Viime viikkoni oli melkoista hulinaa. Ehkä jo tiedättekin miksi. Jos ette, niin lukekaa tämä taustaksi.
Bjärkasissa tehtiin golfhistoriaa – kaksi hole in onea peräkkäisillä rei’illä!
Pakko myöntää, etten erityisemmin nauti tämänkaltaisesta huomiosta, vaikka se onkin ollut lähes yksinomaan positiivista, melko aiheettomasti imartelevaakin. Olen kertonut tarinoita golfista vuodesta 2002 lähtien, eikä nyt tunnu kovin luontevalta olla tarinankerronnan toisella puolella. Valinnanvaraa ei kuitenkaan juuri jäänyt. Silmitön sattuma vain osui kohdalleni. Menköön nyt sitten hetki näin, lajimarkkinoinnin hengessä ja silmäpareja, reaktioita ja lukukertoja mittaavien mediatunnuslukujen janossa.
Mutta aikansa kutakin. Tässä kootusti kaikki loput kaksoisholareistani.
Tausta
Kävin Bjärkas Golfissa viimeistä edellisen kerran viime vuoden elokuussa. Pelasin kierroksen kentän omistajan ja isännän, Fredrik Bergholmin, kanssa, ja otimme kaikilla rei’illä molempien avauslyönnit videolle.
Ajatuksenani oli, että jos jokin avauksistamme olisi sattumalta edes lähellä mennä reikään, saisin videosta hyvää lisämateriaalia varsinaiseen Bjärkasista kertovaan juttuuni. Tarkoituksenani oli tehdä Suomen ainoasta 18-reikäisestä par 3 -kentästä juttu työotsikolla ”Puuttuuko sinulta vielä hole in one? – Tässä kenttä, jolla se parhaiten onnistuu”.
Hole in onen tekeminen Bjärkasissa on tavallista todennäköisempää lähinnä siksi, että tilaisuus golfarin unelmasuoritukseen avautuu jokaisella reiällä. Bjärkasissa jokainen reikä antaa uuden mahdollisuuden onnistua edellisen reiän tapahtumista riippumatta. Muuten holarin lyöminen Bjärkasissa, jossa tehdään vuositasolla keskimäärin noin kymmenkunta hole in onea, on tilastojen valossa jokseenkin yhtä todennäköistä kuin par 3 -rei’illä keskimäärin.
Emme lopulta olleet lähelläkään holaria, en ainakaan minä. Peräti kymmenen hole in onea omalla kentällään vuodesta 2007 lähtien tehnyt Fredrik löi pari avausta hyvin lipun linjaan, mutta ei niitäkään ihan loppuun asti tarvinnut jännittää. Juttukin jäi lopulta syksyn työkiireissä hyllylle odottamaan kevättä ja uuden kauden käynnistymistä.
Viime maanantaina palasin sitten takaisin Bjärkasiin, jossa pidimme Golfpisteen kanssa kevään kickoffimme. Kerroin Fredrikille heti ensikuulumiset vaihdettuamme, että nyt olen vihdoin aikeissa tehdä jutun ja julkaista sen aivan lähipäivinä.
Olin ottanut edellisellä vierailullani Bjärkasin siihenastiset hole in one -tilastot talteen. Kysyin Fredrikiltä, oliko joku onnistunut päivittämään tilastot ja tekemään holarin jo vuoden 2019 puolella? Fredrik kertoi meille, että maaliskuun lopulla kentän avanneessa Bjärkasissa oli tehty tällä kaudella jo kaksi holaria.
”Tänään tulee kolme lisää”, vastasin spontaanisti.
Ensimmäinen hole in one
Bjärkasin mainio, pieneen ylämäkeen lyötävä kolmastoista reikä pelattiin maanantaina lyhyenä, vain 67-metrisenä. Mittaansa nähden reikä on kuitenkin vaikea. Sillä oli tehty Bjärkasin 13-vuotisen historian ja 65 000:n pelatun kierroksen aikana vain seitsemän hole in onea.
Maanantaina reikä oli sijoitettu griinin etureunaan bunkkerin taakse, joten käytännössä ainoa mahdollisuus tulla lipulle oli lyödä lipun yli kohti ylätasannetta ja valuttaa pallo viettävää rinnettä pitkin kohti etureunaa ja takaisin reiän tuntumaan.
