Edelleen valmentajana toimiva Arja Sipronen kirjoittaa Näkökulma-palstalla ensimmäisistä vuosikymmenistään Luukissa, sekä muista mieleensä jääneistä kokemuksista Suomessa ja ulkomailla.
Sipronen liittyi SHG:n jäseneksi syksyllä 1970. Hän edusti seuraa amatöörinä syksyyn 1983 asti ja toimi seuran valmentajana 1984-1988, jolloin pelasi ammattilaisena.
Arja ja Ensio Sipronen ovat kulkeneet yhteistä latua pitkälti yli 50 vuotta.
”Vuosi jolloin päädyimme Luukkiin oli 1970.
Ensiksi en ollut innostunut golfista lainkaan, mutta mieheni Ensio oli ihan myyty. Me roikuttiin tyttäremme Pirjon kanssa muutamana viikonloppuna Luukkaalla ja odotettiin että Ensio lopettaisi pelaamisen. Luukissa oli silloin 6 reikää.
Hämmästyimme ensimmäisellä kerralla molemmat, kun Ensio pelasikin 3 x 6 reikää, oltiin aika nyreissämme ja reklamoitiin kovasti.
Aika kävi pitkäksi, kentänlaidalla oli kuuma, paljon hyttysiä ja minulla vielä usein migreeni. Eikä siellä ollut edes vessaa!!!
Liittyminen seuraan oli myös yllätyksellinen. Ajoimme Luukkiin ja jätimme jäsenanomuksen. Kyselimme niitä näitä caddiemaster Reima Kakolta, sekä paikalla olevalta jäseneltä Jorma Erikssonilta. Tämän jälkeen lähdimme kävelemään parkkipaikkaa kohti.
Eriksson juoksi peräämme ja kyseli, että ettekös aio pelatakaan? Vastasimme, että vastahan me jätimme jäsenhakemuksemme, emmekä ole mitään maksaneetkaan.
Erikssonin kanta oli, että jäsenyys on itsestään selvää ja tehän kumminkin maksatte maksunne sitten ajallaan. Tämä oli ihmeellistä, koska olimme olleet yhteydessä myös Helsingin Golfklubiin jossa marssijärjestys oli oleellisesti erilainen.”
Hidas startti avioparien kisassa
Ensimmäinen kilpailuni oli parikisa aviopareille. Siinä lyötiin vuorotellen ulos, siis ULOS – siten että vasta yhdeksäs lyönti oli kentällä!!
Arja Sipronen oli fyysisiltä ominaisuuksiltaan kilpasiskojaan valovuoden edellä. Keihästä 40 metriä kylmiltään heittänyt Sipronen löi ennätyskaudellaan keskimäärin 257 metrin päähän.
Näin jälkeenpäin tekisi mieli sanoa että APUA poliisi! Lähes jokaisen lyönnin jälkeen käytiin etsimässä palloa joka oli out. Kukaan ei varmaan tiennyt että olisi voinut lyödä varapallon. Lähtömmme kesti varmaan tunnin! Lopuksi rupesi jo joku hermostumaan ja syystä.
Kun minä lopulta syksyllä innostuin, niin viikkorutiiniksi muodostui sellainen, että maanantaina mentiin töistä kotiin pyykin pesuun ja sitten muina päivinä töistä suoraan Luukkiin pelaamaan. Viikonloppuisin pelattiin 36 reikää kumpanakin päivänä. Viikossa tuli pelattua kahdeksan kierrosta!
Suuriin tapahtumiin kuului myös mestaruuskilpailut joissa ensimmäinen osa pelattiin Luukissa ja toinen
Aulangolla. Aulankohan oli kuin taivas Luukin jälkeen, sehän oli oikea golfkenttä, tosin 9 reikäinen, mutta griinit olivat liukkaat ja ruohoiset yms.
Käytiin myös seuraotteluja Lahden Golfin kanssa reikäpelinä useita vuosia ja pari kertaa vastustajana minulla oli Kankkosen Viki.
Ensimmäisellä kerralla Mukkulassa olimme 9. reiän viheriöllä ja Viki oli 1 up. Poikansa Anssi, tulevaisuuden tähti, oli seurannut meitä monta reikää ja sanoi:
”Elä hättäile, laita putti sisään, Viki ei kuitenkaan saa omaansa”. Silleen siinä sitten kävi että laitoin putin säkkiin ”griinin” ulkopuolelta ja Viki missasi sellaisen 40 senttisen.
Silver Cup
Luukissa oli innokas kaveriporukka, joka pelasi aina pientä rahapeliä, jonka kutsumanimi oli Silver, oikeammin ”Silver Cup”.
Kun illat alkoivat hämärtyä, klubin yleismies Reima Kakko ajoi väyläleikkurin vetämiseen käytetyn Volvo Duetin viimeisen griinin taakse ja laittoi valot päälle. Näin innokkaat Silver-miehet pystyivät pelaamaan kierroksensa loppuun. Luukissa oli siis jo 1970 alkupuolella valaistu viimeinen reikä!
