Jokaisen golfin harrastajan on syytä osata säännöt ainakin pääpiirteissään. Tuloksesta pelattaessa asiaan kuuluva sääntötuntemus on suorastaan velvollisuus.
Kun on tuomarina itselleen kuten golfissa, sääntöjen kanssa on oltava erityisen tarkkana. Ei voi filmata kuten jalkapallossa hankkiakseen omalle joukkueelle etua tai hakata vastustajaa käsille kuten jääkiekossa silloin, kun tuomari ei näe.
Golfkirjoittajien parhaimmistoon lukeutunut Peter Dobereiner puki golfsääntöjen hengen sanoiksi tähän tapan:
”Golf on omiaan ruokkimaan rehellisyyttä, sillä peli ei ole pelaamisen arvoista, jos ryhtyy fuskaamaan… Niinpä golfarit kehittävät syvän kunnioituksen sääntöjä kohtaan ja ovat ylpeitä voidessaan noudattaa niitä aina pikkutarkkuuteen asti.”
Sääntöjen hengen sisäistäneelle sääntöjen noudattamisesta tulee kunnia-asia. Niinpä lajin historiasta tiedetään tapauksia, joissa nuori pelaaja on katuvaisena palauttanut saamansa palkinnon, koska ei ole voinut elää sen tiedon kanssa, että oli kilpailun aikana kenties jättänyt tuomitsematta itselleen asiaan kuuluvan rangaistuksen.
Kun Bobby Jonesia aikoinaan kiiteltiin siitä, että hän oli tuominnut itselleen rangaistuslyönnin U.S. Openissa, reaktio oli toppuuttelevan torjuva.
”Yhtä hyvin voisitte kiitellä minua sitä, että en ryöstä pankkeja.”
Joillekin sääntöjen viidakossa kahlaamisesta tulee elinikäinen harrastus, jännittävä seikkailu. Kuvaa sopii hyvin, että monisatasivuisia sääntöjä säännöllisesti täydentäviä Decisions on the Rules of Golf -julkaisuja on suomen kielessä ryhdytty kutsumaan ”dekkareiksi”.
Urheiluhenki syytä muistaa
Aina säännöt ja pelin henki eivät käy yksiin. Useimmat ovat törmänneet kentällä niin sanottuihin sääntöniiloihin, jotka pahimmillaan ovat sääntöjä lyömäaseenaan käyttämään pyrkiviä sääntöurpoja.
Vuoden 2000 Solheim Cupin 13. reiällä Annika Sörenstam valutti kyyneleitä. Hän oli hetkeä aikaisemmin upottanut chippinsä ja tehnyt birdien karheikosta griinin tuntumasta nelinpeliottelussa Pat Hurstia ja Kelly Robbinsia vastaan. Sörenstam oli mielestään saanut vastustajilta luvan lyödä, mutta Robbinsin siirryttyä oman pallonsa luokse yhdysvaltalaiset mitätöivät Sörenstamin lyönnin, koska katsoivat Robbinsin olevan aavistuksen kauempana reiästä. Reikä kääntyi Sörenstamin järkyttyneenä lyömän uuden chipin jälkeen USA:n voitoksi, samoin koko ottelu.
Asetin yksittäisen ottelun ja ulottuvillamme olleen pisteen urheiluhengen ja itse golfpelin edelle.
Vuoden 2015 Solheim Cupissa oli puolestaan Euroopan joukkueen ja Suzann Pettersenin vuoro käyttää sääntöjä lyömäaseena. Kun Alison Lee nosti pallonsa ylös 17. reiän tuntumasta, eurooppalaiset ilmoittivat, että lupaa ei ollut annettu ja että yhdysvaltalaiset olivat hävinneet reiän.
Kamppailun jälkeen moukari iski takaisin, ja kovaa. Yhdysvaltalaiset saivat voimaa moraalisesta närkästyksestään ja nousivat vastoin kaikkia odotuksia takaa koko Solheim Cupin voittoon.
Pettersen ajautui moraalisessa krapulassaan syvälle itsesyytösten syövereihin.
“Olen pahoillani, että en nähnyt suurempaa kuvaa keskellä kuumaa kamppailua. Yritin tehdä kaikkeni joukkueen hyväksi ja asetin yksittäisen ottelun ja ulottuvillamme olleen pisteen urheiluhengen ja itse golfpelin edelle. Tunnen pettäneeni joukkueeni ja olen pahoillani.”
Tiedä, milloin vapautua
Joskus pelaaja kunnioittaa sääntöjä jopa liikaa. Siksi onkin hyvä muistaa Jack Nicklausin viisaus siitä, että hyvä sääntötuntemus kääntyy usein pelaajan itsensä voitoksi. Säännöt ovat pelaajia varten, eivät heitä vastaan. Eivät, vaikka vuodenvaihteessa voimaan tulleiden sääntöjen ympärillä käyty keskustelu välillä antaisi ymmärtää toisin. Sääntöjä on turha moittia, jos pelaaja on laiminlyönyt omat velvollisuutensa niihin tutustumisessa.
Joskus rajan vetäminen on vaikeaa. Menikö Tiger Woods liian pitkälle, kun vuoden 1999 Phoenix Openissa pyysi yleisöä auttamaan arviolta tonnin painoisen siirtolohkareen siirtämisessä ”irrallisena luonnonhaittana”? Monen mielestä meni, koska Woods sai runsaslukuisesta fanijoukostaan etua.
