Kyllä golf opettaa

Ensimmäisen blogini jälkeen hämmennyin palautteen runsaudesta. En tiennyt, mitä sillä tehdään. Kunnes keksin, että tämähän on nyt sitä buddhamaisuutta, jota niin mielelläni maailmalle saarnaan. Tämä Buddhan blogi on eräänlainen henkinen harjoitus, sekä sinulle että minulle. Osa harjoitusta on rauhallinen, kiireetön odottaminen. Eli vaikka mieleni kuinka tekee heti osallistua pohjustamaani keskusteluun, kiittää positiivisista kommenteista ja pahastua negatiivisista, olen luvannut odottaa joka viikko perjantaihin saakka, puolille päiville. Samoin joudutte te, mahdolliset lukijani, odottamaan aina perjantaihin nähdäksenne, millaisin sanakääntein se mulkvisti onnistuu tällä kertaa itsensä häpäisemään. Buddhamaiseen perinteeseen kuuluu myös, että jos oppilaat eivät valaistu kerralla, heille syötetään samaa hunajaa niin kauan, että ymmärrystä alkaa löytyä. Kokeillaan siis pientä kertausta. Menisikö tällä kertaa jakeluun? Golf on upea laji, kuin elämä itse. Rakastan niitä molempia. Golf opettaa meitä suhtautumaan keskeneräisyyteemme lempeästi. Ellei kotikasvatus ole onnistunut istuttamaan lempeyttä luonteeseemme, kyllä golf opettaa. Itse peli evästää osan, toisen puolen saamme golfklubilta, jonka jäsenillä on vähintään sata eri selitystä, miksi viettävät aikaansa tämän lajin parissa. Yksi selittäjien ryhmä kunnioittaa perinteitä yli kaiken. Golfklubin demokratiassa saa koko joukon ilmeet vakaviksi heti, kun vilauttaa niin sanottua perinnekorttia, siis väittää, että perinteet velvoittavat. Bullshit! Perinteet eivät velvoita mihinkään. Onneksi. Golfin kurjimmissa perinteissä ei ole mitään kunnioittamista. ”Ei naisille eikä koirille.” Golfin parhaisiin perinteisiin kuuluu ihmisenä kasvaminen, yhteisöllisyys, kaveruus, reiluus ja mailojen paiskomisen välttäminen. Golf opettaa meille provosoitumattomuutta. Golf on nautiskelulaji. Siis, että nautimme omasta tekemisestämme ja jätämme muiden tekemiset, pukeutumiset, osaamattomuuden, tyhmyyden, sietämättömyyden… heidän omaksi ongelmakseen. Otan esimerkin golfin ulkopuolelta. Olen toistakymmentä vuotta käynyt kuuntelemassa Helsingin kaupunginorkesteria kausikorttilaisena. Sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina ennen John Storgårdsia toimi maahinen nimeltään Leif Segerstam. Kapellimestarin ja miespuolisten soittajien virkavaate on frakki. Segerstamin frakki on ryppyinen, likainen ja ruma. Hänellä on jaloissaan säälittävän näköiset polyuretaanipohjaiset ulkoilukengät. Mutta hän on mainio kapellimestari ja yksi Suomen tuotteliaimpia säveltäjiä. Hän on terävä ja hauska kaveri. Hän ei pelaa golfia, mutta soittajat arvostavat häntä ja pitävät hänestä. Jos minä olisin provosoitunut hänen epäasiallisesta työasustaan, joka ei kunnioita sinfoniamusiikin perinteitä tai muuta ylevää, istunut konserteissa naama rullalla, inhoten ja niuhottaen, olisin menettänyt satoja nautinnollisia musiikkielämyksiä. En ole. Olen keskittynyt omaan nautintooni ja tehnyt sitä täysillä. Tuo frakki on vain hieman huvittava yksityiskohta, antaa jopa särmää kaverin tarinalle. No, mikä on sitten tämä farkkuongelma? Se on symboli niuhottamisesta potenssiin kuusi. En minäkään pelaisi perusfarkuissa. Eivät ole ollenkaan mukava peliasu. Kireät, hiostavat, kankeat, pienet taskut. Farkut symboloivat minulle jotain paljon tärkeämpää: vapautta valita kuteensa ja tulla golfklubille juuri sellaisena kuin haluaa. Olen ollut paikalla niin puuduttavan monta kertaa ja halunnut haihtua ilmaan myötähäpeästä, kun joku niuho on posket punaisina tutkinut kentälle menijän housun saumaa, ettei se vain ole farkkumallinen, tai kaulusta, sehän ei missään nimessä täytä poolokauluksen kriteereitä. Niin ”buddhaksi” kuin minua kutsutaankin, olen yliallerginen paskantärkeydelle, sille että tilannetaju loistaa poissaolollaan. Vielä takauma 1990-luvulle. Sarfvikissa järjestettiin American Dream niminen klubitapahtuma. Iso oli kaunista, kansaa enemmän kuin yhdelle kentälle mahtui, oli farkut, stetsonit, hampurilaisbaari ja Cadillac, jota missään tapauksessa ei saanut käyttää hole in one -palkintona. Klubin toimitusjohtajana vaikutti legenda nimeltään Kari Jaarva. Vaimonsa, vaatesuunnittelija ja mallimestari, teki Karille frakin farkkukankaasta. Se oli hieno. Niin hieno, että kuka tahansa julkimo nostettaisiin muoti-ikoniksi, jos ilmestyisi se päällä presidentinlinnan kutsuille. Ankeuttajien sekakuoro lauloi: ”Poikkeustapaus! Normaalisti tuollaista pingviiniä ei meillä päästettäisi edes klubitaloon.” No, se oli viime vuosituhannella. Nyt sinne on tervetullut farkuissakin. Lounaalle. Ja kun aina löytyy joku, joka inttää, miten minä ajoinkaan tätä suvaitsevaista farkkulinjaa toimiessani takavuosina Sarfvikin klubin puheenjohtajana, kai siihen on pakko vastata. Olin tiukkapipoisuuden vastustaja. Muistutin klubilaisille, että kun etuoikeutettuina kuulumme upeaan golfyhteisöön, jonka osoite, fasiliteetit ja filosofia ovat erinomaisia, meidän suoranainen velvollisuutemme on nauttia. Ehdotin, että klubitalon seinään ripustetaan isolla: Golf is supposed to be fun. Sillä tavalla en ollut kaikkien mieleen. En ollut se meidän rakastettu puheenjohtajamme. Monella klubilla tunnettu paikallisruikuttaja ihmetteli ääneen vuosikokouksessa, miten on mahdollista, että arvostetun klubimme puheenjohtajana voi toimia tuollainen jätkä. Että tällaista tällä kertaa, täältä provosoinnin ja paskan puhumisen välimaastosta. Ensi perjantaina ajattelin kirjoittaa ruikuttamisesta. Ellen tässä viikon kuluessa muuta mieltäni. Seppo Palminen