Seurauskollisuus ei tavoita minua. Syyt ovat minussa ja seurassa.
Golfmatkoilla havahdun samanlaiseen tilanteeseen kerta toisensa jälkeen. Pyörin ympyrää pro shopissa miettien, mitä täältä ostaisi. Tuttujen vaatevalmistajien tuotteet näyttävät ja tuntuvat paremmilta kuin kotimaassa koskaan. Sen lisäksi niissä on kentän siisti logo kuvioituna johonkin kohtaan vaatekappaletta. Vielä parempaa, jos löytyy jonkin harvinaisemman brändin tavaraa.
Oman kotiseurani vaatekappaleita minua ei saisi käyttämään, tai ainakaan ostamaan, mistään hinnasta. Miksi? Koska kotiseurani ei merkitse minulle oikein muuta kuin tasoitusta ylläpitävän tahon. Miten tällaiseen tilanteeseen on ajauduttu? Koska minulle ei ole syntynyt riittävää tunnesidettä seuraani.
Varsinkin urheilussa tunne ohjaa tekemistä paljon. Oikein käytettynä tunne on valtava moottori. Päinvastoin, kun sitä kohtelee välinpitämättömästi tai väheksyvästi, tuloksena on epämääräisyyttä, sekavuutta ja tarttumapinta muistuttaa parasta teflonpannua. Esimerkkejä löytää jatkuvasti valtamedioiden urheilusivuilta.
Ennen nykyistä ”tasoituksen ylläpitäjää” olen ollut kuuden golfseuran jäsen. Pelkästään se osoittaa, ettei side ole muodostunut kovin vankaksi varsinkaan muutamiin edellisiin, joissa jäsenyys kesti pari–kolme vuotta. Välttämättä mikään seura ei sinänsä tehnyt mitään väärää, mutta seuran värejä kantavaksi lähettilääksi minua ei ole vielä yksikään saanut sitoutettua.
Pitävätkö golfseurat jäsenyyttä liian paljon itsestäänselvyytenä? Jonkun seuran jäsenyys on oltava, että kentille pääsee pelaamaan. Sillä ei tunnu olevan merkitystä, lähteekö kauden päätteeksi x-määrä pelaajia toisiin seuroihin, koska saman verran tulee paluuposteissa takaisin. Luontaista liikehdintää, jolle ei tarvitse sen enempää ajatusta uhrata.
Kysymys ei ole rahallisesti mitattavista asioista, vaan sitoutumisesta ja tunteesta.
Jos unohdetaan hetkeksi tunnepuoli ja mietitään, saanko riittävästi konkreettista vastinetta seuraltani, johon jäsenmaksuni maksan. Vastaus on ei, vaikka parhaillaan on hyvää yritystä päällä. On varmasti monia syitä, miksi seurat eivät järjestä minua puhuttelevaa toimintaa, mutta lopputulos on silti sama. Mielenkiinto ja värähtely puuttuvat.
Asiassa on myös toinen puoli. En minäkään ole ollut aktiivinen menemään seuran tapahtumiin, saati että ehdottaisin toimenpiteitä, joilla seuralaiset saataisiin esiin koloistaan. Sen verran olen silti ollut kiinnostunut olemaan asuinpaikkaani lähellä olevan seuran jäsen, etten ole siirtynyt etäjäseneksi, vaikka harkinnassa sekin on käynyt.
Voi olla, että oma suhtautumiseni seuroihin ja tahoihin on kriittistä. Kerran se oli jopa niin kriittistä, että halusin kilpailun palkintobägissä olleen logon peitettyä. Bägi itsessään oli erinomainen, mutta logo ei miellyttänyt. Tilasin kangasmerkin netistä ja ompelukoneen kanssa taitava anoppini sai eläkepäivälleen mieluista aktiviteettia.
Joka tapauksessa koen, että golfseuran jäsenenä minulla on oikeus vaatia enemmän, mitä seurat tällä hetkellä tuovat pöytään. Kysymys ei ole rahallisesti mitattavista asioista, vaan sitoutumisesta ja tunteesta. Väitän, että kysyttäessä jokainen golfyhteisö sanoo heillä vallitsevan loistava tunnelma. Minulle se ei ole toistaiseksi välittynyt, joten kiintymykseni tiettyyn seuraan on jäänyt ohkaiseksi.
Mikäli se välittyisi, en joutuisi niin usein ostamaan vähintään ulkomaalaisen klubin kaksiosaista merkkausnastaa, koska taskussani olisi oman kotiseurani vastaava.