Vaikka tiille olisi pudotettu miten monta palloa tahansa, en olisi onnistunut lyömään yhtään parempaa lyöntiä kuin nyt onnistuin lyömään. Laskeuduttuaan griinille pallo otti pari pomppua ja näytti jo hetken pysähtyvän ylätasanteelle. Sitten se alkoi valua hiljalleen kohti reikää.
Päivän tarkkaa lipunpaikkaa ei kuitenkaan tiille asti näkynyt tiiauspaikkaa ylempänä olevan griinin etureunan peittäessä näkyvyyden. Pallo näytti valuvan griinillä niin hiljaisella vauhdilla, etten totta puhuen uskonut sen jaksavan vieriä aivan reiälle asti.
En varsinaisesti jäänyt edes jännittämään sitä, olinko tehnyt elämäni ensimmäisen hole in onen vai en. Kävellessämme kohti griiniä tokaisin vain pelikavereilleni Joonas Jääskeläiselle ja Vellu Hakalalle, että on tämä golf vaan erikoinen peli, kun yksikin onnistunut lyönti voi riittää siihen, että kierroksesta jää hyvä fiilis.
Muutamaa askelta myöhemmin griinin pinta tuli kokonaisuudessaan näkyviin, eikä palloani näkynyt missään. Pari askelta lisää, ja sitten alkoi huuto.
Työporukkamme kaksi muuta peliryhmää sattuivat olemaan naapurirei’illä, ja kohta Bjärkasin 13. griinillä oli koko Golfpiste koolla. Pelasimme ryhmien välistä, kaikki reiät käsittävää lähimmäs lippua -kisaa, johon kisassa viimeisenä ollut ryhmämme sai nyt hole in onella yhden lisäkiinnityksen.
Toinen hole in one
Tämä tarina olisi jo kauan sitten kerrottu, jos olisin tehnyt vain yhden hole in onen. Niitä tehdään Suomessa vuosittain noin tuhatkunta, maailmalla satojatuhansia. Erityislaatuista siinä olisi ollut vain se, että kyseessä oli vuonna 1991 alkaneen golfurani ensimmäinen hole in one, jonka olin tehnyt, tai edes nähnyt.
Mutta tarina ei ollut vielä päättynyt.
Bjärkasin neljästoista on jyrkkään alamäkeen pelattava reikä, jonka griini viettää voimakkaasti kohti takavasemmalla olevaa bunkkeria. Matkaa oikealla etureunassa olleelle lipulle oli tällä kertaa 102 metriä.
Vaikka tiille olisi pudotettu miten monta palloa tahansa…ja niin edelleen.
Avauslyönnistäni näki vielä pallon noustessa, että nyt saattaa olla taas lähellä. Pallo tuli alas juuri oikeassa kohdassa, kolmisen metriä ennen reikää ja pari metriä lipusta oikealle. Sitten se alkoi kaartua kaltevalla griinillä kohti reikää. Hetken näytti siltä, että vauhti on tällä kertaa hieman liian kova – ja sitten kolisi.
Blackout
Seuraava selkeä muistikuvani on siitä, kun lähestyn juosten griiniä ja näen 15. reiän tiillä olleiden ja lyöntini nähneiden työkavereiden tulevan minua kohti. Siitä, mitä tein välittömästi nähtyäni pallon putoavan reikään, minulla ei ole muistijälkeä.
Pelikaverini Vellu ja Joonas saapuvat kohta rinnettä alas griinille. He ovat poimineet kädestäni lentäneen sand wedgen maasta, ja Vellu vetää bägiäni nauraen perässään. Pojat jättävät reiän väliin. Ryhmämme saa toisen perättäisen kiinnityksen lähimmäs lippua -kisaan.
Juoksu
Miksi ihmeessä lähdin toisen holarini jälkeen juoksemaan kohti reikää?
Luulen, vilpittömästi, sen johtuneen ainakin osittain European Tourin äskettäin julkaistusta videosta, jossa Andy Sullivan onnistuu ET:n hole in one -haasteessa 230:nnella yrityksellään. Olen katsonut Sullivanin hulvattoman tuuletusjuoksun varmaan parikymmentä kertaa. Ehkä se oli piirtynyt jonnekin alitajuntaani ja pulpahti nyt pintaan.
