Australian Perthissä testattiin viime viikolla European Tourilla ja yleensä huippugolfissa täysin uudenlaista kisaformaattia, jossa kisan voitto ratkaistiin kuuden reiän mittaisissa reikäpeliotteluissa.
Reikäpelivaiheeseen selviytyi mukaan kolmen kierroksen jälkeen kisan 24 parasta pelaajaa. Kahdeksan parasta eteni suoraan 16 parhaan joukkoon. Kahden kierroksen jälkeen oli normaali cut, josta pääsi läpi 65 parasta.
Mistä oikein on kysymys, ja miksi golfia ei voi vain pelata kuten tähänkin asti?
Uuden kisamuodon lanseeraamista on edesauttanut Euroopan kiertueen nokkamiehen Keith Pelleyn voimakas uudistushalukkuus. Pelley on puhunut pitkään siitä, että golfin pitää lajina keksiä uusia ja nopeampia harrastamisen muotoja sekä ennen kaikkea pystyä tarjoamaan parempaa viihdettä katsojille niin paikan päällä kuin kotisohvillakin.
Kuuden reiän reikäpeliottelut ovat eräs ratkaisu värikkäistä silmälaseistaan tunnetun kanadalaisen tavoitteisiin: draama tuodaan lähemmäs katsojia. Kun käytössä on vain kuusi reikää, peli etenee nopeammin, ja yllätyksille on tilaa loppuun asti.
Moni lajipuritaani puree kynsiään uudistajan esityksistä kuullessaan, osan mielestä ollaan oikealla tiellä. Pelleyn kunniaksi on sanottava, että hän on laittanut tuuleman ja saanut pyörät pyörimään.
Pelleyn filosofiassa kyse ei ole golfbisneksestä vaan viihdebisneksestä. Tavoittaakseen uusia ystäviä golfin on hänen mielestään pystyttävä tarjoamaan heille jotain muuta kuin perustuotetta, eli neljän kierroksen lyöntipeliä, joka ei ole näyttäytynyt tarpeeksi kiinnostavana.
Mutta mihin kuusi reikää riittää? Katoaako golfista jotain olennaista, kun pelitaktinen ja –strateginen valinnanvara kutistetaan entistä pienempään ottelun keston lyhentyessä merkittävästi. Entä onko oikein ratkaista paremmuus niin, että täydessäkin ottelussa pelaajat tekevät käytännössä vain 21–24 suoritusta? Onko se riittävä mittari?
Entä pystytäänkö kuuden reiän rata rakentamaan siten, että se mittaa pelaajien osaamista tarpeeksi monipuolisesti ollen silti tasapuolinen ja antaa pelaajille mahdollisuuden hyödyntää vahvuuksiaan niillä osa-alueilla, joissa he ovat parhaimmillaan?
Uusi konsepti hakee muotoaan ja monia ratkaisemattomia kysymyksiä leijuu edelleen ilmassa. Ei kuitenkaan ole millään tavalla poikkeuksellista, että lajin evoluutio etenee katsojaystävällisyyden ehdoilla.
Useissa pallo- ja mailapeleissä, kuten sulkapallossa, pingiksessä ja lentopallossa, pistelaskua on uudistettu merkittävästi viime vuosikymmeninä. Tenniksen tie break on sekin suhteellisen uusi muutos, jossa yleisöystävällisyyden merkitystä on turha väheksyä.
Oma lukunsa on suomalaisten perinteinen menestyslaji kreikkalaisroomalainen paini, jossa sääntöjä on veivattu moneen kertaan suuntaan jos toiseenkin. Hiihdossa väliaikalähtö alkaa olla harvinaisuus, vaikka se monen lajiniilon mielestä on edelleen ainoa oikea ja reilu tapa ratkaista paremmuus. Yhteislähtö suosii peesaajia ja kiritykkejä, ja muuttaa näin koko lajin luonnetta – mutta tarjoaa draamaa!
