Golfpro Timo Karvinen sanoo, että divotti toimii pelaajalle ennen kaikkea palautteen antajana.
Kun turvepala eli divotti irtoaa golflyönnissä maasta, pidetään sitä hyvänä ja normaalina asiana – edellyttäen, että divotin irtoaminen tapahtuu vasta pallokontaktin jälkeen.
Huippugolfareiden divotit ovat monesti isoja, ja ne antavat kuvan muhkeasta osumasta. Mutta onko irronnut divotti ehdoton signaali onnistuneesta lyönnistä? Ei, mikäli esimerkkinä toimivat takavuosien tähtipelaajat, Jack Nicklaus ja Greg Norman. Heidän lyönneissään ei paljon turvetta irronnut ja samaan kategoriaan kuuluu myös Tiger Woods.
Sosiaaliseen mediaan levisi aiemmin tänä vuonna video, jolla Woods ja Scottie Scheffler käyvät keskustelua divotista. Scheffler kysyy rangella Woodsilta, miksi hänen lyönneissään ei ole irronnut divotteja. Woods kertoo ihmettelevälle maailmanlistan ykköselle, että kun hänen osumansa ovat parhaimmillaan, divotteja ei irtoa.
”Näin se vain on”, Woods päättää kaksikon keskustelun.
TaylorMaden some-tiimi palasi hiljattain tapaukseen, ja tiedusteli tähdeltä asiasta lisää. Woods kertoi, että hänellä oli takavuosina lähes mahdotonta lyödä divotteja, kun osumatuntuma oli kohdallaan.
Woodsin luontainen kierre vuonna 1990 oli draw (pallo kiertää oikealta lyövällä lievästi oikealta vasemmalle). Koska draw’ta lyödessä palloontulo ei ole kovin jyrkkä, voivat divotit jäädä pieniksi tai niitä ei irtoa ollenkaan. Näin oli myös Tigerin kohdalla.
”Vaikka olisin harjoitellut rangella samassa paikassa koko päivän, et olisi voinut erottaa sitä kohtaa missä olin lyönyt palloja. Punch-lyöntiä (matala) lyöntiä harjoitellessa tilanne oli toinen, mutta minun luontainen lyöntini oli draw”, hän sanoi.
Karvinen: Tiger lyö pinnasta, jotta mailanlapa pysyy paremmin kontrollissa
Pyysimme PGA-pro Timo Karviselta teknistä analyysiä siitä, miksi Woodsin lyönnissä divotteja ei irtoa.
”Kun Woods lähtee downsvingiin, hänen lantionsa siirtyy sivusuunnassa tukipisteelle hyvin aikaisin. Silloin hänellä on paljon aikaa kiertyä ennen kuin osuma tulee vastaan. Kierto jatkuu ojentumiseksi nostaen vartalon ylöspäin. Tigerin mentyä tukipisteelle aikaisin, hänen kämmenensä kohoavat osumassa reilusti, mikä mahdollistaa pallon pinnalta ottamisen.”
Karvinen arvioi Woodsin ajautuneen tähän, koska vasen puoli on ollut hänelle aina uhka.
”Silloin kun Tiger lyö pinnasta, hänen ei tarvitse lyödä sisältä ulos (kierre oikealta vasemmalle) isoilla numeroilla, ja silloin mailanlapa pysyy paremmin kontrollissa.”
Divotti, irtosi sitä tai ei, kertoo loppujen lopuksi vähän lyönnin onnistumisesta
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Woods löisi ollenkaan divotteja. Lyö useinkin tilanteesta, sen vaatimasta lyöntityypistä ja mailasta riippuen, mutta ominaisimmillaan tähden palloontulo on loiva.
”When I’m flushing it, I don’t take divots.”pic.twitter.com/1uDxjXHIg5
— Kyle Porter (@KylePorterCBS) May 11, 2023
Miksi divotit ovat sitten golfareilla niin erilaisia?
Pelaajat tulevat palloon erilaisella vartalonkulmalla: joidenkin pää ja rintakehä ovat osumassa alempana kuin toisilla. Paljon riippuu siitä, miten pelaaja on kiertynyt osumahetkellä. Myös rannekulman ojentumisen ajoituksessa on eroja, mikä johtaa erilaiseen divottiin.
Karvinen muistuttaa, että divotti, irtosi sitä tai ei, kertoo loppujen lopuksi vähän lyönnin onnistumisesta eikä kumpikaan ole riippuvainen toisistaan. Nurmelta lyödessä divotti antaa pelaajalle yhdessä mailanlavan etureunan ja pohjan bouncen kanssa palautteen lyönnistä.
”Pallo on mennyt jo kauas ennen kuin pelaaja reagoi ensimmäisen kerran siihen mitä osumassa tapahtui. Yleensä tunne syntyy mailan ja maanpinnan välisestä reaktiosta.”
Jos palloa voi lyödä yhtä hyvin riippumatta divotin koosta tai siitä irtoaako sitä ollenkaan, miten palloa sitten lyödään puhtaasti ilman olennaista nurmikontaktia? Karvinen vastaa, edellä mainitun Woods-analyysin tavoin kierron ja vartalon ojentumisella.
”En kuitenkaan suosittele sen tavoittelemista harrastelijagolfissa. Siitä seuraa klubipelaajilla helposti epäpuhtaita osumia.”
