Tällä vuosituhannella yhden major-voiton saavuttaneista pelaajista noin puolet on kärsinyt merkittävästä taantumisesta tähtihetkensä jälkeen.
Tuskin lienee sellaista kansainvälisen tason ammattilaispelaajaa, joka ei uransa jossain vaiheessa haaveilisi major-voitosta. Onhan pelaajan mahdollista nousta himoitun tittelin myötä sellaisten sankareiden joukkoon, jotka muistetaan, muhkeasta rahapalkinnosta ja muista hienon saavutuksen tuomista eduista puhumattakaan.
Mutta koituuko major-menestys pitkässä juoksussa aina pelaajan onneksi? Tutkiessa 2000-luvulla yksittäisen major-voiton ottaneiden edesottamuksia tähtihetkensä jälkeen, voidaan edellä mainittuun kysymykseen antaa monen pelaajan kohdalla kieltävä vastaus.
Tilastoista löytyy 31 pelaajaa, jotka ovat voittaneet tällä vuosituhannella yhden major-turnauksen. Heistä merkittävä osa ajautui voittonsa myötä varsin nopeasti sellaiseen alamäkeen, josta ei ole ollut kunnolla paluuta takaisin parrasvaloihin. Toisille voitto merkitsi jopa peliuran suoranaista hiipumista.
Kyseisen joukon pahin ”romahtaja” on entinen maailman ykköspelaaja ja vuoden 2001 Open Championshipin mestari, David Duval, joka reilut kolme vuotta myöhemmin ei enää mahtunut maailmanlistalla 500:n joukkoon.
David Duval, Open Championship 2001. Kuva: Getty Images
Nykyään tv-kommentaattorina työskentelevän Duvalin – nyt jo uskaltanee sanoa – uran viimeiseksi meriitiksi jäi syksyllä 2001 pelatun Japanin kiertueen turnauksen voitto.
Seuraavana vuonna PGA Championshipin voittanut Rich Beem koki hieman Duvalin kaltaisen notkahduksen. Beem oli saavuttanut kaksi viikkoa ennen kauden neljättä majoria uransa ensimmäisen pääkiertuevoiton, mutta tämän 16 vuoden takaisen riemukkaan elokuun jälkeen hänen voittosarakkeeseensa ei ole tullut merkintöjä.
Duvalin tavoin tv-yhtiön palveluksessa oleva Beem on saavuttanut viimeisen kymmenen vuoden aikana kaksi top -10 sijoitusta, eikä ole sitten vuoden 2013 pelannut kuin satunnaisia turnauksia.
Vuoden 2003 major-voittajista vain Jim Furykin uraa voi kutsua onnistuneeksi isolla u-kirjaimella. Kolmikosta Mike Weir (Masters), Ben Curtis (Open Championship) ja Shaun Micheel (PGA Championship) ensin mainittu on voittanut majorinsa jälkeen kaksi kilpailua, mutta edellisestäkin on jo 11 vuotta.
Shaun Micheel, PGA Championship 2003. Kuva: Getty Images
Curtisilta löytyy yhteensä kolme voittoa vuosilta 2006 ja 2012, mutta viiden viimeisen vuoden jaksossa hänelle on kertynyt vain yksi top 10 -sijoitus. Micheel ei ole majorinsa ohella tullut voittaneeksi muita ammattilaisturnauksia, ja vuodesta 2011 lähtien kirjatuissa tilastoissa top 10 -sarakkeet ovat jääneet hänen kohdallaan kokonaan tyhjiksi.
Weir pelasi Masters-voittonsa jälkeen useita hyviä kausia, mutta ote alkoi livetä tullessa tälle vuosikymmenelle. Vasemmalta lyövä kanadalainen ei mahdu OWGR-listalla 1500:n joukkoon, vaikka ura on ollut näihin päiviin kohtalaisen aktiivinen.
Todd Hamilton ei ole vuonna 2004 Troonissa saavuttamansa Open-tittelin jälkeen voittanut ainuttakaan turnausta. Hän oli vielä kyseisen vuoden lopussa 16:ntena maailmanlistalla, mutta putosi pari vuotta myöhemmin 500:n joukosta. Hamiltonin rankingsijoitus laski Troonin onnistumisen jälkeen jyrkästi vuosi vuodelta, ja kolmen viime kauden aikana hän on pelannut vuosittain vain yhden turnauksen.
Vuoden 2005 U.S. Open -sankari Michael Campbell voitti Pinehurstissa uransa seitsemännen kilpailun pääkiertueilla. Samana syksynä tuli vielä voitto World Match Play Championshipissä, mutta tämän jälkeen uusiseelantilaisen voittotilasto ei ole enää karttunut.
Michael Campbell, U.S. Open Championship 2005. Kuva: Getty Images
Loukkaantumisista kärsinyt pelaaja on suunnitellut palaavansa kilpakentille Euroopan ja USA:n seniorikiertueilla täyttäessään ensi talvena 50 vuotta.
Trevor Immelman koki major-voiton auvoisen huuman kauden 2008 Mastersissa, minkä jälkeen urakehitys alkoi kääntyä laskusuuntaiseksi. Vaivoilla on ollut oma vaikutuksensa valjuun tilastoon, mistä ei viimeisen kymmenen vuoden ajalta löydy vuonna 2013 tulleen voiton ohella kuin yksi top 3 -sijoitus.
