Olin nuoruusvuosinani harrastelijaksi kohtuullisen pitkälyöntinen. En mikään mörssäri, mutta pärjäsin draivipituuksissa ihan hyvin kansallisen keskitason kilpapelaajille.
Vuodet ovat sittemmin tehneet tehtävänsä. Pitkä ja perään -pelitaktiikka on vaihtunut maltillisempaan pallonsijoitteluun, liikkuvuus on huomattavasti heikentynyt, eivätkä voimaominaisuudetkaan nelikymppisenä ainakaan kehittymään päin ole. Draivissa mailanpäännopeudestani on kadonnut viimeisen kymmenen vuoden aikana noin maili vuodessa.
Ei pituus silti vieläkään minulle varsinainen ongelma ole. Hyvä draivi lentää normaaliolosuhteissa 240–250 metriä ja alamäessä, takatuulella ja kalamiehen mittatarkkuudella satunnaisesti vähän pidemmällekin. Tasoiselleni harrastajalle hyvä kierrostulos ei jää vieläkään kiinni siitä, ettei pallo lennä tarpeeksi kauas. Keskeisempiä kehityskohteita löydän pelistäni muualta.
Erään viime tammikuussa pelatun kierroksen jälkeen olen kuitenkin laskenut itseni neppailevien naulapyssyjen joukkoon – kiitos pitkälle lyömisen arviointiasteikkoni kalibroineen Tapio ”Hattu” Pulkkasen.
Aloitin golfkauteni 2017 tammikuun loppupuolella työmatkalla Floridassa. Pelasimme Golfpisteen liiketoimintajohtaja Sami Markkasen kanssa ensin yhden lämmittelykierroksen, jonka jälkeen oli vuorossa PGA Tourin Honda Classicin peliareena, PGA Nationalin Champion-kenttä. Pääsimme pelaamaan sen taimmaiselta tiiltä, jokseenkin yhtä pitkänä kuin kenttä PGA Tourin kilpailussakin pelataan.
Peliseuraksi kierroksellemme saapuivat samaan aikaan Floridassa harjoitusleirillä olleet Tapio Pulkkanen ja Antti Ahokas. Leikkimielisen nelinpelimme lomassa kaksikko tarjosi näytöksen siitä, mitä on moderni kilpagolf.
”Carry on 315 metriä. Anna mennä vaan!”
Antti Ahokas ei ole mikään neppailija. Ei edes ammattilaisten joukossa. 190-senttinen lappeenrantalainen voidaan laskea Challenge Tourin pitkälyöntisimpien pelaajien joukkoon.
”Mutta kun aletaan tosissaan lyömään, Hattu jätättää minua 30 metriä”, Ahokas sanoo.
30 metriä on paljon. Lähestymislyönnissä se tarkoittaa noin kahden mailan eroa. Käytännössä jopa kolmen, sillä rautalyönneissä Pulkkanen ottaa samalta matkalta usein numeroa pienemmän mailan kuin Ahokas.
Ero on tietysti vielä suurempi, kun Pulkkasta vertaa lyöntipituudeltaan keskimittaiseen kilpapelaajaan. Par-nelosen lähestymislyöntien mailoissa voi olla puolen bägin ero.
27-vuotias Tapio ”Hattu” Pulkkanen pelaa poikkeuksellista golfia. Miehen tavaramerkki olkihattu keikkuu Ahokkaan lippalakin korkeuksissa, ja vaikka Pulkkanen ei mikään Vanity Fairissa paidatta poseeranneen Tiger Woodsin kaltainen, enemmän pikajuoksijalta kuin golfarilta näyttävä muhkuralihaksinen atleetti olekaan, kaikesta näkee, että kropassa on rajusti sekä luontaista että harkitusti harjoitettua voimaa. Lyönnissä hätkähdyttävinä on kuitenkin se, miten vaivattoman näköisesti Pulkkanen siirtää voiman palloon.
