Golfkentällä jokainen epäonnistuu jatkuvasti. Kyse on siitä, miten epäonnistumisiin suhtautuu.
Golfissa puhutaan grindaamisesta. Sen voisi kääntää periksiantamattomuudeksi tai vaikkapa sisuksi. Kun sisun määritelmää muuten joitakin vuosia sitten kysyttiin tavallisilta suomalaisilta, yksi parhaista oli tämä: ”Sisu on sitä, että tapellaan tupella, kun puukko on poikki.”
En osaisi sitä paremmin sanoa.
Eli kun paras terä on poissa, tehdään parhaansa sillä, mitä käsiin saadaan. Grindataan. Termillä tarkoitetaan jatkuvaa taistelua epäonnistumisten jälkeen. Parhaansa yrittämisestä, oli tilanne ja paikka mikä hyvänsä. Sillä harvoin golfkentällä peli toimii, kuten sen toivoo toimivan. Sellaisia kierroksia sattuu kerran kesässä tai kahdessa. Silti pyrkimyksenä on puristaa kasaan paras mahdollinen tulos sillä pelillä, mitä käytettävissä on.
Sosiaalisessa mediassa kiertää hyvä haastattelupätkä Brooks Koepkasta, jossa hän kertoo suhtautumisestaan lajiin. Koepkan mukaan golf on epäonnistumisten peli. Jokainen epäonnistuu enemmän tai vähemmän koko ajan. Olennaista on se, ettei lannistu ja lakkaa yrittämästä. Se on pelin syvä ydin. En ole Koepkan suurin fani, mutta tässä hän osuu oikeaan.
Rento hällä väliä -asenne voi toimia lomagolfkierroksella oikein hyvin. Ei aina tarvitse tuijottaa tulosta tai olla paras versio itsestään. Aivan liian helposti käy kuitenkin niin, että kun antaa itselleen luvan olla yrittämättä parastaan, asenne jää päälle.
En tunne montaakaan golfaria, jolle tulos ei vaikuttaisi pelinautintoon.
Toinen tapa päätyä jatkuvaan hankaluuksien virtaan on hermojensa menettäminen. Kun golfkentällä ärtyy pahasti, seuraava ärtymys on aivan nurkan takana. Se on aivan varmasti tulossa! Turha odottaa muuta. On aivan turhaa saunoa soketin tai duffin jälkeen. Sillä ei lyöntiä takaisin saa. Paineet saa, ja ehkä kannattaakin päästää ulos, mutta tunteeseen ei saa jäädä kiinni.
First fix is always free tai kun pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden, ja mitä näitä nyt oli. Hokemia riittää, koska ilmiö on niin yleinen ja tunnistettu. Kun ei toivotun asian tekee kerran, toinen kerta on aina helpompi.
Nyt ollaan golfin ytimessä. Toki tämä pätee vain, jos tulos merkitsee sinulle golfissa jotain. Joku voi väittää muuta, mutta en itse tunne montaakaan golfaria, jolle tulos ei vaikuttaisi pelinautintoon. Joko annat itsellesi periksi, lannistut, ehkä kiukuttelet, ja pelaat huonosti. Tai sitten et anna, taistelet ja pelaat paremmin.
Huomasin itse tämän kouriintuntuvasti pelireissuilla Thaimaassa ja Balilla. Pääsin pelaamaan niin hienoja golfkenttiä, että en yksinkertaisesti halunnut pelata huonosti. Halusin nauttia kentistä niin paljon kuin mahdollista pelaamalla niitä hyvin. Olisi tuntunut typerältä kiukutella tai lätkiä palloja pusikkoon, kun ei jaksa kiinnostaa. Varsinkin kun oikeasti kiinnostaa.
Ja kappas, pelasin keskimäärin lähes kymmenen lyöntiä parempia tuloksia kuin kesällä Suomessa olin pelannut! Ei pelaaminen tietenkään helpoksi muuttunut. En suinkaan lakannut tekemästä virheitä tai pelaamasta huonosti. Jaksoin kuitenkin yrittää parhaani ja se oli enemmän kuin muistinkaan. Pelasin omalla parhaalla tasollani ja ajoittain homma muistutti etäisesti golfia.
Pelasin myös kauden parhaan kierrokseni kentällä, jonka arvioin todella vaikeaksi. Tämä muuten ansaitsisi oman lukunsa, sillä uskoni slope-taulukoihin ja kenttien vaikeuden arvioimiseen mureni pahasti vertaillessani reissussa pelaamieni, erittäin haastavien golfkenttien slope-lukuja minulle tuttuihin suomalaisiin golfkenttiin. Lukujen valossa suomalaiset kentät ovat vähintäänkin yhtä vaikeita kuin reissussa pelaamani. Todellisuudessa ne eivät ole lähimainkaan yhtä vaikeita.