Lue seuraavaksi: Onneksi en päässyt paikan päälle Mastersiin
Asetelmahan on lähtökohtaisesti erikoinen kun on pakko olla seuran jäsen. Ei tule yht’äkkiä mieleen toista yksilölajia jossa näin olisi. Suurimmalle osalle pelaajia seuran jäsenyys on pakkopullaa ja jos muutamaan scrambleen osallistuu niin siinä se hyöty…Ei tämä asetelma vielä ihan innosta kantamaan seuran vermeitä!
Joukkuelajit tarina erikseen kun jengeissä vedetään vastakkain.
Olen huomannut ettei ihmiset yleensä halua nostaa esille tavanomaisuutta, mutta jos muuten luonteeseen sopii niin etilaisutta ja eksotiikkaa kyllä.
Ulkomaisen seuran lippis osoittaa, että jossain on käyty. Kotiseuran lippis olisi tässä yhteydessä tylsä ja ehkä mielikuvitukseton.
Itselläni on vastaavasti jäänyt käyttöön eräs pohjoisen Suomen kentän logolla varustettu pikee. On se paitana hyvä, mutta myönnän siitäkin löytyvän eksotiikkaa maan eteläreunalla.
Mutta kyllä paikallisuus on toisaalla osattu kääntää esillä pidettäväksi ainakin huumorikulmalla, kuten Kontula-logolla varustetuista tuotteista voi päätellä. Jokin särmä pitää joka tapauksessa löytyä, muuten ei kiinnostusta löydy.
Syyt ovat kotimaisten seurojen kilpailumattomuus ja seniorivetoinen seuratoiminta, pois työntävä ympäristö jos vähänkään olet kilpailutasoinen pelaaja ja jokaisella tavalla vanhentunut layout ja siitä muistuttava ympäristö + visuaalisen ilmeen modernisoinnin laiminlyönti ja sitä kautta seuran ja seuratoiminnan vetovoimattomuus. Poikkeuksena ehkä ringside ja nurmijärvi suomessa, muut ovat pystyynkuolleita palvelutaloja karrikoidusti.
Hyvä avaus kyllä Krister. Tätä näkökulmaa kannattaisi kyllä monen seuran vakavasti miettiä. Ehkä aikanaan 1980-luvulla silloiset 40-50 vuotiaat perustaessaan osakekenttiä kokivatkin uuden harrastuksen ja omistajuuden yhdistävän. Seuraaville sukupolville asia ei ihan näin toimikaan. Pitäisin yhtenä tärkeänä seuran tehtävänä toimivaa juniorityötä ja junnupolkua. Ja myös aktiivista mid- ja seniori-ikäisten kilpailutoimintaa. Urheiluseuramainen identiteetti on keskeistä monessa ruotsalaisessa seurassa, esim vaikka Falsterbossa, jossa la-su aikaiset aamut on usein bookattu junnuvalmennettaville. Suomessa olisiko Pickala hyvä esimerkki? Muitakin tulee mieleen kuten St. Laurence, Messilä, Master. Itse kyllä pidän mielelläni seurani edustuspaitaa sennutour kisoissa ja koen olevani seuran muiden pelaajien kanssa samaa tiimiä, vaikka yksilönä pelataankin.
Vastaus otsikon kysymykseen on ilman ihmeellisempää analysointia: Matkamuisto.
Tiedän Kehä 3:n ulkopuolelta yli 30 km etäisyydeltä monia hyvähenkisiä golfseuroja, joissa paljon aktiivisuutta, omanarvontuntoa, ylpeitä klubivaatteitten kantajia jne. Taitaa tämä seura-aatteen ja Golfliiton mollauksen olla hyvinkin pääkaupunkikeskeistä.
Kristerin pitäisi ehkä mennä itseensä ja analysoida tarkemmin mitä hän golfinpeluusta hakee. Suomessa ollaan pinnallisesti olevinaan niin kuin golf olisi jokamiehen urheilulaji, mutta mitäs jos mennään sinne pinnan alle? Golf on aina ollut eliittilaji eli se meinaa että kun pelaan golfia niin kuuluun siihen parempaan kymmeneen prosenttiin väestöstä. Katsotaan ulkomaille: vaikka Jenkkilään, Sveitsiin, Saksaan (omia kokemuksia/havaintoja). Siellä maksetaan älyttömiä summia klubijäsenyydestä vain sen takia että kuulutaan siihen rikkaiden ja vaikutusvaltaisten joukkoon. Tunnen itse joitakin jotka eivät pelaa vuodessa yhtäkään rundia mutta silti maksavat kymmeniä tuhansia (!) euroja jäsenyydestä. NIILLE tyypeille on itsestään selvä että kotiseuran paita on päällä – vaikka ei edes ole lähelläkään golfkenttää…
Jos tiivistä kerhotoimintaa haluaa, silloin on parasta kysyä itseltään mitä voisin tehdä asialle. Ei niin että taaskaan kukaan ei tee mitään.