Myös divotin paksuus vaihtelee paljon. Mikäli divotti on loppuosasta tuhdimpi, on palloontulo ollut liian jyrkkä. Se kertoo valmentajan mukaan siitä, että vartalon liikejärjestyksessä on korjattavaa. Ihanteellinen divotti on alusta loppuun asti tasapaksuinen.
Mitä divotin kokoon tulee, niin ammattilaisgolfissa ne vaikuttavat olevan selvästi isompia.
”Tämä johtuu siitä, että kiertuepelaajien vartalon liikkeet tapahtuvat pienemmässä tilassa. Painopiste pysyy lyönnin aikana lähempänä palloa, eikä ’sveijaa’ sivusuunnassa niin paljon. Silloin päästään osumaan toistettavammin ja terävämmin.”
PGA Tourilla lyödään isompia divotteja kuin DPWT:llä
Karvisen havainnon mukaan pääkiertueilla divoteissa on eroja. PGA Tourilla lyödään tyypillisesti terävämmin palloa ja siten isompia divotteja. Tämä korostuu erityisesti USA:n kenttien bermuda-ruoholla.
”Eurooppalaisilla alustoilla lyödään vähän enemmän pinnasta. Links-kentillä tämä ilmenee vielä selvemmin. Niillä pallo istuu maata vasten, jolloin pallo on lähinnä vain napattava pinnalta.”
Jos pelaaja haluaa lyödä enemmän divottia, mihin silloin on ensisijaisesti keskityttävä?
”Siinä on teknisesti kaksi muuttujaa: painopisteen sijainti eli painonsiirto ja rannekulma. Niiden yhteispelistä riippuu, miten paljon painetta osumaan saadaan. Jos kyse on ohuesta osumasta, jolloin divottia ei irtoa, syynä on rannekulman liian aikainen ojentuminen ja painopisteen ’makaaminen’ takana osumassa. Se on lyöntitekninen virhe, joka vaatii korjauksen”, Karvinen näkee.
Toisinaan myös edistyneillä fade-pelaajilla on toivomus saada muhkeamman divotin kautta tilanne haltuunsa, kun pallo on karata suoraan oikealle.
”Tällöin palloa joudutaan syvemmän ja myöhäisemmän divotin avulla pitämään kohteen vasemmalla puolella, jotta peliväline saadaan kaartamaan kohteeseen. On tosin hyvä muistaa, että jokainen pelaaja joutuu joskus hakemaan terävyyttä osumaan, oli lyöntityyli millainen tahansa”, Karvinen sanoo.
Niin, myös Jack Nicklaus kertoi pystyvänsä lyömään koko päivän kenkälaatikon kokoiselta alueella – toisin, kuin me ”harrastajahyvät” pallonlyöjät, jotka otetaan lastu.
Luulen, että tähän liittyy golfopetuksen suurin kauhukuva. Joka ainoalle harrastajalle terotetaan alussa, että palloa on ”lyötävä alaspäin”, mikä ei alkuunkaan pidä paikkaansa.
Palloa pitää todellisuudessa lyödä ”eteenpäin”, kohteen suuntaan. Mailan laoa liikkuu alaspäin itsestään, koska vartalon asento ja painovoima pakottaa lavan alaspäin vinossa suuntautuvalla liikkeellä yhtään alaspäin lyömättä.
Toki aika moni on swingin liikesuuntien suhteen niin kaukana hyvästä, että toden totta on tarkoituksellisesti lyötävä alaspäin. Hartia-plane on yksinkertaisesti liian horisontaali ja mailan liikkeen ohjaamiseksi enemmän ylhöältä alaspäin palloon on käsillä ”lyötävä” alaspäin. Sekin on vastakohta swingissä tehtävälle työlle, sillä golmailaa liikutetaan vartaloa kääntämällä sopivan mittainen matka oikeantyylisestä asennosta heilauttaen. Palloa ei lyödä, se tulee itsestään lyödyksi, kun swingi toimii oikein.
PGA Tourilla on arvaukseni ja Floridan kokemukseni mukaan älyttömän pehmeät väylät. Etelä-Euroopassa ja Brittein saarilla usein kivikovat varsinkin talvisessa Espanjassa. PGA Tour pelaa usein bermuda-greeneille, joihin aina jää jälki.
Sellaisissa olosuhteissa ison divotin lyöminen on seuraus alaspäin voimakkaasti suuntautuvasta lavan liikkeestä. Pehmeämmissä oloissa lapa kaivaa ojan pallon jälkeen samalla yrityksellä, jolla kovalla maalla lähtee vain tupsu.
Floridassa on myös pehmeät greenit, joilla grain tehostaa spinniä, joka Suomessa pelatessa pitää olla ”ylärekusterissä”, että pehmeän savisilta väyliltä saa kivikoviksi hoidetuilla greeneillä pallon pysähtymään edes samalle tontille.
Olen itse Italiassa lyönyt omaan käteen hyvältä tuntuneen wedgen 100 metristä. Hieman tulosuuntaan vastapenkkaa pelaavalla greenillä pallo tuli valehtelematra 25 metriä takaisin kiihdytettyään pompun jälkeen myötäkarvaan ylos greeniltä. Paikalliset antoi uuden lempinimen – Mr Backspin Pete.
*ylos = ulos myötämäkeen, ei ylämäkeen.