Suurin yksittäinen muuttuja on viheriönopeus. Kun se yhdistetään puttaamista ja etenkin lähipeliä eksponentiaalisesti haastavaan greiniin ja bermuda-raffeihin, puhutaan ihan eri tason haasteesta kuin keskimääräisellä suomalaisella golfkentällä. Kenttien vaikeuden arviointi perustuu pääosin pituuteen ja esteisiin. Golfia pelataan kuitenkin ruoholla. Sen vaikutus on suuri, mutta slouppaaminen ei sitä juuri huomioi, ja siksi homma ei ihan toimi.
Ehkä Suomessa muuten olisi syytä uskaltaa virittää kenttiä hitusen haastavammiksi? Kun viheriöt pidetään pitkinä ja raffit lyhyinä, pelin luonne muuttuu. Minusta golfista ei suinkaan tule nautittavampaa, kun haastetta vähennetään, päinvastoin. Ja muistutetaan, etten ole erityisen hyvä pelaaja. Tasoitus on nippa nappa singelissä, mutta melkoista koheltamista homma usein on.
Mutta palataanpa sivupolulta takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Pelasin siis reissussa huomattavan vaikeilla kentillä parempaa golfia kuin koko kesänä Suomessa. Tätä edelsi viiden viikon pätkä, jonka aikana olin pelannut kaksi kierrosta golfia. Yhdelläkään kierroksella ei käyty rangella tai puttiviheriöllä, eli valmistautumisen tai treenin määrä ei ainakaan kasvanut.
Yksinkertaisesti vain yritin parhaani ja jaksoin grindata. Pelasin siksi paljon paremmin kuin olin pitkään aikaan pelannut. Tein jatkuvasti virheitä, mutta 18 reiän aikana ero tuloskortin lukemissa oli paljon suurempi kuin osasin odottaa. Kierroksia oli kahdeksan, ja niistä seitsemän sujui minun tasolleni erinomaisesti. Yksi menköön tilastovirheen piikkiin.
Tähän on helppo sanoa, että lopeta nyt hyvä mies se jeesustelu! Ei hyviä tuloksia aina tule, vaikka kuinka haluaisit. Eli, vaikka kuinka yrittäisit, voit silti olla aivan paska! Sekin on totta. Golf pelinä on kuitenkin sellainen, että se tarjoilee epäonnistumisia liukuhihnalta. Niskan päälle hommassa voi päästä vain ja ainoastaan niin, että jaksaa yrittää jokaisen lyönnin kohdalla parhaansa.
En todellakaan usko, että tämä asenne tulee jatkossa säilymään jokaisella kierroksella. Ihmisen muisti on lyhyt. Toki osansa on myös kentällä. Huippukentällä on paljon helpompi syttyä parhaimpaansa kuin puolivillaisesti hoidetulla kyläkentällä lokakuun tuulissa. Itselleni tämä oli kuitenkin silmiä avaava kokemus ja tärkeä muistutus siitä, mistä tässä lajissa on kysymys.
Lue seuraavaksi: Näin vastaan, kun kysytään, mikä siinä golfissa niin erityistä on?
Omalla kohdallani on käynyt ihan samoin: parhaat tulokseni olen saannut väännettyä lomamatkoilla. Muun muassa Dominiukaanisessa tasavallassa pelasin par 72 -kentällä bruttotulokset 74 ja 76, vaikka tasoitukseni oli 12. Yksi syy yllättävälle onnistumiselleni siellä oli erittäin hyvä paikallinen miescaddie. Minulle tuli ihan pakko pelata hyvin, etten aiheuttaisi hänelle pettymystä.
Suomalaisten golfkenttien hitaat greenit ja pehmeät väylät eivät mielestäni kyllä varsinaisesti helpota tuloksen tekoa, verrattuna ulkomaiden hyvässä kunnossa oleviin kenttiin. Hitaat ja pitkät greenit pompottavat palloa ja ”pienentävät reikää”, koska putata pitää niin lujaa, että reunaosuma harvemmin enää putoaa kupin pohjalle. Tämän takia itsekin pelaan usein paremmin kisoissa ja ns. ”viritetyillä” kentillä.
Siitä olen kyllä vahvasti samaa mieltä, että harvassa ovat ne golfarit joiden pelifiilikseen ei tulos vaikuttaisi. En ole itse tainnut pelata koskaan sellaisen kanssa.
Pelaat kentän noin 200 kertaa: eclectic tuloksesi on jotain 52-55, paras kierrostuloksesi on noin 80 ja keskimääräinen kierrostuloksesi on jotain 88-90.
Golfin peluu on alisuorittamisen huippu (vai pohjaksiko pitäisi sanoa)!