä oma keho golfsvingin. Vain tarkoituksenmukaisella tavalla käyttäytyvä varsi siirtää pelaajan lyönnissä kehittämän liike-energian parhaalla mahdollisella tavalla osumaan.
Hikkoripuu soveltui jousto- ja kierto-ominaisuuksiltaan tarkoitukseen hyvin. Heikkoutena oli puusta valmistettujen varsien yksilöllisyys. Mitään standardia ei ollut, vaan itselle parhaiten sopivat lavan ja varren yhdistelmät oli löydettävä yritysten ja erehdysten kautta.
Katseet alkoivat 1800-luvun lopulla suuntautua teräksen suuntaan. Varsinainen teräsvarsien läpimurto tapahtui kuitenkin vasta 1920-luvulta lähtien. Hikkori sai toisen maailmansodan puhkeamiseen mennessä väistyä.
1950-luvun lopulla alkoi jälleen tapahtua. Kokeiluja tehtiin alumiinilla ja muun muassa seiväshyppääjien suosioon nousseella lasikuidulla. Teräs säilytti kuitenkin valta-asemansa ja kokeilut jäivät lyhyeen, vaikka Gary Player voitti vuoden 1965 US Openin lasikuituisilla WonderShaftseilla ja vaikka Arnold Palmerin kaltainen legenda pelasi jonkin aikaa alumiinivarsilla.
Muutoksen merkkejä oli silti ilmassa. Union Carbide oli 1960-luvulla alkanut valmistaa hiilikuitua NASAn ja avaruusteknologian tarpeisiin ja oli kiinnostunut uuden materiaalin hyödyntämisestä kuluttajamarkkinoilla. Hiilikuitu oli teräkseen verrattuna 14 kertaa vahvempaa, joten olisiko materiaalin keveydelle käyttöä vaikkapa gofmailoissa?
Ensimmäisen hiilikuituvarren kehitti USGAn tuleva tekninen johtaja
Etelä-Afrikasta Yhdysvaltoihin muuttanut Frank Thomas, USGAn myöhempi tekninen johtaja, alkoi tutkia asiaa Shakespeare Companyn palveluksessa. Ensimmäiset varret valmistuivat vuoden 1968 aikana, ja varsinainen lanseeraus tapahtui Orlandon golfmessuilla vuoden 1970 alussa. Gary Player oli jälleen ennakkoluulottomasti mukana tuotekehittelyssä.
Wilson tarttui ensimmäisenä tilaisuuteen ja toi hiilikuituvartiset mailat markkinoille kaudeksi 1974. Hiilikuitu oli kuitenkin kallista eivätkä varret vakaudeltaan pärjänneet parhaille teräsvarsille. Valmistajien into alkoi hiipua. Golfin sijasta hiilikuitua alettiin ottaa käyttöön tennis-, sulkapallo- ja squashmailoissa.
Uuden tulemisen aika koitti 1980-luvun puolivälissä. Hiilikuitu vakiinnutti nopeasti asemansa puumailojen suosituimpana varsimateriaalina ja jätti niissä teräksen pian kokonaan varjoonsa. Vauhdittajana oli sellainen kummajainen, että hiilikuituvarsille ei hakuprosessissa sattuneen kömmähdyksen vuoksi milloinkaan ollut myönnetty patenttia.
Hiilikuitu kelpaa nyt myös vahvimpien ammattilaisten rautoihin
Tuotekehittely on jatkunut, ja nykyisin hiilikuidusta pystytään räätälöimään varsia mitä erilaisimpiin tarpeisiin esimerkiksi nanoteknologiaa hyödyntämällä. Heikkoudetkin on onnistuttu kääntämään vahvuuksiksi. Hiilikuitu on monessa mielessä ajanut teräksen ohi.
Uusimmat hiilikuituvarret voivat olla jopa terästä vakaampia ja kiertojäykempiä. Niistä on tullut tärkeä osa kilpapelaajien välinestrategiaa. Kehitys on johtanut viime aikoina siihen, että entistä useampi pelaaja on alkanut kiinnostua hiilikuidusta myös rautamailojen varsivaihtoehtona.
Hiilikuitu on monessa mielessä ajanut teräksen ohi.
Keveys on aina ollut hiilikuidun valtti. Kun painoa saadaan pois, pelaajan on mahdollista tuottaa suurempia mailanpään nopeuksia. Uusimmilla varsilla voidaan hyvin tarkasti säädellä varren käyttäytymistä. Kiertymistä voidaan hallita, taipumisen määrää ja paikkaa varioida aivan toisin kuin teräsvarsissa. Bryson DeChambeau esimerkiksi on tehnyt varsivalmistajan kanssa yhteistyötä ja saanut rautoihinsa varret, joilla hajonta, nousukulma ja kierteen määrä on saatu optimoitua.
