Golfia renessanssin väreissä - Golfpiste.com

17.–24.5. - Live Scoring - Seuraa suomalaisten menestystä

[11][30]
KilpailuaSuomalaista
Matkailu

Golfia renessanssin väreissä

Marraskuisen Piemonten värit valloittavat.

Milanoon on Suomesta hyvät yhteydet eikä matkakaan ole pitkä. Marraskuun puolivälissä Alppien läheisyys tekee ilmasta raikkaan rapsakan. Saavun iltakoneella ja kun ajan pikkuisen vuokrapösön ulos Malpensan lentokentän parkkihallista, sukellan keskelle uskomatonta sumua. Torvet soivat ja valot välkkyvät vihaisesti, kun sumusta sokeana sähellän navigaattorin antamien ohjeiden kanssa. Pääsen kuitenkin oikealle motarille ja 15 minuutin kuluttua harmauden keskeltä putkahtaa esiin Golf Club Le Robinie. Majoitun viereiseen businesshenkiseen hotelliin.

Aamusella sankka usva leijailee vieläkin kentän yllä, mutta sateen uhkaa ei ole. Vaikka takana on parin kuukauden pelitauko, harvoin näkymä ykkösen tiiboksista on yhtä rauhoittava kuin Le Robiniessa. Väylä näyttäytyy selkeän muotoisena ja vallien reunustamana. En tiedä mitä alitajunnan sopukoita tämä Jack Nicklausin 90-luvun alussa suunnittelema ykkönen hivelee, mutta varman tunteen se antaa.

Kierroksen edetessä mielikuva sulavapiirteisestä ja miellyttävästä kentästä vahvistuu. Monia väyliä reunustavat ruohovallit, jotka antavat henkistä tukea avauksiin. Etuysin lopetus on jytky par 4, jonka griiniä suojelee XXXL-kokoinen hiekkalinnake. Tutkivan journalismin nimissä päätän tietenkin sijoittaa lähestymiseni esteen melkein pystysuoraan, puolentoista miehen korkuiseen etuseinään. Vapaa droppi – onneksi – ja päälle kentänhoitajaukkelin italiankieliset nuhteet, kun kiipesin hiekkalinnasta väärästä kohdasta ylös: kiitos ja anteeksi.

Jossain vaiheessa takaysiä väylien samankaltaisuus alkaa hieman puuduttaa ja muisto etuysin helmistä alkaa haihtua. Väylät ovat tyylikkäitä ja loogisia, mutta tietty raffius puuttuu. Takaysin kolme viimeistä väylää tuovat kuitenkin kenttään rutkasti lisää luonnetta ja lopetus saarigriinille saa taas adrenaliinin virtaamaan.

Huikeilla bunkkeroinneilla höystetty kenttä on oivallinen avaus viikon golfturneelle: haastava, mutta ei liian kapea tai muuten hankala. Ympäröivä miljöö on tyypillistä teollistuneen suurkaupungin laita-aluetta, mutta se hinta on maksettava, jos haluaa pelata aivan lentokentän kupeessa. Itse resorttia ehdin vilkaista vain pintapuolisesti, mutta se vaikutti uima-altaineen ja kuntosaleineen varteenotettavalta majoitusvaihtoehdolta.

Le Robinien kaksi viimeistä väylää kiertävät pienen lammen.

Le Robinien kaksi viimeistä väylää kiertävät pienen lammen.

Kaunis mutta hankala Iles Borromées

Toinen pelipäivä alkaa kolmen vartin automatkalla luoteeseen kohti Sveitsin rajaa ja horisontissa nousevia Alppeja. Aurinko saa vuoristossa leijuvan aamu-usvan loistamaan häikäisevän kirkkaana ja mutkaisia teitä ylös ajellessa tulee väkisinkin hyvälle mielelle. Navigaattori ei löydä ihan perille saakka, mutta kylätietä tallustavan vanhuksen vuolaan selityksen opastamana 500 metrin korkeudessa sijaitseva Golf des Iles Borromées viimein löytyy.