Kaikki eivät halua, ollaan sellaisia Groucho Marxeja. Mulle riittää muutama scramble ja ehkä osakkaiden kisa. Parasta on kun on pelikavereita myös eri kentiltä joissa käydä muutaman kerran kauden aikana vieraana ja olla isäntänä. Ja maksaa tai joskus jopa nauttia voitto-olutta. En kaipaa kovin tiivistä seuratoimintaa, mutta kun on pakko maksaa jäsenmaksu niin mieluiten sinne missä pelioikeus on. Etäjäsenyys muutaman kympin säästön vuoksi on jo tosi hölmöläistä. Siinä et edes pysty seuraamaan mihin raha menee, toisin kuin oman seuran junnuja katsellessa.
Omasta seurasta löytyy helposti tyyppejä joiden kanssa on kiva pelata ja jutella niitä näitä. Ikävä kyllä nykyään niin monet heittää kierroksen jälkeen bägin autoon ja kaasuttaa pois. Ei jälkipelejä terassilla , lounasta tai saunaa. Kaverit joilla ei aina ole hirveä kiire, ovat parhaita. Toki itselläkin on joskus menoja.
Suomessa golf on massaurheilua ja tulevaisuus on suurissa pelaajamäärissä. Suomessa ei juuri ole varakkaita, jotka olisivat valmiit panostamaan yksityiskenttään, jossa verokortilliset eivät rajoita omaa pelaamista. Augusta, Valderama,…
Sarfvik on pitkään ollut ainut perinteikäs kenttä, jonka jäsenyys on antanut tietyn statuksen. Pelioikeuden Sarfvikiin saa kuitenkin nykyään vuokrattua yhden golfloman hinnalla. Jokaisen keskituloisen ulottuvissa.
Suomessa monet golfkentät tekevät hienoa työtä lajin eteen ja pelaajat ovat ylpeitä kentistään. Golf on kansan urheilua Suomessa – ei statussymboli. Panostus junioreihin voisi olla paljon suurempi kuten Ruotsissa. Saisimme lisää Sameja, Tapsoja, Mikkoja, Kalleja,
Peli-iloa kaikille!
Massaurheilulajeja minulle ovat esim. hiihto ja lenkkeily. Golf vähemmän sitä. Mutta myönnän että enemmän kuin mainituilla ulkomailla joissa golf on ennenkaikkea statussymboli.
Mutta ei senkään tarvitse paha asia olla. Onhan siinä oma viehätyksensä pelata kierros kauniilla kentällä ja sitten ottaa jälkipelit lounaalla klubitalolla jossa on tasokas ravintola, ei vaan niitä pikaisia pullakahveja
Se on kuitenkin hienoa, kun tämän kaltaisissa asioissa on yksilön valinnanvapaus.
Juuri näin. Golf voi olla statussymboli, hieno tapa saada liikuntaa, kisailua, kilpailua ammattilaisena ja amatöörinä, paikka tavata kavereita leppoisissa merkeissä, asiakastilaisuus jne
Kaikkia pitäisi koskea golfetiketti, jota pitää noudattaa. Etiketti koskee pelaajia riipumatta siitä tuleeko pelamaan Ferrarilla tai Toyotalla.
Greenfee-ahneiden maaseutukenttien tukemana läpi mennyt Golfliiton esitys ns. sitoutumattoman etäjäsenyyden mahdollistamisesta romahdutti kenttäosakkeiden hinnat ja häivytti klubihengen. Ja kentille ilmestyi sitoutumatonta väkeä, jolle muut olivat kattaneet valmiin pöydän. He eivät osaa olla edes kiitollisia.
En ole osallistunut, enkä kyllä osallistu mihinkään kotiseurani rientoihin. Aivan p..ka hommaa se kuitenkin on, että siltä pohjalta!
Noin ihan yleisellä tasolla, on myös mahdollista, että kaikki paidat ja päähineet eivät laadultaan ja edustavuudeltan ole aivan samaa tasoa. Yhteisöllisyydellä on muitakin ilmenemismuotoja kuin yhteinen pukeutuminen. Ja edustaakin voi ihan edustavasti pukeutumatta kotiseuran asusteisiin. Olen kuullut jopa tilanteista, joissa kotiseuran asusteisiin pukeutuminen ei ole ollut ainakaan kotiseuran etujen mukaista. Rauhaa.