DeChambeaun lähestymistapa on tässäkin tapauksessa poikkeuksellinen, varretkin hiilikuituisiksi poikkeuksellisen raskaita. Kun valtaosa pelaajista etsii itselleen varret, jotka istuvat omaan peliin, DeChambeau valitsi toisen tien. Hän ilmoitti tuotekehittelyn aluksi haluavansa ominaisuuksiltaan ihanteelliset varret ja olevansa valmis sopeuttamaan tekniikkansa varsien asettamiin vaatimuksiin. Ensivaikutelmasta lähtien kaikki tuntui olevan kohdillaan:
“It’s pretty cool to see the consistent ball spin rates in wet and dry conditions. The ability to control the ball flight in the air is on a different level. It’s not moving as much. It’s more stable in flight.”
Major-voittojakin jo tullut
Rich Beem pelasi vuoden 2002 PGA Championshipin voittoon hiilikuituvartisilla rautamailoilla. Ariya Jutanugarn teki saman vuoden 2018 US Women’s Openissa, DeChambeau viime kesän US Openissa. Muita hiilikuidun nimeen raudoissaan vannovia tour-voittajia ovat olleet ainakin Matt Kuchar, Boo Weekley ja Brandt Snedeker. Myös Fred Couples on käyttänyt rautamailoissaan hiilikuituvarsia, ja esimerkiksi Jason Daylle on rakennettu setti kokeiluja varten.
Kuchar, Snedeker ja Jutanugarn ovat valinneet varrekseen Aerotechin SteelFiberin, jossa hiilikuituytimen ympärille on punottu teräskuituja. Valmistajan mukaan ratkaisu tuo mukanaan ylittämättömän vakauden. Vastaavanlaisia kokeiluja tehtiin jo 1900-luvun lopulla, kun hiilikuidun rinnalla käytettiin esimerkiksi kevlar- ja boorikuituja.
UST on yksi hiilikuidun nimeen raudoissa vannovista varsivalmistajista. Yhtiössä uskotaan hiilikuidun vaihtuvan poikkeuksesta normiksi myös kilpapelaajien rautamailoissa noin kymmenen vuoden sisällä. Tärkein syy myyntijohtaja Robb Schiknerin mukaan on se, että painavimpienkin hiilikuituvarsien tuntumaominaisuudet on viime aikoina saatu kuntoon. Pelaajalla on vain voitettavaa hiilikuidun tarjoamien räätälöintimahdollisuuksien ansiosta.
Kehitystä on omiaan hidastamaan se, että myös teräsvarsiin on tämän vuosituhannen puolella tullut huomattavan paljon uusia kevyempiä vaihtoehtoja. Myös hintaetu on teräksellä puolellaan.
Viime aikoina hiilikuitu on löytänyt tiensä myös puttereiden varsiin. DeChambeau luottaa hiilikuituun myös viheriöillä, eikä ole mieltymyksissään yksin. Ainakin Rickie Fowler ja Kevin Na ovat päätyneet samaan ratkaisuun.
Hiilikuitu yleistyy myös puttereiden varsissa. Kevin Na on yksi tienraivaajista ammattilaisympyröissä. Kuva © Getty Images
Grafiitista ei tehdä varsia
Lopuksi muutama sana terminologiasta. Grafiitti on suomen kielellä yksiselitteisesti pehmeä mineraali, hiilen yleisin ilmenemismuoto, puhdasta hiiltä. Se on tuttu muun muassa lyijykynän ”lyijynä” (nykyisin useimmiten grafiitin ja posliinisaven seosta). Hiilikuitu sen sijaan on hiilisäie tai hiilisäikeistä valmistettu kudos.
Englannin kielen ”graphitella” on molempiin suuntiin viittaava kaksoismerkitys, joka suomen kielestä puuttuu. ”Graphite shaft” on suomeksi siksi luontevimmin hiilikuitu- tai komposiittivarsi. Komposiitti viittaa siihen, että varren hiilikuitu (ja mahdolliset muut kuidut) on lujitettu muoviksi epoksihartsilla.
Jääkiekkoon puhe komposiittimailoista ja -varsista vakiintui heti uusien materiaalien rantautumisen myötä. Jostain syystä golfkieleen on Suomessa sitkeästi iskostunut termi, joka itse asiassa on virheellinen tai vähintäänkin epätarkka.