Edellisen vuosikymmenen viimeisen U.S. Openin hoidelleen Lucas Gloverin otteet kävivät vuoden 2009 jälkeen kausi toisensa jälkeen yhä tahmeimmiksi, vaikka vuoteen 2011 yksi voitto mahtuukin. Edellisen seitsemän kauden jaksossa Gloverin tilastoissa pilkistää valopilkkuna yksittäinen sijoitus kolmen joukkoon vuodelta 2016.
Stewart Cink on yksi tämän aikakauden ei-toivotuimmista major-voittajista, tosin täysin ilman omaa syytä. Cink sattui kuitenkin olemaan se pelaaja, joka riisti yhdeksän vuotta sitten Turnberryssä Open-voiton tuolloin lähes 60-vuotiaan, yleisön sympatiat puolelleen saaneen Tom Watsonin nenän edestä.
Stewart Cink, Open Championship, 2009. Kuva: Getty Images
Kyseisen majorin jälkeen Cinkin peleistä on puuttunut jotain olennaista, mikäli aiemmin tässä kuussa PGA Championshipissä saavutettua neljättä sijaa ei huomioida. Kyseessä on hänne ainoa top 3 -sijoituksensa meneillään olevalla vuosikymmenellä.
Kautta aikain ensimmäinen ja edelleen ainoa aasialainen miesten major-voittaja Y.E. Yang kruunattiin PGA Championshipin mestariksi vuonna 2009. Korealainen saavutti seuraavalla kaudella Kiinassa yhden ET-voiton, mutta sen koommin hän ei ole pääkiertueilla voittoja haalinut.
Yang putosi alkuvuodesta maailmanlistalla sijan 900 tuntumaaan, mutta Japanin kiertueen kilpailussa tullut voitto kohenteli hieman asemia rankingissa.
Pari viikkoa sitten 50 vuotta täyttänyt Darren Clarke on yksi kuuluisimmista pelaajista, jonka peliura tyssäsi pahemman kerran major-voiton jälkeen. Pohjoisirlantilainen toteutti suuren haaveensa, Open-voiton, vuonna 2011, mutta sittemmin on ollut menestysrintamalla hiljaista. Royal St George’s -kentällä seitsemän vuotta sitten saavutettu major-titteli on uhkaavasti jäämässä 16 turnausta ET:llä tai PGA Tourilla voittaneen pelaajan viimeiseksi pääkiertuevoitoksi.
Y.E. Yang, PGA Championship 2009. Kuva: Getty Images
Kuuden vuoden takainen U.S. Open -titteli ei ole tehnyt Webb Simpsonista erityistä voittokonetta, vaikka hän yhden ykköstilan PGA Tourilla hieman toista vuotta myöhemmin ottikin. Seuraavaa saatiin odottaa lähes viisi vuotta; Players Championshipistä ansaitut pisteet linkosivat hänet rankingissa ensimmäisen kerran 20:n joukkoon sitten vuoden 2013.
Kaksi vuotta saattaa olla liian lyhyt aika vetää dramaattisia johtopäätöksiä pelaajan urasta. Joka tapauksessa vuoden 2016 PGA Championshipin voittanut Jimmy Walker on ollut edellisellä ja kuluvalla kaudella kuin varjo entisestään. Uusia voittoja ei ole tullut, ja maailmanlistalla parhaimmillaan 15:n joukossa käväissyt pelaaja on viime aikoina liikuskellut sijan 70 huonommalla puolella.
Huomattavasti isomman pohjakosketuksen on kokenut saman kevään Masters-sankari Danny Willett, joka niin ikään ei ole päässyt tuulettamaan voittoa major-saavutuksensa jälkeen. Pari edellistä kautta ovat olleet vaikeita pelaajalle, joka ei mahtunut tänä kesänä maailmanlistalla viikkokausiin edes 400:n joukkoon.
Väsähtämisen merkkejä on näkynyt myös vuoden 2016 Open-voittajan Henrik Stensonin ja kevään 2017 Masters-voittajan Sergio Garcian otteissa. Stenson ei ole saavuttanut tänä vuonna yhtään top 3 -sijoitusta, ja ruotsalainen putosi viikolla 35 maailmanlistalla ensimmäisen kerran 20:n joukosta sitten vuoden 2012.
Danny Willett, Masters Tournament 2016. Kuva: Getty Images
Garcian edellisestä pääkiertuevoitosta on Stensonin tavoin kutakuinkin vuoden verran, ja muutenkin hänen sijoituksensa ovat vuoden 2018 osalta pitkälti Stensonin kaltaisia. Top-kolmoset puuttuvat, ja espanjalainen on notkahtanut OWGR-listalla sijalle 27.
Major-voitto on hohdokas ja tavoiteltava saavutus, mutta sillä nähtävästi on myös käänteinen vaikutus monen pelaajan urakehitykseen. Oma lukunsa on, mikä pohjimmiltaan pelaajan mieltä myllertää major-voiton jälkeen. Sen olettavasti tietävät parhaiten pelaajat itse, jos tietävät. Joskus urheilussa vain tapahtuu selittämättömiä asioita, jotka vievät junaa väärään suuntaan.
Hiipuminen on jossain määrin yhdistettävissä liialliseen hyvänolon tunteeseen tai yliyrittämiseen. Molemmat ovat erityisen haitallisia ominaisuuksia huippugolfissa.
Listalle pitää lisätä Ian Baker-Finch, aussi, joka voitti The Openin muistaakseni vuonna 1991.