Kuva Getty Images
Blogit | Jere Jaakkola |
3.10.2018

Ryder Cup -humala ja kaamea krapula

Ihmeellinen on Ryder Cupin viehätysvoima. Sen todisti taas Pariisin Le Golf Nationalin kentällä käyty historian 42:s Euroopan ja Yhdysvaltojen välinen ottelu.

Kun yksilöurheiluna viikosta toiseen näyttäytyvä laji laittaakin suurimmat tähtensä joukkueina vastakkain, golfia seuraava maailma saa kokea jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Ryder Cup -viikolla ei taistella rankingpisteistä tai maailmanlistan sijoituksista, ei edes palkintorahoista. Ryder Cupissa pelataan ryhmän, oman joukkueen ja yhteisen tavoitteen puolesta. Se tekee sekä voiton että tappion tunteista voimakkaampia.

Yksilöurheilija on vastuussa ensisijaisesti vain itselleen. Joukkueurheilussa vastuu kannetaan yhdessä, mutta jokainen tuntee kantavansa vastuuta myös ryhmän menestymisestä. Joukkueurheilussa tappio on harvoin vain yhden urheilijan syytä, mutta silti on siedettävämpää pettää kokonaan itsensä kuin edes osittain oma joukkueensa.

Siksi Ryder Cup -ottelun avauslyönnin sanotaan olevan kuumottavinta, mitä kilpagolfilla on pelaajalle tarjota. Sitä ei voi suorituspaineen kokeneiden mukaan verrata mihinkään, ei edes majoreiden voittotaisteluiden ratkaiseviin hetkiin.

On jopa jossain määrin erikoista, kuinka vahvana pelaajat kertovat tunteen kokevansa. Yhdysvaltalaisia yhdistää sentään patrioottisen maan kansalaisuus ja yhteinen kiertue, PGA Tour. Eurooppalaisia koko ryhmänä vain epämääräinen eurooppalaisuus, jonka nimissä ei kilpailla Ryder Cupin lisäksi kuin profiililtaan vaatimattomaksi jääneessä EurAsia Cupissa. Edes pääkiertueiden, PGA Tourin ja European Tourin, välistä koitosta Ryder Cupista ei saa, sillä suuri osa eurooppalaisista pelaa pääkiertueenaan PGA Touria.

Ryder Cupin pitkä ja kunniakas historia tarjonnee ainakin osaselityksen. Kenties myös halu kaataa yhteinen ”vihollinen”, suuri ja mahtava Yhdysvallat, joka hallitsee harrastamisen määrällä mitattuna noin puolta maailman golfmarkkinoista ja talouden tunnusluvuilla vielä suurempaa siivua. Kenties vanha manner haluaa palavasti muistuttaa, mistä golf on pelinä kotoisin.

Mutta olivat yhteyden perimmäiset juuret sitten missä mullassa tahansa, yhteenkuuluvuuden tunne on vahva ja syvä. Se tunkeutuu tv-lähetyksistä kotikatsomoihin.

Erikoistehtävä tuli hoidettua, kun Yhdysvallat vei nimiinsä seuraavan kotikonnuillaan, mutta kommandohyökkäys onnistui vain kerran.

Seurasin itse kolme päivää huumaantuneena Ryder Cupia, televisiosta, radiosta, puhelimeni ruudulta. Olin kaduilla kävellessäni vaaraksi muille. Vessareissuille otin Viaplayn mukaani. Sunnuntain ratkaisuhetkillä ja voitonjuhlien melskeessä suupieltä nyki ja silmäkulmaakin saatoin pyyhkäistä.

Ryder Cup veti mukaansa – mutta samalla jokin kiusasi. Viikonlopun edetessä minusta alkoi tuntua, että Ryder Cupista on kuin varkain kehittynyt yltiöpäistä uhoa tihkuva itsetarkoituksellinen spektaakkeli, jonka tiimellyksessä näyttää osin jo unohtuneen, mistä tapahtumassa oikein onkaan kysymys.

Ryder Cupin esihistoria ulottuu jo lähes sadan vuoden taakse, vuoteen 1921, jolloin pelattiin ensimmäinen Brittein saarten ja Yhdysvaltain PGA-järjestöjen välinen haasteottelu Skotlannin Gleneaglesissa. Viisi vuotta myöhemmin joukkueet kohtasivat uudelleen, tällä kertaa Wentworth Clubilla Lontoon länsipuolella.

Katsomossa maailman parhaiden golfammattilaisten otteita seurasi siemenkaupalla rikastunut miljonääri Samuel Ryder. Hän oli ihastunut pelaajien upeisiin otteisiin kentällä ja erityisesti siihen hienoon urheiluhenkeen, jossa kamppailut oli käyty. Ryder halusi tehdä upeasta tapahtumasta tradition ja lahjoitti Ryder Cupille sekä nimensä että kiertopalkinnon, josta yhä edelleen kilpaillaan.

Enää kyseessä ei kuitenkaan ole mikään viaton ystävyysottelu. Ryder Cup -joukkueisiin pääsystä kamppaillaan kiivaasti, ja pettymykset ovat suuria, ellei edes kapteenin villin kortin valinta osu hyvienkään peliesitysten jälkeen kohdalle.

Vielä totisempaa touhu on taustajoukoissa. Kun Yhdysvallat hävisi vuonna 2014 Ryder Cupin kolmannen kerran peräkkäin ja kuudennen kerran viimeiseen seitsemään otteluun, se perusti erityisen komitean, lähinnä armeijan erikoisjoukolta kuulostaneen task forcen, pohtimaan, miten laiva saadaan käännettyä.

Erikoistehtävä tuli hoidettua, kun Yhdysvallat vei nimiinsä seuraavan kotikonnuillaan, mutta kommandohyökkäys onnistui vain kerran. Tänä vuonna Eurooppa oli jälleen ylivoimainen – ja jälkipeli Yhdysvalloissa on ollut Pariisin jälkeen jälleen rumaa.

Kapteeni Jim Furykia osoitellaan joka suunnasta, kaikki ottelunsa hävinnyt Tiger Woods ruoskii säälimättä itseään ja Patrick Reed eristää syyttävillä ulostuloillaan itsensä kohta koko ammattilaispelaajien yhteisöstä. Mikäli huhut Dustin Johnsonin ja Brooks Koepkan välikohtauksesta vielä osoittautuvat tosiksi, koko hommasta alkaa mennä jo maku.

Ryder Cup, parhaimmillaan, on upeinta urheilun juhlaa, jota golf voi tarjota. Yksi pysyväisluonteisesti anettu pro tip on kuitenkin taas Pariisin jälkeen paikallaan: löysätkää vähän otetta – sekä mailasta että pokaalista.

Kommentit

Oma kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.