Caddiemaster ohjeistaa aloittamaan kymppitiiltä. Ympäristön näkymä on maalauksellinen, mutta siinä missä Le Robinien design oli rauhoittava, tämä väylä saa heti varpailleen. Jyrkkä alamäki ja kapea väylä, joka vielä kallistaa rajusti vasempaan. Ensivaikutelma osuu harmittavan oikeaan. Le Robinien pelasin yhdellä pallolla aina viimeisen väylän griiniä ympäröivään veteen saakka, täällä hukkaan kolmen ensimmäisen reiän aikana neljä palloa.

Toki pelaamattomuuskin näkyy, mutta kallistelevat väylät yhdistettynä rankkoihin korkeuseroihin ja heti väylien vieressä vaaniviin vaaroihin tuhoavat tuloskortin suorastaan leikittelevän helposti. Tämä kenttä tarjoaa hienon ulkoilmaelämyksen, mutta pelin on syytä olla hyvin uomissaan, jos haluaa tehdä tulosta. Hankalia paikkoja on ehkä vähän liikaakin ja varsinkin draiverilla epäonnistumisista joutuu maksamaan kovan hinnan.

Castelconturbian golfhotellista voit astua suoraan kentälle.

Castelconturbian golfhotellista voit astua suoraan kentälle.

Talviunille valmistautuva Castelconturbia

Maggiore-järvi jää vasemmalle, kun illan hämärtyessä ajelen etelään alas vuorilta. Matkani vie halki sympaattisen piemontelaisen maaseudun. Pikkukylien ahtaat kylänraitit ovat hiljaisia, sillä kaupungit imevät ihmiset täälläkin. Kylissä on kauniita vanhoja kivitaloja ja kirkkoja, pikku puoteja ja toreja. Poissa ovat ABC:t ja Alepat. Ohitan Conturbian kylän ja keskellä avaraa peltomaisemaa kyltti ohjaa Golf Club Castelconturbiaan.

Mieleeni muistuu klubin mainoslause ”Golf since 1898”, kun ajelen vanhojen lehtipuiden reunustamaa tietä kohti klubitaloa. Golfpalloa on lyöty näillä kulmilla jo yli sata vuotta ja sinä aikana kenttä on vakiinnuttanut paikkansa Italian golfkenttien kärkikastissa. Italian Open kisattiin täällä vuosina 1991 ja 1998, kenttäennätystä (66 lyöntiä) pitävät hallussaan herrat Olazabal ja Rocca.

Castelconturbiassa golfhotelli on klubitalon yhteydessä. Jättimäisen kartanon oloinen rakennus seisoo keskeisellä paikalla, josta avautuu avarat näkymät ympäröiville väylille. Pidän siitä, että golfmatkalla saa asua aivan kentän kyljessä kiinni ja aamusella voi kentälle astua ilman turhia säätöjä ja siirtymisiä. Hieno yksityiskohta on hotellikompleksin suojaiselle sisäpihalle sijoitettu puttigriini. Pienillä oivalluksilla voi tehdä ison vaikutuksen.

Castelconturbia koostuu kolmesta yhdeksän reiän kentästä, joista ehdin pelata vain yhden siivun. Talven kunnostustyöt olivat jo käynnissä ja griinit oli hiekoitettu, joten kenttä ei päässyt näyttämään aivan parastaan. Vaikka oma pelini ei ole ihan iskussa, pelasin yhdeksän reikää kutakuinkin omaan tasoitukseeni, joten tämä puistomainen ja laadukas kenttä ei tuntunut yltiöpäisen haastavalta.

”Le Betulle” on saanut lempinimensä maisemaa hallitsevista koivuista.

