Blogit | Sami Sarpakunnas |
19.6.2017

U.S. Open -kenttä oli liian pitkä

Vuoden toinen major-turnaus U.S. Open saatiin päätökseen eilen. Kisalle saatiin hieno voittaja, mutta erityisen ikimuistoista tapahtumasta ei sukeutunut.

Kisakenttä Erin Hills osoittautui erilaiseksi kuin U.S. Openeissa kovin usein, eikä kisasta tällä kertaa muodostunut menneiden vuosien kaltaista kärsimysgolfia.

Viheriöt olivat toki liukkaat, mutta viimeiseksi kisapäiväksi niitä oli jopa hidastettu hieman, ettei puttaamisesta ja lähestymisestä muodostuisi aivan mahdotonta. Kun keskimäärin suuret viheriöt lisäksi olivat suhteellisen pehmeät ja vastaanottavat, oli asetelmat kovalle tulostasolle pedattu.

Nimittäin, jos sattuu lukeutumaan pitkälyöntisten pelaajien armoitettuun joukkoon.

Moni kisan osanottajista oli käytännössä riisuttu aseettomiksi yli 7100-metrisen kisakentän edessä.

Erin Hillsissä palloa piti pommittaa pitkälle! Väylät olivat varsin leveitä ja kun väyläruoho vielä oli päätetty jättää tavallista pidemmäksi, etteivät pallot ajautuisi ulos väyliltä liian helposti, suosi astelema pitkälyöntisiä pelaajia.

Samalla liu’uttiin yhä pidemmälle golfin syvimmästä olemuksesta, johon ainakin minä yhdistän strategisen, pelitaktisen ulottuvuuden sekä laajan lyöntivalikoiman. Jos yhä ratkaisevampaan osaan nousee yksinomaan avausten pituus, menetetään liian paljon tästä hienosta pelistä. Ja mikä tärkeämpää, markkinoidaan lajia väärällä tavalla.

Pitkälyöntisyys ei tietenkään ole automaattisesti avain onneen, mutta Erin Hillsissä se oli edellytys pärjäämiselle.

Se huomioitiin myös englanninkielisessä selostuksessa, jossa hehkutettiin neljä päivää putkeen kärkikahinoissa olevien pelaajien atleettisia kykyjä, mailanpään nopeutta ja raakaa voimaa.

Golfin evoluutio on vienyt peliä suuntaan, jossa pelaajien urheilullisuus korostuu. Osin evoluutio on luonnollinen jatkumo kehittyneelle valmennukselle ja välineteknologialle, mutta osin se selittyy kisakenttien valinnoilla ja virityksellä.

Toki pitkälle lyöminen on aina ollut ja tulee olemaan osa golfia, eikä minulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta pelkästään pituuslyöntikilpailusta golfissa ei pitäisi olla kyse.

Samaa mieltä asiasta on, tai ainakin oli GolfDigestin pitkässä henkilöjutussa, U.S. Openin järjestämisestä vastaavan USGA:n nokkamies Mike Davis.

Davis otti kovasanaisesti kantaa sen puolesta, että lyöntipituuksien kasvaminen on golfin suurimpia haasteita.

”Kun katselen taaksepäin yli USGA:ssa viettämieni vuosikymmenien, tunnen suurinta katumusta siitä, mitä lyöntipituuksille on tapahtunut”, Davis sanoi jutussa.

Ja järjesti sen jälkeen U.S. Openin ennätyksellisen pitkällä kentällä, jonka viritys vieläpä suosi pitkälle pommittavia pelaajia. Se ei ole linjassa Davisin lausunnon kanssa.

Repostellaanpa hetki mitoilla. Erin Hillsin kentän kokonaismitta oli 7153 metriä. Par-kolmoset keskimäärin 164-metrisiä ja par-viitoset 559 metriä pitkiä. Par-nelosten keskimitta oli 426 metriä.