Kun vuoden 1978 alussa aloimme valmistautua Brasiliaan muuttoon, niin minun oli käytännön syistä hakeuduttava myös HGK’n jäseneksi. Ensio oli arkipäivät Olkiluodossa töissä ja meillä oli perheessä vain yksi auto. Pelaamaan kulkeminen yleisillä kulkuvälineillä reitillä koti Korsossa – työt Vallilassa – golf Luukissa oli käytännössä mahdotonta.
Pelasin kuitenkin koko urani, niin amatöörinä kuin ammattilaisena, edustaen SHG’tä. WPGA – Tourilla (nykyään LET) sain melkoisen arvonnousun Head Pro’ksi, kun minulta kysyttiin, että kenenkä nimissä SHG’n Pro Shop on ja vastasin, että minun.
Niin kuin olikin, vaikka suurin myynti oli kinkkusämpylä ja kahvi, joiden tuotto meni seuralle. Siihen aikaan esim. Englannissa vain harvalla nais-prolla oli oma shoppi.
Koska elannon hankkiminen Luukissa oli aika niukkaa ja Pickala tarjosi mahdollisuuden etenemiseen, siihen oli pakko tarttua. Siitä huolimatta olen seurannut SHG:n etenemistä ja toimintaa tarkasti ja todennut mielihyvällä seuran juniorikasvatuksen tulosten kehittymistä kilpakentillä.
Toivon SHG:lle kaikkea hyvää ja ONNITTELEN 50 vuotiasta!
Yllätysmestari 1976
Mitä kivaa sitten muualla tapahtui?
No Talissa eka Suomen mestaruus oli ISO juttu. Viimeisenä päivänä en ollut kuumassa ryhmässä vaan pari ryhmää aikaisemmin. Olin pelannut elämäni kierroksen, en kyllä muista enää tarkkaa tulosta.
Aina kun katsoimme caddien kanssa taaksepäin kärkiryhmää kohen, niin pelaajat pyörivät puskissa, metsissä tai muuten vain vaikeuksissa. Odoteltiin kuumaa ryhmää ja jännitettiin kumpi voittaa Leila Kalliala vai Pirkko Väänänen. He olivat kuitenkin ladanneet yli ysikymppisiä tauluun ja kaikkien hämmästykseksi huomattiin, että olin voittanut.
Mikä yhteinen riemu siitä minun, caddien ja kisaa seuranneiden SHG:n jäsenien kesken syntyikään!
USA:n suurlähettiläs muurin murtajana
Naisia oli golfin parissa siihen aikaan tosi vähän ja naisgolfin arvostus oli lähellä nollaa. Jotain piti tehdä, jotta asiaan tulisi muutosta ja keksimmekin hienon idean.
Osallistutaan maratoniin, 72 reikää yhtenä päivänä Talissa juhannusviikonloppuna. Pari asiaa oli kuitenkin esteenä, kisa oli vain täysikäisille miehille. Piti houkutella projektiin vetovoimainen nainen joka murtaisi tämän muurin.
Saimme mukaan Yhdysvaltain suurlähettilään Rozanne Ridgewayn. Wau!
Aika suurta kädenvääntöä saimme suorittaa, että pääsimme mukaan miesten kisaan – ulkopuolisina tietysti.
Aamulla kello viisi Talissa satoi vettä kaatamalla ja odotimme Anneli Rissasen ja neljännen pelaajan, jonka nimeä en muista, kanssa Rozannea. Herrat sanoivat että EI SE TULE!
No yllätys yllätys, 15 minuuttia ennen starttia pihaan kurvasi Triumf ja Rozanne astui ulos autosta ja sanoi, että ”menoks tytöt” tai vastaavaa.
Rozanne pelasi 54 reikää ja sanoi että, sorry, nyt on pakko lopettaa, sillä on niin isot rakot jaloissa ja oli kanssa. Pelasimme Annelin kanssa loppuun ja yllätys oli suuri kun yhtään lehtimiestä ei ollut paikalla. Hesarissa oli pieni maininta asiasta urheilusivulla, että silleen!
Argentiinan sekanelinpelinmestaruus v.1984 oli myös yksi huippujuttu urallani. Minä olin yli nelikymppinen ja partneri yli 50 v. Kilpakumppanimme olivat yhdessä samanikäisiä kuin partnerini. Aikamoinen yllätys.
Olimme joutuneet karsimaan kisaan, joten siinä tuli paljon pelejä ja monta kierrosta. Voiton myötä jouduin jopa Buenos Airesin paikallisradion studioonkin kertomaan otteluista. Olisipa hauska kuulla millaiselta Espanjani silloin kuulosti.”
Arja Sipronen
Suur-Helsingin Golfista Arja Sipronen siirtyi Pickalaan valmentajaksi. Nykyään hän valmentaa Sea Golf Rönnäsissa sekä talvisin Espanjassa.
SHG:n vuosikymmenistä 1965-2015 artikkeli keskiviikkona ilmestyvässä Golflehdessä.
Kiitos hienoista tarinoista. Parasta PR:ää lajille !
1976 Helsingin Golfklubi Par 71 1. Arja Sipronen SHG 86 92 86 80 344 60 2. Leila Kalliala HGK 81 81 93 91 346 62 3. Lorna Sundström HGK 85 91 85 87 348 64