Kaunis vanha koivu ”Le Betulle”

Biella on sympaattinen pikkukaupunki esialppien juurella. Parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä kyliltä löytyy Golf Club Biella. Lempinimensä ”Le Betulle” se on saanut upeista vanhoista koivuista, jotka saavat härmäläisgolfarin tuntemaan olonsa kotoisaksi.

Ajan patinoima klubitalo seisoo pontevana pienen koivikkoisen kukkulan päällä. Siinä se on jököttänyt jo vuodesta 1967, jolloin John Morrisonin kymmenen vuotta aiemmin piirtämää kenttää myös uudistettiin kevyesti. Takana nousevat jyhkeät vuoret lisäävät arvokkuutta hieman luostarimaiselle rakennukselle. Terassilla paistattelee päivää joukko vanhempia rouvia tyylikkäissä pelitamineissaan, paikalliseen tyylin todella vahvat meikit kasvoillaan myös golfkentällä. Heitä kiinnostaa kovasti, mistä olen ja kun he kuulevat, että kaukaa Suomesta, se on kaikkien mielestä kovin ”Bello!”.

Siinä missä Iles Borromees oli todellinen vuoristosseikkailu, ensivaikutelma 600 metriä merenpinnasta sijaitsevasta ”Le Betullesta” on yllättävän puistokenttämäinen. Designissa on selkeästi eletty ympäristön ehdoilla ja peli rullaa mukavasti löysin rantein. Kenttä on kohtuullisen anteeksiantava ja jotenkin näissä maisemissa tuntuu, että golfiakaan ei saa pelata liian tosissaan.

Tunnelma kentällä ja klubilla on lämminhenkinen ja välitön. ”Le Betulle” arvostetaan korkealle monissa kenttärankingeissa, jonka vuoksi pelillisesti odotin siltä ehkä hieman enemmän. Pelaamisen arvoinen se on ehdottomasti ja kun mukaan lasketaan näkymät ja upea tunnelma, kokonaispisteet nousevat kummasti. Jo klubitalo itsessään ansaitsee visiitin. Sen yhteydessä on myös majoitusmahdollisuus, joten hyvä matkatärppi on viipyä yön yli.

Varesen kymppiväylän avaus saa täydet pisteet visuaalisuudestaan.

Varesen kymppiväylän avaus saa täydet pisteet visuaalisuudestaan.

Perinteikäs Varese

Viikonlopun myötä vaihdan majoituksen Milanon keskustaan, jossa hyvä pelikaverini liittyy retkueeseen. Paikallisten antamista huonoista ennusteista huolimatta autolle löytyy hyvin parkkipaikka kadulta läheltä hotellia. Katuihin on värikoodein merkitty alueet, joille ”ei-asukkaat” saavat pysäköidä. Kioskeista voi ostaa pysäköintilippuja, joista raaputellaan oikeat ajankohdat esiin kuin ässäarvoista konsanaan.

On perjantaiaamu, joten varaamme riittävästi aikaa kentälle siirtymiseen. Ruuhkia vastaan kaupungista pääsee yllättävän hyvin ulos, mutta lähempänä kohdetta 20 minuutin suma yllättää pienen taajaman keskustassa. Matka kuitenkin etenee ja Luvinaten kylänraittia ajessa vasemmalta putkahtaa esiin ajan hampaan järsimä Golf Club Varesen kyltti. Golfia on pelattu tälläkin klubilla 30-luvulta saakka ja kaikesta huokuu pitkä perinne. Klubitalona toimii freskoin koristelu ikivanha benediktiiniläisluostari, joka singahtaa omassa klubitalojen rankingissani melkoisen korkealle.

Kenttä alkaa muutamalla helpohkolla väylällä ja mielikuva mukavasta, mutta hieman vanhahtavasta kentästä alkaa muotoutua. Vaikutelma syntyy lähinnä pienistä griineistä ja postimerkin kokoisista tiibokseista. Erityismaininta täytyy antaa väyliä ympäröivälle puustolle. Rinta rinnan kasvaa jos jonkinlaisia ruskan sävyttämiä havu- ja lehtipuita, jotka myöhäissyksyn auringonpaisteessa maalaavat maiseman huikein värein.