Tai sitten kyse on vain ihmiselle ominaisesta tavasta reagoida. Niinhän jalkapalloilijat, keihäänheittäjät ja painijatkin suurten onnistumisten hetkillä tekevät. Lähtevät juoksemaan. Jotakin kohti tai muita karkuun. Päämäärättömästi sinne tänne.
Edellisellä reiällä olin käyttäytynyt jokseenkin niin kuin ajattelin, että ensimmäisen holarin kohdalle osuessa tulisin käyttäytymään: vähän räväkkäämmät tuuletukset, halaukset ja ylävitoset pelikavereiden ja tapausta todistaneiden kanssa ja sitten takaisin kierroksen rytmiin ja rauhallisempiin tunnelmiin.
Toinen – ja vieläpä perättäinen – hole in one olikin sitten vähän toinen juttu. Juuri siltä nimenomaiselta hetkeltä, jolloin näin palloni putoavan toistamiseen reikään, muistan yhden epämääräisen ajatuksen. Että nyt tuli tehtyä jotain hyvin poikkeuksellista.
Harvinainen pallo
Pakatessani aamulla bägiäni autoon huomasin, että paljon palloja vieneen helmikuisen pelireissuni jäljiltä bägissäni oli enää kaksi palloa. Pyysin työkavereitani ottamaan toimistoltamme mukaansa yhden ylimääräisen pallotusinan, mikäli sellainen sattuisi nurkista löytymään.
Onnekseni Golfpisteen jokakeväinen pallotilaus ei ollut vielä saapunut. Sanon onnekseni sen vuoksi, että ostin Bjärkasiin päästyäni Fredrikiltä tuubin Titleistin Tour Soft -palloja, joiden numero sattui olemaan 1 ja joiden kylkeen oli painettu Bjärkas Golfin logo. Paljon osuvampaa palloa en olisi osannut Bjärkasissa tehdylle elämäni ensimmäiselle hole in onelle kuvitella.
Pallo, jolla hole in one tehdään, laitetaan yleensä välittömästi reiästä nostamisen jälkeen visusti talteen. Nyt en ollut huomannut sitä ensimmäisen holarini jälkeen innostukseltani tehdä, ja tiiasin neljännellätoista reiällä saman pallon uudelleen. Palloja, joilla on todistetusti tehty kaksi hole in onea, ei maailmassa kovin montaa liene. Ei ainakaan sellaisia, joilla molemmat holarit on tehty kymmenen minuutin sisään.
”Älä nyt herranjumala sillä enää pelaa!” työkaverini huomautti, kun asia tuli 14. griinin juhlinnoissa ilmi.
Loppureissun varjelin kahden holarin palloani kuin päävoiton sisältävää lottokuponkia.
Turha pelko
Olin aina ”pelännyt” sitä, että kun se ensimmäinen hole in one joskus osuu kohdalle, se tulisi huonolla mutta äärimmäisen onnekkaalla lyönnillä ja jollain mitäänsanomattomalla reiällä. Että se tulisi suorituksella ja olosuhteissa, jotka saisivat hole in onen tuntumaan lähes yhdentekevältä onnenoikulta. Se pelko jäi nyt turhaksi.
Golfissa paraskaan pitkä lyönti ei koskaan ole niin hyvä, että se menisi väistämättä reikään. Palloa sentin tarkkuudella ohjaaviin motorisiin suorituksiin ihminen ei pitkiltä etäisyyksiltä yksinkertaisesti pysty. Se, mihin pallo lopulta päätyy, riippuu aina myös sattumanvaraisista seikoista: tuulenvireistä, pompuista, alastulojäljistä, ruohonkorsista, lipputangon asennosta, leppäkertuista. Golfissa hyvä lyönti antaa ainoastaan huonoa lyöntiä paremman todennäköisyyden sille, että pallo päätyy tavoiteltuun paikkaan.