Lajina golf ei sentään muutu. On vaikea nähdä, että golfissa voisi erikoistua pelkästään kuuden reiän erikoismieheksi, sillä pallon saattaminen reikään mahdollisimman vähillä lyönneillä vaatii yhä samoja taitoja.
Super 6 -formaatin debyytti oli omasta mielestäni onnistunut. Voiton vei kisaa jo lyöntipeliosuudella dominoinut Brett Rumford, joka voitollaan saavutti myös kovasti himoitsemansa pelioikeuden kiertueelle menetettyään sen viime kauden päätteeksi.
Kotiyleisön suosikki Rumford kukisti finaalissa sinne lähes kaikkien yllätykseksi edenneen ja kuin hurmiossa pelanneen, vasta 17-vuotiaan thaimaalaislupauksen Phachara Khongwatmain. Melkoinen unelmafinaali siis: oikea mies voitti, ja tuhkimotarinakin saatiin.
Rumford oli läpi kisan tulikuuma. 54 reiän lyöntipeliosuudella hän teki 22 birdietä (40,7% rei’istä) ja reikäpelivaiheessa pelaamillaan 22 reiällä yhdeksän (40,9% rei’istä).
Lyöntipeliosuuden jälkeen kahdeksan parhaan joukkoon yltäneistä pelaajista lopputuloksissa kahdeksan parhaan joukkoon ylsi Rumfordin lisäksi kolme pelaajaa. Loput neljä siis hävisivät heti ensimmäisen reikäpeliottelunsa.
Peliformaatti oli viihdyttävä ja eteni jouhevasti ja vauhdikkaasti. Omaan silmään suurin epäkohta on niin sanottu knock out -osuus, jossa jatkopaikka ratkaistaan alle satametrisellä wedgelyönnillä, jos eroa kaksikon välille ei jatkoreiälläkään saada.
Malli vaikuttaa liian armottomalta ja tylyltä. Onnistunut wedge-lyöntihän on oikeastaan vasta hyvä alku – pallo ei ole reiässä ja golfissahan mikään ei tunnetusti varmaa ennen kuin pallo on kupin pohjalla!
Ehkä jokin toinen malli voisi palvella paremmin? Voisiko jatkoreikänä toimia vain siihen tarkoitukseen varattu par-kolmonen, jossa miteltäisiin niin kauan, että paremmuus on selvillä? Tai ainakin yrityksiä olisi enemmän kuin yksi. Jos aika on kaikki kaikessa, peliä voisi nopeuttaa rajoittamalla suorituksen kestoa.
Kehitettävää varmasti riittää edelleen, mutta mikään ei muutu, jos olemassa oleva asioiden tila katsotaan parhaaksi mahdolliseksi ja perustellaan sillä, että näinhän on aina ollut. Ei ole. Kuten todettua, moni muukin laji on muuttanut muotoaan monin tavoin matkan varrella, ja monesti katsojaystävällisyyden ehdoilla.
Maailma muuttuu ja niin muuttuu myös golf. Typeriä muutoksia ei kannata tehdä muutosten itsensä tähden, mutta miten voi tietää olleensa väärässä, jos ei kokeile?
Ainakin jatkopeleissä näyttivät pelaavan tuon lyhyen uusintareiän niin monesti, että voittaja selvisi.. Voi olla, että alkukierroksilla oli toisin.
Samaa mieltä kuitenkin siitä, että hyvä uudistus ja näitä lisää
Golf kaipaa erilaisia pelejä myös kilpatasolle. Nykyisinhän ainoastaan Ryder Cup on tarjonnut näitä muitakin pelimuotoja … ja se on osaltaan tehnyt Ryder Cupista niin mielenkiintoisen. Eli minusta golf kaipaa monimuotoisuutta, mutta en toki toivo 6-reiän kosojen syrjäyttävän perinteistä 4*18r lyöntipelikisaakaan.
Laji, jonka sieluun ja harrastajiin on tatuoitu sääntö kauluspaidan käyttämiselle, ei ole geeneiltään kovin uudistusherkkä.
Mielestäni kaikki uusi on tervetullut lisä, ei se pois ole mistään jos joku kiinnostuu sen takia lajista.