Kymppiväylän avaus ansaitsee visuaalisuudesta täyden kympin. Tiiboksi on ylhäällä ja näkymä alas vuorten katveessa siintävälle peilikirkkaalle järvelle on huikaisevan kaunis. Muutenkin kenttä muuttuu takaysillä jyhkeämmäksi ja myös pelillisesti haastavammaksi. Sitä se on myös numeroiden valossa: takaysi on 300 metriä pidempi kuin etuysi. Kokonaisuutena kenttä ei ole golfhistorian modernein luomus, mutta sitä sen ei ole tarkoitus ollakaan. Kelpo kenttä kuitenkin ja varsinkin takaysillä pitkät, sankan puuston reunustamat väylät tarjoavat oikeudenmukaisia haasteita riittämiin.

Ja hei, onhan tiettyä särmää nauttia kierroksen jälkeinen olut keskiaikaisen luostarin terassilla!

Villa D´Esten klubitalo henkii perinteitä ja arvokkuutta.

Villa D´Esten klubitalo henkii perinteitä ja arvokkuutta.

Villa d´Este testaa tarkkuuden

Perjantai-illan spesiaali on legendaarinen kummisetämättö osso bucco höystettynä risotto milanesella. Oheen kannullinen hyvää viiniä ja golfarien yöunet on taattu. Lauantai aukenee aurinkoisena ja aamiaisen jälkeen suuntaamme jälleen Milano-Torino motaria ulos kaupungista. Autoja on viikonloppuna huomattavasti vähemmän ja matka taittuu ilman viivytyksiä.

Pelipaikka on Villa d´Este Golf Club. Parkkeeraan pienen mutta sinnikkään vuokra-automme julkean oranssina hehkuvan Lamborghinin viereen. Autokanta lienee yleismaailmallisesti golfkentillä keskimääräistä laadukkaampaa, mutta Italiassa ero tuntuu olevan potenssiin kymmenen.

Kentän historia ulottuu 20-luvulle ja linnamaisen klubitalon vieraskirjasta löytyy pitkä lista Euroopan kuninkaallisia ja viihdemaailman tähtiä kuten Clark Gable ja Bing Crosby. Klubitalo sijaitsee vuorenrinteessä optimaalisella paikalla ykköstiin ja viimeisen viheriön välissä. Asetelma on kuin luotu golfturnajaisten järjestämiseen ja kisoja on vuosien saatossa pidetty kasapäin.

Oma kierroksemme pyörähtää käyntiin komealta ykkösväylältä, jonka layoutissa silmä lepää. Isosta tiiboksista avataan alamäkeen kohti hallitun draw´n muotoista väylää ja horisontissa häämöttäviä vuoria. Tämä 534 metrinen par vitonen päättyy isokokoiselle, mutta vaikeasti lähestyttävälle griinille. Kierroksen edetessä pelin henki käy selväksi: draivaa suoraan tai olet ongelmissa. Kallistuksia on paljon ja paikka paikoin ne ovat hyvinkin jyrkkiä. Monet avaukset lyödään kapeisiin puiden reunustamiin ränneihin. Griinit ovat suurehkoja, mutta jos niille aikoo ehtiä ajoissa, on avauspelin oltava uomissaan.

Vaiherikas kierros päättyy kirpakan usvan jo laskeuduttua Alppien kainaloon. Hieno lopetusreikä on aivan klubitalon vieressä ja kädet jo hieman kohmeessa hakeudumme ravintolan lämpöön. Meininki äveriäällä klubilla on yläluokkaisen herraskaista, mutta palvelu on ystävällistä ja eväät hyviä kuten melkein kaikkialla Italiassa. Vaikutelma kentästä on todella laadukas, mutta myös vaativa. Kentän par on vain 69, mutta siihen matkaan mahtui klubituupparilla monta kommervenkkiä.