Jos ammattilaisten pelaamat kentät pitenevät entisestään, kasvaa juopa tavallisten, ihan hyvätasoistenkin harrastajien ja ammattilaisten pelaaman lajin välillä. Se tarkoittaa kenttäsuunnittelun osalta suurta haastetta. Miten nämä kaksi ryhmää mahdutetaan samalle kentälle?

Ja vaikka tämä uusien kenttien osalta olisi kenttäsuunnittelun puitteissa mahdollistakin, ovat jo olemassa olevat kentät luku sinänsä. Niiden kohdalla erilaiset muutostyöt ovat todennäköisesti ainoa mahdollisuus ratkaista kysymys. Se taas maksaa rahaa, jota harvalla kentällä on käytössään liikaa.

USGA:n uskottavuus järjestönä on ollut tikun nokassa sääntösekoilujen, nihilistisen suhtautumisen ja pelaajilta kantautuneen kritiikin johdosta. Tilannetta ei helpota ainakaan se, että järjestön nokkamies puhuu yhtä ja järjestö tekee toista näyteikkunassa, vuoden tärkeimmässä yksittäisessä tapahtumassa, joka on monella tavalla suunnannäyttäjä koko toimialalle ainakin tärkeimmässä yksittäisessä harrastajamaassa Yhdysvalloissa.

Tilaa Golfpisteen uutiskirje

Tilaa Golfpisteen maanantaisin ja perjantaisin lähetettävä uutiskirje, niin pysyt ajan tasalla golfalan ilmiöistä ja uutisista! Tilaa kirje syöttämällä sähköpostiosoitteesi alla olevaan kenttään.

Kommentit

Eihän siinäkään ole mitään mieltä, jos ammattilaiset pääsevät joka väylällä lyömään rauta – ysillä tai pienemmällä greenille. Suomen oloissa n. 6500m pitkä kenttä vastaisi samaa – täällähän saa rullia n 0-25m. Matsuyama löi mm. 676 yardista väylää toisellä päälle –> draivi 380 yd. siinä on tuollainen 80 metrin rulli. Kenttä oli sopiva ja suosi nimenomaan monipuolisia lyöjiä, eikä muodostunut minigolf – kilpailuksi, jota on niin usein joutunut US-openissa katselmaan puttien vieriessä minne sattuu. PGA:n top -20 draivaajia oli top 20:ssä 4-5. Vastaavasti sija 2. Harman (119 dr distance) Haas, Snedeker,Stricker –> reilusti alle keskiarvon ja sija 23 Furyk: nykyisin sijalla 205 dr. distance eli lyhin tilastoitu draivaaja Pga tourilla. Kenttä oli siis rulleihin nähden onnistuneen mittainen

Noh, joka tapauksessa suomenkielisissäkin selostuksissa keskityttiin lyöntipituuksiin ja pelaajien ikään ihan väsymiseen asti. Golfia harrastavat tietävät, että ikä ei ole menestyksen ratkaisu edes kilpatasolla, miksi sitten jatkuvasti täytyy ikää painottaa? Sama koskee tosiaan lyöntipituuksien hehkutusta, joka antaa väärän kuvan golfista kuuntelijoille, semminkin kun voitto suht koht harvoin on siitä kiinni.
Muuten Nikke Tyry ja Antti Vaalas selvisivät omista selostusosuuksistaan oikein mukavasti.

Onkohan herra Sarpakunnas tutkinut tuloslistan top kymppiin sijoittuneiden pituuslyönti statiikoita ollenkaan? Brian Harman(2nd) ja Bill Haas(5th) eivät pääse edes sadan pisimmän sisään ajurin pituudessa. Silti Harman oli johdossa sunnuntai aamuna ja olisi hyvällä pelillä voinut viedä koko turnauksen ja iso osa ”pitkistä lyöjistä” jäi myös cutin ulkopuolelle.

Oma kommentti