Säännöt ovat pelaajia varten, eivät heitä vastaan.
Päinvastaisiakin tapauksia tunnetaan.
Irlannin Harry Bradshaw johti vuoden 1949 Open Championshipa ensimmäisen kierroksen jälkeen. Toisen kierroksen viidennellä reiällä hänen avauksensa kaarsi oikealle karheikkoon. Kun Bradshaw saapui paikalle, pallo löytyi rikkinäisen olutpullon pohjalta.
Bradshaw muisti hämärästi, että oli olemassa jokin sääntö tällaisia tapauksia varten. Tuomarin kutsumisessa paikalle olisi kuitenkin venähtänyt niin paljon aikaa, että muut olisivat Bradshaw’n mielestä joutuneet tarpeettomasti odottelemaan. Kaiken lisäksi tuomarin olisi ollut käveltävä melkoinen matka.
Bradshaw päätti pamauttaa pallon matkaan. Hän laittoi kaikki voimansa peliin, käänsi osuman edellä päänsä hieman syrjään, sulki silmänsä ja toivoi parasta. Pallo lensi vaivaiset parikymmentä metriä. Tulokseksi lopulta tuplabogi. Loppukierroskin sujui alavireisesti.
Neljän kierroksen jälkeen Bradshaw jakoi kärkipaikan Bobby Locken kanssa. Seurasi uusinta, jonka Locke vei selvästi nimiinsä.
Katuiko Bradshaw loppuelämänsä sitä, että oli jättänyt kutsumatta tuomarin paikalle? Ei sinne päinkään.
”Toki olisin voinut voittaa kilpailun, jos olisin päättänyt hakea vapautumista. Mutta se ei olisi ollut oikein. Locke oli parempi pelaaja. Hän ansaitsi voiton.”
Kohtalokas nimikirjoitus
Vielä enemmän kohtaloon tyytymistä oli Roberto De Vicenzolla kevään 1968 Mastersissa. Argentiinalainen luuli viimeisen reiän tiiauspaikalla tarvitsevansa par’in yltääkseen voittoon tai päästäkseen uusintaan Bob Goalbyn kanssa. Hän teki vitosen.
Kun De Vicenzo asteli pois griiniltä, häntä pyydettiin televisiohaastatteluun. De Vicenzo raapaisi nopeasti nimensä tuloskorttiin.
Hetkeä myöhemmin De Vicenzon merkitsijänä toiminut Tommy Aaron tajusi järkytyksekseen kirjanneensa De Vicenzolle 17. reiän tulokseksi nelosen birdie kolmosen sijasta.
Säännöt ovat säännöt. Lyöntiä todellisuutta suurempi kierrostulos jäi voimaan. Se pudotti argentiinalaisen uusinnasta.
De Vicenzo joutui olosuhteet huomioon ottaen syyttömänä kärsimään. Aaron sai kannettavakseen pitkään mieltä painaneen ristin näytelmän konnana. Goalbylle voitosta jäi katkera maku. Hän oli syvästi pettynyt siihen, että ei voinut kohdata De Vicenzoa reilusti uusinnassa ja osoittaa olevansa aidosti voiton arvoinen.
Mitä murhenäytelmä Augustassa opetti? Ainakin sen, että tulosten kirjaaminen ja niiden tarkistaminen ennen allekirjoitusta ei ole läpihuutojuttu.
Vaisut voitonjuhlat. Roberto De Vicenzo ja Bob Goalby (oik.) mietteliäinä kevään 1968 Mastersin palkintojenjakoseremoniassa. Kuva © Getty Images
Säännöt tilanteen mukaan
Aina sääntöjä ei tarvitse ottaa yhtä vakavasti. Yhdysvaltain PGA muistutti asiasta vuoden 2014 alussa julkaistuilla ”It’s Okay” -säännöillään. Niiden mukaan etenkin aloittelijat voivat nauttia golfista hyvällä omallatunnolla ilman tarvetta tulosten kirjaamiseen. Silloin on OK vaikka vähän parantaa pallon paikkaa, jättää hudit laskematta tai napata pallo taskuun kesken pelattavana olevan reiän.
Tärkeintä taitaakin olla se, että kaikki pelaavat yhdessä sovituilla säännöillä. Kilpailuissa tai tasoituskierroksilla se tarkoittaa sääntöjen hengen ja kirjaimen tunnollista noudattamista. Kavereiden kesken pelattaessa tai yksin harjoiteltaessa säännöt voivat olla jotain ihan muuta, kuitenkin lajin henkeä ja etikettiä kunnioittaen.
Lue seuraavaksi: Ammattilaisten pahimmat sääntömokat
Diskasin itseni mestaruuskisojen toisena päivänä huomattuani, että oli edellisenä päivänä pelannut huomaamattani outista, koska paalut leikkasivat osan ihan pelattavaa raffia kentän ulkopuolelle. Olin sillä hetkellä johdossa tai toisena.
Flaitin kolme junnua olivat huuli pyöreänä luokkaa ”ääh, ei kandee, etc.) No..toivottavasti jäi heille oppina mieleen.