Bogognossa on luonnetta.

Bogognossa on luonnetta.

Bogogno kruunaa reissun

Turneemme päättyy tältä erää sunnuntaikierrokseen Bogogno Golf Clubilla. Vuonna 1997 avattu kohde käsittää nykyisellään kaksi kenttää: Del Conte ja Bonora. Del Contea mainostetaan kenttänä, jossa on ripaus links-henkeä. Me pelaamme Bonoran, joka on puistomaisempi, mutta korkeuseroiltaan vaihtelevampi.

Ykkösväylältä avautuu hieno näkymä Monte Rosan yli nelitonnisille huipuille. Sunnuntaikisojen vuoksi joudumme aloittamaan kierroksemme 7. väylältä ja se harmittaa hetkosen, mutta kun peli lähtee kunnolla käyntiin, harmistus hälvenee. Robert von Haggen design hurmaa nopeasti. Väylät ovat mielenkiintoisia ja kenttä uhkuu luonnetta.

Vesi vaanii monin paikoin todella lähellä ja layout innostaa keskittymään joka lyöntiin huolella. Avaukset vaativat tarkkuutta, mutta mitään superkapeita rännejä täällä ei tarvitse haastaa eivätkä väyläbunkkeritkaan ole ilkeimmästä päästä. Griinit sen sijaan on raskaasti bunkkeroitu ja huomaan kaivelevani harmittavan usein sandwedgeä esiin bägistä.

Kierroksen jälkeen kahden hengen testiryhmämme antaa Bogognalle kiitettävän arvosanan: kenttä on hieno ja vaativa areena mitellä taitojaan hyvän pelikaverin kanssa. Tyylikkään klubitalon terassilla kuntojuomaa siemaillessa iskee tunne, että tulihan pelattua säväyttävä kierros golfia, vaikka oma tuloskortti menikin lopulta aika rumaksi. Annan sen kuitenkin itselleni anteeksi, sillä viikko on ollut pitkä ja väsynyt kroppa ei enää pystynyt vastaamaan Bonoran asettamaan jatkuvaan testiin. Siitä huolimatta katselen tyytyväisenä kentälle ja mietin hiljaa mielessäni:

”I will be back!”

Terassilta on upeat näkymät kentälle.

Terassilta on upeat näkymät kentälle.

Liikkuminen ja majoittuminen

Sadan kilometrin säteellä Milanosta löytyy kymmenittäin kenttiä. Tämä reissu suuntautui Milanosta luoteeseen Lombardian ja Piemonten maakuntien rajamaille. Golf Club Biella oli nyt pelaamistani kentistä selkeästi kauimpana Milanosta, matkaa ytimeen kertyy noin 100 kilometriä.

Torino – Milano motaria pitkin ensimmäinen 90 kilometriä taittuu rivakasti, nopeusrajoitus on 130 km/h ja vaikka siihenkin laittaa vähän päälle, niin vasemmalta viuhtoo vähän väliä autoja ohi. Viimeiseen kymppiin hurahtaa helposti tunti, vaikka illansuussa ajelisikin pahinta ruuhkaa vastaan.

Navigaattori on must. Monille kentille olisi todella vaikea löytää perinteisin menetelmin, joskus se on hankalaa navigaattorinkin kanssa. Aikaa kannattaa varata, ettei tule stressi. Nautin kovasti siirtymistä kentältä toiselle, sillä aamun sarastaessa tai iltapäivällä valon muuttuessa jyrkemmäksi syksyiset maisemat ovat Pohjois-Italiassa upeita.

