Yliopistogolf- ja maajoukkueaikojen hienous oli joukkueen tuki. Joukkuetovereilta saatavan vertaistuen lisäksi osana tiimiä olivat ammattitaitoiset valmentajat, fysiot, kapteenit, sihteerit, rahoittajat, omat vanhemmat ja myös joukkuetovereiden perheet. Iso verkosto ihmisiä, jotka kaikki uskoivat ja satsasivat minuun. He olivat puolellani. Oli turvallinen olo.
Mutta mikä ihmeen joukkue? Golfhan on yksilölaji. Kukaan ei silti pärjää yksin.
Ensimmäisen ammattilaiskauteni aikana oli päässyt unohtumaan jotain tärkeää. Ne ihmiset ympärillä, jotka uskovat minuun. Tuntui yksinäiseltä. En ehkä kuunnellut heitä ketä minulla oli, en pitänyt tukitiimiäni riittävän lähellä tai ehkä minulla ei ollut sellaista. Luulin pärjääväni yksin. LETAS ranking top10 kertoo, että jokseenkin pärjäsin, mutta en kuitenkaan.
Alkutaival on mennyt ihmetellessä ja ajatellessa, että on pärjättävä aivan omillaan. Yksinäisyys kuuluu tähän ammattiin. Golfammattilainenhan on yksityisyrittäjä. Yrittäjyyttä huipussaan on totisesti se kun yrittää olla maailman paras. Onhan meillä kaikilla jonkinlainen oma firmankin kaupparekisterrissä.
Ehkä yksi vahvuuteni on aina ollut itsenäisyyteni, mutta joskus se voi kääntyä minua vastaan. Vahvuutta on kun kykenee delekoimaan.
Tiimissäni on nyt pari uutta henkilöä. Fysiikkavalmentaja ja manageri. Kaksi stressitekijää pois sydämeltä.
Voimatreenissä ollaan painotettu sitä, että ei treenata niin paljon kun voidaan, vaan niin paljon kun on tarpeen. Jää energiaa muuhunkin kun fysiikkatreenien laatiminen on jonkun toisen vastuulla. Osaisinhan laatia ne itsekin. Niinkuin osaan paljon muutakin. Tai ainakin luulen osaavani. Mutta ehkä sama pätee tähän: ei tehdä itse niin paljon kun voidaan vaan se, mikä on tarpeen. On helppo viedä viikon punttitreenit läpi kun joku sanoo, että tee näin ja äläkä ainakaan tee näin. Illalla ei tarvitse pohtia pitäisikö vielä tehdä pari punnerrusta tai käydä lenkillä. Yrittäjä on kuulemma a.i.n.a töissä, mutta nyt voi olla hetken vapaalla.
Sama pätee muuhunkin. Ei hakkaa draiveja tuntikaupalla kroppaa kuluttaen vaan sen verran, mikä on riittävää kehitykselle. Ei nojaudu tiimiin aina kun voi, mutta silloin kun on tarpeen.
Vahvuutta on uskoa itseensä. Realismia on, että välillä epäilee itseään. Tällöin tarvitaan sitä tukiverkostoa muistuttamaan, että kyllä susta Sanna on tähän!
Sanna 🙂
Et siis oikein usko itseesi ja olet hyvin epävarma; tämä heijastuu vahvasti blogistasi! Ehkä joku ammatti missä tehdään laumassa kaikki yhdessä ja yhteisvastuullisesti ja tulokseksikin riittää välttävä, sopisi paremmin
Petri K on ilmeisesti vähintäänkin tsykoloki… 🙂
Hyviä blogeja Sanna, tai ehkä enemminkin hyvää ajattelua. Hauska seurata miten kerrot kehittymisestäsi, samalla itsekin oivaltaa asioita niiden kautta. Tsemiä eteenpäin.