Yyterissä sijaitsee Porin vanhin golfkenttä, joka on edes harvalle paikalliselle tuttu.
”Anteeksi, mutta missä päin täällä mahtaa olla se metsägolfkenttä?” kysyn Ravintola Dyynin tarjoilijalta.
”Mikä?” minulle vastataan.
Golfkenttää, jota olemme tulleet pelaamaan, ei tunne juuri kukaan. Eivät edes viereisen Yyteri Beach -lomakylän työntekijät, vaikka alueen jo hieman aikaa nähneistä opaskylteistä löytyykin sana ”Golf”.
Löydämme kuitenkin tenniskentät, joiden lähistöllä sijaitsee kuulemma metsään rakennetun golfkentän ykköstii. Näin on neuvonut etsimästämme kentästä juttuvinkin lähettänyt Marko Elo, joka on piirtänyt avukseni viitteellisen kartan siitä, missä ja miten kentän reiät kulkevat.
Kakkosreiän tiitaulu on nähnyt aikaa.
Pienen kävelyn jälkeen löydämme ykköstiille. Tiiauspaikan virkaa tekee pieni tekonurmimatto, ja reiän paikkaa osoittaa puiden lomasta pilkottava maalattu kyltti, jossa lukee ”1”.
Kaksi maastopyöräilijää polkee pitkin viereistä polkua ja huomaa meidän kantavan mukanamme golfmailoja.
”Ollaanks me jollain golfradalla?” nainen kysyy varovasti mieheltä.
”Ei tää nyt varsinaisesti miltään viheriöltä näytä”, mies vastaa.
Ei näytä ei. Ruohoa ei näy missään. Maisema on pelkkää hiekkaa, kangasmaastoa, neulasia, käpyjä ja käppyräoksaisia mäntyjä. Palloa lyödään puiden yli, oksien alta, hiekasta, käpyjen päältä ja sammaleiden seasta.
Pelaaminen Yyterin metsäkentällä on yhtä leikkiä, jossa ihmeelliset onnenkantamoiset ja surkeat tunaroinnit vuorottelevat.
Väylät ovat lyhyitä, 80–120 metriä pitkiä, eikä kierrokselle tarvitse ottaa montaakaan mailaa mukaan. Osalla griinialueista voi hyvin käyttää putteria, toisilla taas hiekkaa on niin pehmeää, että on parempi turvautua mataliin chippeihin.
Reikinä toimivat salaojaputken pätkät, mutta samasta putkesta ei kaikkia holkkeja suinkaan ole sahattu. Erikoisin tapaus löytyy kakkosreiältä. Reiän virkaa tekee suunnilleen golfreiän kokoinen kuppi, joka näyttää vanhalta mikroruoka-astialta.
Rosoisen maapohjan vuoksi käytämme roimaa talvisääntöä, mutta asettamisen jälkeenkin palloon on osuttava puhtaasti.
Vaan ai että, kun golf on täälläkin hauskaa! Pelaaminen Yyterin metsäkentällä on yhtä leikkiä, jossa ihmeelliset onnenkantamoiset ja surkeat tunaroinnit vuorottelevat. Itse peli näyttäytyy aivan samanlaisena kuin tavallisellakin golfkentällä.
”Toivottavasti kipinä ei nyt mahdottomasti iske. Olis vähän muutakin tekemistä vapaa-ajalla.”
Vaikka mukanamme on Elon piirtämä ”väyläkartta”, griiniltä seuraavalle tiille löytäminen tuottaa muutamalla reiällä hieman päänvaivaa. Mutta se on osa tämän kentän viehätystä. Jos ykköstiille löytäisi sattumalta, kentästä mitään tietämättä, ei voisi millään tietää, montako pelattavaa reikää on vielä edessä.
Juuri kun olemme saaneet kentän päättävän kuudennen reiän pelattua, puiden takaa kuuluu vaimeaa sadattelua. Mäntyjen välistä näkyy, että metsän lomaan lähes huomaamattomasti piiloutuvalla kentällä on muitakin.
Hihattomiin paitoihin ja varvassandaaleihin sonnustautuneet Jarno Koskela ja Miia Multanen ovat viettämässä juhannusta kotikaupunkinsa rantakohteessa. Multasella on green card, mutta Koskela ei ole golfia harrastanut. Kentän historiaa hän kuitenkin sattuu hieman tuntemaan.
Jarno Koskela ja Miia Multanen viettivät juhannusta metsägolfin merkeissä.Koskela tietää kertoa, että noin 40 vuotta sitten, kun alueella oli vielä Rosenlewin lomakylä, kolme kaverusta reititti metsään 9-reikäisen kentän. Jossain vaiheessa kenttä unohtui kokonaan, mutta myöhemmin se herätettiin taas hiljalleen eloon. Kentän reikämäärä on sittemmin pudonnut kuuteen, eikä pelaajia vieläkään vilise ruuhkaksi asti.
Koskela ja Multanen ovat pari päivää aikaisemmin kaivaneet hiekasta, neulasista ja muusta maa-aineksesta täyttyneet reiät puhtaiksi. Nyt he ovat kentällä lomansa aikana jo toistamiseen.
”Toivottavasti kipinä ei nyt mahdottomasti iske. Olis vähän muutakin tekemistä vapaa-ajalla”, Koskela myhäilee – kenties tietoisena siitä, että jokin on jo kolahtanut.
Pelikokemus Yyterin metsäkentällä on lumoava ja pitkäksi aikaa mieleenpainuva. Kotiin ajellessa mieleeni juolahtaa kuitenkin erikoinen ajatus: kuinka tarkasti tohdin kentästä kertoa ilman, että hiekkarannan helmen salaperäisyys liikaa kärsii.
Ehkä tämä riittää.