Nyt onnistuin antamaan pallolle niin hyvän reikäänmenokertoimen kuin mihin omilla taidoillani pystyn. Mutta se ei rehellisyyden nimissä ole vielä kovin paljon se. Kahteen perättäiseen upotukseen tarvitaan silti vielä valtavasti onnea ja suotuisia pomppuja. Onnistuin ainoastaan suunnilleen minimoimaan tarvittavan tuurin määrän.
Todennäköisyyslaskelmia
Hauskan mausteensa tapahtuneeseen tuo se, että olin sattumalta juuri tutkinut hole in onen tekemisen todennäköisyyksiä ja julkaissut aiheesta jutun Golfpiste.com:ssa vain neljä päivää ennen Bjärkasin kierrostamme.
Todennäköisyyksien arvioiminen golfissa on kuitenkin pitkälti spekulatiivista, koska muuttujia on niin lukematon määrä ja koska pallon reikäämenemisen todennäköisyyteen vaikuttavat huomattavissa määrin myös pelaajien taito-ominaisuudet. Golfin viitteellinen todennäköisyyslaskenta perustuu siis tilastoihin, joista voi tehdä suuntaa antavia johtopäätöksiä esimerkiksi reikien vaikeusasteista ja erilaisten pelaajatyyppien keskimääräisistä mahdollisuuksista.
Bjärkasissa golfia on pelattu Fredrik Bergholmin arvion mukaan yhteensä noin 65 000 kierrosta, vuodesta 2006 lähtien. Kolmannellatoista reiällä hole in oneja oli tehty ennen maanantaita yhteensä vain seitsemän, neljännellätoista yksitoista. Edellisellä avauslyönti oli siis lyöty reikään noin suhteessa 1:9300 ja jälkimmäisellä suhteessa 1:5900.
Jos nämä tulkitaan myös kaikkia Bjärkasin kiertäviä pelaajia koskeviksi keskimääräisiksi todennäköisyyksiksi tehdä hole in onet juuri kyseisillä rei’illä, eikä jälkimmäisen hole in onen tekemisen oleteta riippuvan mitenkään edellisen reiän tapahtumista, todennäköisyyteni tehdä kaksi perättäistä hole in onea rei’illä 13 ja 14 oli suuruusluokkaa 1:55 000 000. Mahdollisuuteni tehdä kaksi perättäistä holaria Bjärkasissa olivat tosin suuremmat, koska 18-reikäisellä par 3 -kentällä on myös kuusitoista muuta perättäistä reikäyhdistelmää.
Seuraavalla pelaajalla mahdollisuudet onnistua peräkkäin rei’illä 13 ja 14 ovat jo laskennallisesti hieman minua paremmat, 1:44 000 000, koska holarini muuttivat kyseisten reikien holaritilastoja ja niistä johdettavia todennäköisyyksiä.
Lotto vetämään
Sosiaalisessa mediassa tuplaholariuutinen poiki kymmeniä kommentteja, joissa kehotettiin laittamaan Lotto tai Eurojackpot heti vetämään. Minusta taas viime viikko oli luultavasti elämäni huonoin hetki veikata. Olinhan juuri käyttänyt kaiken kuviteltavissa olevan, onneksi miellettävän hiukkaspölyni kahteen perättäiseen golflyöntiin.
Koska lopulta myös Veikkaus otti Twitterissä holareihini kantaa ja kehotti kokeilemaan onnea myös rahapeleissä, päätin tarinan mausteeksi kokeilla. No, miten kävi?
Eurojackpotissa 0 oikein, ensimmäisellä Lotto-rivillä 0 oikein ja toisella 3 oikein. Yksi lisänumero jälkimmäisellä Lotto-rivillä olisi poikinut jo muhkean kahden euron voittopotin.
Hävisin Veikkauksen peleihin siis yhteensä neljä euroa. Bjärkasin kierroksen sivupelinä pelatuissa skineissä onnistuin taas voittamaan kahdella holarillani tasan kaksi skiniä. Viikon kokonaistappioni rahapeleissä olivat siis yhteensä kymmenen euroa.
Ja se par 3 -kysymys…
Se, etten ollut koskaan aiemmin nähnyt kenenkään edes tekevän holaria, ei tarkalleen ottaen pidä ihan paikkansa. Kun Golfpisteen porukka pari vuotta sitten oli koolla Puolan Sand Valleyssä, illalla pelatussa shootoutissa nähtiin silloinkin hole in one. Henry Lahtonen upotti millintarkan pitchinsä Sand Valleyn par 3 -kentän kakkosreiällä, jolla oli pituutta muistaakseni vajaat 50 metriä.
