Kaikki saisivat suosikkipelimuodosta enemmän irti, jos sitä ei otettaisi liian vakavasti.
Shamble on golfin pelimuoto, jossa valitaan ryhmän paras avauslyönti, minkä jälkeen jokainen ryhmän pelaaja jatkaa kyseisestä kohdasta omaa palloaan pelaten reikään asti. Shamble siis eroaa toisesta suosikkipelimuodosta, scramblesta, siinä, että parhaan pallon valinta tehdään vain avauslyöntien kohdalla. Scramblessa paras pallo valitaan jokaisesta kohdasta lyötyjen lyöntien jälkeen.
Shamblea pelataan yleensä neljän pelaajan joukkuepelinä, tyypillisesti siten, että kultakin reiältä otetaan huomioon ryhmän kaksi parasta pistebogey- tai nettotulosta.
Shamblea on alettu käyttää yhä useammin erilaisten rennompien golftapahtumien pelimuotona, ja siitä on tullut yksi pelaajien suosikeista. Shamblen suosiota selittää se, että onnistumisia ruokkiva pelimuoto auttaa ryhmän kaikkia pelaajia pääsemään tiiltä matkaan, mutta samalla se antaa pelaajille mahdollisuuden pelata enimmäkseen omaa palloaan ja ottaa itselleen suurimman kunnian omista onnistumisista. Shamble tekee pelaamisesta sujuvaa, ja pelimuotona se on esimerkiksi scramblea nopeampi.
Sääntö toimii usein shamblen perusajatusta vastaan.
Vähemmän pelanneet ja lyhytlyöntisemmät golfarit kokevat shamblen usein mukavaksi pelimuodoksi, koska he pääsevät pelaamaan kenttää parempien tai pitkälyöntisempien pelaajien tavalla ja lyömään jatko- ja lähestymislyöntejä paikoista, joihin eivät omilla avauksillaan koskaan yllä.
Shamblessa koko ryhmä pääsee nauttimaan ja hyötymään jonkun ryhmän jäsenen onnistuneesta avauksesta. Jos ryhmään kuuluu yksi selvästi muita pitkälyöntisempi, jolla sattuu olemaan hyvä pelipäivä, koko ryhmä saa pitkistä lyönneistä huomattavan edun – myös kilpailun muihin ryhmiin nähden. Ryhmien välistä mahdollista tasoeroa lieventämään on kehitetty sääntö, jota shamblessa käytetään lähes poikkeuksetta: kultakin pelaajalta on valittava vähintään tietty määrä avauksia, tyypillisesti 2, 3 tai 4 avauslyöntiä.
Säännön tarkoituksena on tasoerojen tasoittamisen lisäksi se, että kaikki ryhmän jäsenet kokevat itsensä tiillä tarpeelliseksi, eikä kukaan pääse ratsastamaan pelkästään muiden avausten siivillä. Sen on tarkoitus tuoda ryhmän peliin myös taktinen elementti, mutta käytännössä sääntö toimii usein shamblen perusajatusta vastaan. Kärsijän rooliin joutuu se, joka on muita selvästi lyhytlyöntisempi tai taidoiltaan heikompi tai jolla on muuten huono päivä – ja tällainen pelaaja shamble-ryhmästä usein löytyy.
Shamble-kierrokselle on tyypillistä se, että kierroksen lopussa parhaan pelaajan avaukset on jo käytetty ja ryhmä joutuu turvautumaan heikompiin avauksiin. Viimeisillä rei’illä on usein edessä tilanne, jossa ryhmän on pakko valita niiden pelaajien avauksia, joiden käytettyjen avausten vähimmäismäärä ei ole vielä täynnä.
Siinä missä hyvä pelaaja voi kierroksen alkupuoliskolla loistaa huippuavauksillaan koko ryhmän lentoon siivittävänä sankarina, ryhmän heikoimman pelaajan kohtalona on kantaa kierroksen lopussa niskassaan koko ryhmän onnistumisen paineet. Pahimmassa tapauksessa se jättää koko kierroksesta valjun fiiliksen pelimuodossa, jonka on tarkoitus tehdä pelaamisesta entistäkin hauskempaa, ja tekee sen vieläpä pelaajille, joita varten koko pelimuoto on kehitetty ja joiden onnistumisia olisi muutenkin hyvä ruokkia.
Sääntöä käytettäessä golf tuntuu jälleen ottavan itsensä liian vakavasti.
Miksi shamblen avausmääräsääntöä ylipäätään käytetään? Entä sitten, jos joku pelaaja ottaakin tiillä dominoivan roolin ja siivittää koko ryhmänsä voittoon? Pitkälyöntisimmänkin pelaajan on kuitenkin avauksissaan onnistuttava, jotta hänen lyöntinsä tulevat valituiksi. Jos hän niin tekee, eikö hyvä avauspeli ansaitse silloin tulla palkituksi?
Sääntöä käytettäessä golf tuntuu jälleen ottavan itsensä liian vakavasti. Shamble-kierrokset eivät ole koskaan tasoituskelpoisia, eikä niitä tulisi senkään vuoksi ottaa kovin vakavasti. Shamble-kisojen pitäisi olla hauskanpitoa ja niiden pitäisi ruokkia kaikkien pelaajien onnistumisen elämyksiä. Avausmääräsääntö on vähän kuin sanottaisiin, että pidetäänpä nyt hauskaa – mutta ei kuitenkaan liian hauskaa!
Jos yhden ylivertaisen pelaajan roolia halutaan edelleen rajoittaa, sen voisi tehdä lievemmälläkin säännöllä kääntämällä asetelman toisin päin. Sen sijaan, että jokaiselta pelaajalta olisi otettava vähintään tietty määrä avauksia, sääntö voisi kuulua, että keneltäkään pelaajalta ei voida valita enempää kuin esimerkiksi yhdeksän (50 %) avausta. Silloin loput avaukset päästäisiin edelleen valitsemaan joko hyvien tai ainakin kohtuullisten avausten joukosta, eikä ryhmän heikoimman pelaajan tarvitsisi ottaa yhdelläkään reiällä roolia ja koko ryhmää jo valmiiksi kyyryyn painuneeseen reppuselkäänsä.
Parhaimmillaan shamble – aivan kuten scramblekin – on kuitenkin silloin, kun kaikkien pelaajien lyönnit ovat läpi kierroksen käytettävissä.
Lue seuraavaksi: Erinomainen pelimuoto kaveriporukan kisailuissa pitää jännityksen yllä kierroksen loppuun saakka
Hmm, jotkut saattavat pelata tätä kyllä silläkin taktiikalla, että heikommilta pelaajilta valitaan avaukset alusta asti aina kun se on vähänkään mahdollista, ts aina kun parhaalla avauksella ei lähes varmasti päästä parempaan tulokseen. Kunnes sääntö on täytetty. Näin se heikompikin pelaaja pääsee heti alusta osaksi joukkuetta ja saattaa parhaimmillaan vieläpä jossain kohtaa myöhemminkin päästä kantamaan joukkuetta.
Jutussa oletus oli vähän kuin että paras pelaaja jyrää alussa ja kiukuttelee lopussa. Ehkä se olikin parhaan pelaajan kirjoittama.