Majoittuminen on makuasia, mutta jos haluaa keskittyä golfiin, niin asettuminen Milanon ulkopuolelle on hyvä idea. Le Robiniesta pääsee näppärästi sekä muille kentille että kaupunkiin. Jos taas haluaa majoittua lähemmäs vuoristoseutua, Castelconturbian golfhotelli voisi olla oivallinen tukikohta, josta Bogognoon ajaa vain 10 minuuttia. Nämä kaksi klubia tarjoavat yhteensä jo 63 reikää laadukasta pelattavaa ja Malpensan lentokentällekin matkaa kertyy vain 30 kilometriä. Bogognon rakenteilla olevan golfhotellin pitäisi aueta huhtikuussa ja yleisen tavan mukaan hotellin asukkaat saavat green feet halvemmalla.

Välimatkat ovat maltillisia ja alueen uumenista löytyy lukematon määrä viihtyisiä pikku ravintoloita, hotelleja ja bed&breakfast -majoituksia, joten yhtä lailla voi asettua rauhalliseen vuoristokylään ja ajella sieltä kentille. Googlaamalla vaikkapa ”accommodation piemonte” saa hyvän käsityksen tarjonnasta. Maggiore-järven seutu on upea ja 30 kilometrin säteeltä löytyy kahdeksan kenttää.

Varesen nimikyltti on ajan patinoima.

Varesen nimikyltti on ajan patinoima.

Kentät ja meininki

Golfilla on Italiassa pitkät perinteet. Tietty yläluokkaisuus ja konservatiivisuus leimaa meininkiä. Loppusyksystä porukka kentillä oli melko iäkästä ja myös ilmeisen varakasta. Pukeutuminen on hyvin konservatiivista ja välillä tuntui, että kirkkaan väriset tekniset golfkuteemme pomppasivat aikalailla massasta.

Viikkoon mahtui monta hienoa kenttää ja korkea laatu jopa hieman yllätti. Pelatuilla kentillä green feet asettuvat arkipäivinä 50-80€ välille, viikonloppuisin pelaamaan pääsee 80-100 eurolla. Aurinko paistoi ensimmäistä pelipäivää lukuun ottamatta, mutta kuukautta aiemmin eli lokakuun puolivälin tienoilla olisi optimaalinen ajankohta vierailla tällä alueella. Nyt oli muutamana aamuna vähän turhankin viileä keli. Itseäni alkoi kutkuttaa ajatus kauden avaamisesta täällä Milanon liepeillä. Useimmat kentät ovat auki läpi vuoden ja maalis-huhtikuussa kelitkin ovat jo lämmenneet.

Kentillä toiminta on hyvin organisoitua ja jämäkkää. Silti Italiassa aina vähän sattuu ja tapahtuu mutta jälkeenpäin asioille voi naureskella. Parkkihallista voi olla mahdotonta löytää ulos tai täpötäydessä ravintolassa sinut saatetaan ohjata istumaan samaan pieneen pöytään toisiaan syvälle silmiin tuijottelevan pariskunnan kanssa.

Italialaiset osaavat kuitenkin kommunikoinnin jalon taidon ja tunnelman luomisen. Vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan, niin asiat kyllä lopulta selviävät. Keskustan hedelmäkioskissa kävin kauppiaan kanssa pitkän keskustelun edellispäivän AC Milanin ja Barcelonan pelistä. Ukko ei puhunut sanaakaan englantia, mutta ilmaisukyky korvasi täysin kielitaidon puutteen. Golfbägini nauratti häntä kovasti, kuka hullu tuollaista jaksaa kanniskella mukanaan!

Teksti ja kuvat Janne Mikkilä

Kentät:

1. http://www.golf.lerobinie.com/

2. http://www.golfdesilesborromees.it/

3. http://www.castelconturbia.it/

4. http://www.golfclubbiella.it/

5. http://www.golfclubvarese.it/

6. http://www.golfvilladeste.com/

7. http://www.golfbogogno.com/

Lisää aiheesta

Tilaa Golfpisteen uutiskirje

Artikkelin kommentit (2 kpl)