Vastustaja pääsi siistimään tappiolukemiaan sunnuntain kaksinpeleissä. Moni toivoisi kansainväliselle joukkueelle kahden vuoden kuluttua – haasteottelun mielekkyyden kannalta – voittoa Melbournessa.
Tämänvuotisesta Presidents Cupista puuttui yksi joukkueturnausten olennainen tekijä: jännitysmomentti. Se kaikkosi oikeastaan jo avauspäivän nelinpelien jälkeen, kun USA näytti olevan juuri niin dominoiva kuin etukäteen ”pelättiin”.
Kotijoukkueelta puuttui ennen singeleitä vain yksi piste, jolla se varmistaisi seitsemännen perättäisen voiton haasteottelussa. Viimeisen niitin iski Daniel Berger, joka päihitti Si Woo Kimin päivän neljännessä matsissa lukemin 2/1.
Kansainvälinen joukkue onnistui kaunistelemaan kaksinpeleissä lopullisia tappiolukemiaan hieman siistimmiksi. Se voitti neljännen päivän kamppailut 7,5–4,5 (osa matseista sovittiin), häviten koko ottelun 19–11.
Se on Presidents Cupin suurinumeroisin häviö sitten vuoden 2000 Virginiassa käydyn kamppailun, jolloin eroa kertyi Ken Venturin luotsaaman USA:n hyväksi 11 pistettä. Tosin jaossa oleva pistemäärä pienennettiin vuoden 2015 ottelusta lähtien 30:een vuodesta 2003 voimassa olleen 34:n pisteen sijasta.
Kansainvälisen joukkueen ainoa voitto on Melbournesta vuodelta 1998, jolloin se oli yhtä suvereeni kuin vastustajansa New Jerseyssä. Vuoden 2003 ottelu Western Capessa päättyi tasatulokseen.
On selvää, että Presidents Cupilla on paikkansa huippugolfissa. Turnauksen kannalta olisi kuitenkin suotavaa, että kansainvälinen joukkue onnistuisi katkaisemaan USA:n voittoputken mahdollisimman nopeasti. Yhdysvallat on onnistunut kasvattamaan viime vuosina uusia nuoria tähtipelaajia joukkueeseensa, mikä näkyi nyt armottomasti sen ylivoimaisuutena Liberty National Golf Clubilla.
Ei sovi unohtaa, että USA dominoi yhtä selvästi vuodesta 1927 (vastustajina Iso-Britannia, Iso-Britannia & Irlanti ja vuodesta 1979 lähtien Eurooppa) lähtien pelattua Ryder Cupia. Eurooppa pääsi jenkkien kyytiin vasta 80-luvun puolivälissä, mistä lähtien pelatut haasteottelut on sen hyväksi 10,5–5,5. New Jerseyssä – rehellisyyden nimissä – ei Euroopan joukkueellakaan olisi tainnut olla nokan koputtamista.
Kansainvälinen joukkue esiintyi Liberty Nationalilla jokseenkin värittömänä ja hieman hengettömänä yhdistelmänä. Toki Yhdysvaltain vahvuus latisti sen tunnelmaa, mutta vierasjoukkueen tähdet eivät saaneet tällä kertaa parastaan irti. Jason Day ja Adam Scott ovat olleet jo pidempää kaukana parhaasta osaamisestaan, ja juuri heidän kaltaisten pelaajien panoksesta joukkueen menestys on pitkälti kiinni. ”Kansainväliset” kaipaavat myös seuraavan kahden vuoden aikana joukkueeeseensa muutaman uuden valovoimaisen pelaajan, jotka pystyvät tosissaan haastamaan Justin Thomasin, Jordan Spiethin ja Dustin Johnsonin kaltaiset supersankarit.
Eilen kirjoittelin turhautuneena USA:n pelistä vähän ikävään sävyyn. Onhan todettava, että maassa on tällä hetkellä iso liuta loistavia pelaajia, nuoria sellaisia. Mutta pääsi Michelssonkin loistamaan.
Ensi syksyn Ryder Cupiin tarvittaisiin Euroopan puoleltakin huippupelaajia. Sellaisia on, mutta he ovat pelanneet aika alavireisesti viime aikoina. Toivon mukaan vire löytyy vuoden aikana.
Mielenkiintoista oli Mickelsonin huomio, että yksi vahva tekijä USA:n menestyksessä oli nuorten pelaajien vilpitön ilo myös muiden onnistumisesta ja se on asia joka on myös vanhempien opittava.
Ryder Cupissa on herättänyt huomiota eurooppalaisten yhteinen ilo ja kannustus, kun taas USA:n pelaajat ovat keskittyneet omaan peliinsä, ovat olleet mukana yksilöinä. Jos tuo yhdessä onnistumisen ilo saadaan myös Ryder Cupiin, ovat eurooppalaiset kovilla.
Pariisissa ensi vuonna jännitetään, mutta vahva usko on Euroopan voittoon. Katsojat pitävät huolta siitä, että loppuun asti taistellaan. Vuosi vielä aikaa vanhojen ja uusien tähtien kunnostautua!