Sand Valleyn pikkukenttää ei voi aivan verrata Bjärkasiin, jota voi mielestäni pitää täysverisenä golfkenttänä par 3 -statuksestaan huolimatta. Sand Valleyssä kyse on enemmän pitch & putt -tyylisestä harjoituskentästä, joskin rei’illä on sielläkin näköä, luonnetta ja vaikeusastetta.
Henryn holaria juhlittiin silloinkin varsin äänekkäästi, mutta pian tapahtuneen jälkeen Henryltä kysyttiin, kokiko hän tehneensä oikean hole in onen. Henry pohti asiaa lyhyen tovin ja totesi sitten, ettei hän aivan niin koe. Se antoi hole in onelle jonkinlaisen epävirallisen holarin leiman.
Keskustelimme kierroksen jälkeen lisää niin sanotun viralliseksi miellettävän holarin vaatimuksista. Jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen pääsimme siitä, että ainakin lyönnin, jolla hole in one tehdään, pitäisi olla kunnollinen, täysi golflyönti, ei mikään chippi tai edes pitchi.
No, entä minä sitten? Suunnilleen näin ajattelen nyt itse.
Bjärkasin 13. reiän pituus tuloskortissa keltaiselta tiiltä on 83 metriä. Maanantaina reikä pelattiin kuitenkin kiikareilla mitattuna vain 67-metrisenä. Lyönti ei siis ollut kovin paljon Henryn pitchiä pidempi, mutta teknisesti se oli selvästi lähempänä täyttä lyöntiä kuin pitchiä, vaikken lob wedgelläni ihan kaikkea likoon laittanutkaan.
Vitsailin itsekin heti pallon reiästä poimittuani siitä, että ensimmäinen holarini sattui nyt sitten 67-metriselle reiälle. Kyseessä on kuitenkin upea pikkureikä, joka on Bjärkasissa yksi suosikeistani – nyt varsinkin. Ja kuten yllä todettua, hole in oneja on tehty reiällä 13 vuoden aikana yhteensä vasta kahdeksan, suhteessa 1:8100. Täysimittaisilta kentiltä löytyy paljon par-kolmosia, joilla hole in one on selvästi todennäköisempi.
Todennäköisyys on suurempi myös Bjärkasin neljännellätoista reiällä, vaikka sillä on kortissa pituutta selvästi edeltävää reikää enemmän, 107 metriä. Maanantaina reikä pelattiin siis 102-metrisenä. Sitäkin joku voi pitää alamittaisena, mutta siinä tapauksessa varmaan Royal Troonin Postimerkillä (reikä 8, takatiiltä 112 metriä) ja Pebble Beachin ikonisella seiskalla (96 metriä) tehtyjä holareitakaan ei lasketa.
En suoraan sanoen oikein osaa edes arvioida suorituksia erillään toisistaan. Miellän koko asian yhdeksi viitisentoista minuuttia kestäneeksi ihmeellisten sattumien sarjaksi, jonka hetkiä ja tunnetiloja tuskin koskaan unohdan – blackoutiani lukuun ottamatta.
Vaikka mahdollinen seuraava hole in oneni syntyisi minkä mittaisella reiällä ja millä kentällä tahansa, en usko, että pystyn mitenkään pääsemään samoihin fiiliksiin kuin missä olin Bjärkasin neljännellätoista reiällä. Itselleni se on ehkä reiän metrilukemien sijaan parempi oikean hole in onen mittari. Jos joku edelleen on toista mieltä, en lähde häntä asiasta, jo hieman jäävinäkin, haastamaan.
Hyvä keskustelunaihe par 3 -kentillä tehtyjen holareiden virallisuus silti jatkossakin on. Monipolvinen, ehtymätön ja – ainakin itselleni – lopputulemaltaan yhdentekevä.
Se tilinpäätökseni alussa mainittu juttu Bjärkasista julkaistaan vielä tällä viikolla.
Lue seuraavaksi: 74-vuotias teki kaksi holaria peräkkäisillä rei'illä!!