Näin uudenvuoden alkaessa on varmasti paikallaan vielä muistella päättynyttä vuotta ja miettiä mitä siitä jäi päällimmäisenä mieleen. Vuotta 2019 voidaan ainakin Suomen golfin kannalta pitää hyvin tyydyttävänä, kun mittapuuna käytetään sitä kaikkein tärkeintä kriteeriä eli harrastajien kokonaismäärää. Eihän se tietenkään paljon kasvanut, mutta kun vanhoissa golfmaissa mennään kaiken aikaa alaspäin, voidaan paikallaan pysymistä pitää jopa erinomaisena torjuntavoittona – varsinkin kun muistaa, ettei meillä ole uusia kenttiä viime aikoina rakennettu. Olemme sitä paitsi menettäneet aivan viime aikoina puolisen tusinaa pienempää kenttää ja eräässä suuressa kahden kentän golfkeskuksessakin pelit jatkuvat ainoastaan pankin suosiollisella myötävaikutuksella.
Muista maista puheen ollen, luin äskettäin uutisen, kuinka Leedsin kaupunki Englannissa on suunnitellut sulkevansa kaksi omistamaansa kenttää, jotka joskus sata vuotta sitten on suunnitellut itse Alister MacKenzie. Meillä Suomessa ei uusia kenttiä taida olla edes näköpiirissä, sillä kuka nyt tähän maailman aikaan sijoittaa rahojaan golfiin. Pientä kasvua on tässä suhteessa tullut vain siitä, että muutama kenttä on kasvattanut reikämääriään. Hyvän uuden ysin lisääminen näyttää monin paikoin suorastaan ylittäneen odotukset, mitä pelaamisen lisääntymiseen tulee. Hyvinä esimerkkeinä tästä ovat Kankaisten Golf, Nokia River Golf, sekä Lahden Golf.
Parhaat amatöörit eivät viime vuonna pärjänneet maailmalla edellisvuoden malliin, jolloin saaliiksi tuli pitkään himoittu miesten EM-joukkuevoitto. Amatöörimenestystä on vaikeaa saada vuodesta toiseen, koska parhailla on aina niin kova kiire päästä pelaamaan rahasta. Joskus kannattaisi ehkä odottaa vähän pidempään, kasvattaa rutiineja kovissa amatööripeleissä, ja vasta sitten siirtyä eteenpäin. Ammattilaisten puolella ilahdutti lähinnä Mikko Korhosen alkuvuoden ET-voitto Kiinassa ja Kalle Samoojan hyvät otteet. Kalle ansaitsee sitkeydestään aivan erikoismaininnan, sillä niin monta vuotta hän on jaksanut “raataa” pienemmillä toureilla ennen kuin paikka auringossa avautui.
Maailman huomio kiinnittyi viime vuonna lähinnä Tiger Woodsin komeaan paluuseen ja uran 15. major-titteliin. Kukaan ei, allekirjoittanut mukaan lukien, olisi uskonut näin tapahtuvan, joskin juuri Masters oli se kilpailu, jossa vanhalla mestarilla oli ehkä paras mahdollisuus menestyä. Siellä vajaan sadan osanottajan joukossa vain noin puolet on kovakuntoisia pelimiehiä. Loppu porukka koostuu lähinnä vanhoista voittajista ja eri kriteerein mukaan päässeistä amatööreistä. Uskon, että tuollainen vain hyvistä pelaajista koostuva 156:n hengen tavallinen tourin osakilpailu on vaikeampi voittaa.
Viime vuoden riemastuttavin tapahtuma (tv:n ääressä) oli mielestäni Woburnin kauniilla kentällä pelattu naisten British Open. Sinne ilmestyi Japanista 20-vuotias nainen, Hinako Chibuno, joka kilpaili ulkomailla ensimmäistä kertaa, ja valloitti aurinkoisella olemuksellaan niin paikalla olleen yleisön kuin miljoonat tv-katsojat. Hän pieksi rohkealla pelillään kaikki maailman parhaat, sai melkein 700 000 dollaria, matkusti takaisin Japaniin, enkä ole kuullut hänestä mitään sen jälkeen.