Hänen draivinsa on räjähtävä. Pallo sinkoutuu purevalla lentoradalla taivaalle ja yltää lakikorkeuteensa vasta etäisyyksillä, joilla monen ihan mukiinmenevän draivin lyöneen pallo on jo pysähtynyt paikoilleen.
Lyöntimittojen tuoma etu jatkuu tiiltä griinille asti. Pulkkanen lyö lyhyillä ja keskipitkillä raudoillaan niin pitkälle, että pystyy Ahokkaan mukaan hyökkäämään sellaisille lipunpaikoille, joihin monella muulla ei ole kauempaa mitään asiaa.
Tapio Pulkkanen, Antti Ahokas ja PGA Nationalin Champion-kentän kuuluisa Bear Trap.
Champion-kentän päätösreikä on taimmalta tiiltä pelattuna 510-metrinen, tasainen ja lievästi vasemmalle kääntyvä par-viitonen, jossa väylää oikealla puolella reunustava vesi tulee varsinaisesti peliin vasta draivin jälkeen. Pulkkanen ei ole kierroksen aikana päässyt iskemään draiverillaan oikein kunnon pusua, mutta nyt sille on takatuulen vallitessa tilaisuus.
Ahokas tähyilee etäisyyskiikareillaan doglegin kulmassa olevia väyläbunkkereita.
”Carry (lentomatka bunkkereiden yli) on 315 metriä. Anna mennä vaan”, Ahokas huikkaa kuin ohimennen.
315 metriä. Ilmassa!
Pulkkanen lähtee hakemaan korkeaa draw’ta ja antaa palaa. Draivin takana on häkellyttävästi voimaa. Pallo sinkoutuu korkealle ilmaan, kaartuu väylän muotoa seuraillen väyläbunkkereiden taakse, rullii muutaman metrin ja pysähtyy noin 330 metrin päässä tiiltä.
Onnistunut itsekin draivissani kohtuullisesti ja lyön kakkoslyöntini samalla mailalla kuin Pulkkanen, rautaysillä. Eronamme tosin on, että olen jäänyt draivillani 80 metrin päähän Pulkkasesta. Siinä missä itse lyön rautaysilläni semiraffista lay-upin väylälle 110 metrin päähän reiästä, Pulkkanen lähtee lyömään 170 metristä ysillään lipulle. Ja mihin pallo päätyykään: 20 metriä ilmassa yli griinin!
Draivin ja rautaysin jälkeen olen siis vielä 110 metrin päässä reiästä. Pulkkanen on päätynyt samoilla mailoilla 20 metriä reiän toiselle puolelle. Tarvitsisin vielä yhden rautaysin yltääkseni Pulkkasen pallolle.
Pelaamme aivan perusteellisen eri peliä. Melkeinpä eri lajia.
Hatun lyöntipituuksia hämmästelevät ensi kaudella mantereen meritoituneimmat pelaajat.
Pituus antaa jopa ammattilaiskentillä Pulkkaselle sellaisen kilpailuedun, että vain ani harvalta työkseen pelaavalta löytyy aseet, joilla vastata. Huippupelaajista ilmeisin vertailukohta on Dustin Johnson, maailmanlistan ykkönen ja PGA Tourin draivipituustilaston kakkonen. Kun Johnsonin wedge-lyönnit ja lähipeli ovat terävinä, hän on lähes voittamaton. Sama pätee Pulkkaseen.
Lyöntipituus on Pulkkaselle suunnaton etu, mutta pitkissä lyönneissä piilee myös hänen pelinsä haavoittuvuus. PGA Nationalissa Pulkkanen pohtii kierroksen aikana, että hänen pitäisi vähän säätää mailavalikoimaansa lyhyestä päästä. Perättäisten wedge-mailojen erot lyöntimitoissa ovat liian pitkiä. Tarkkuus kärsii, kun lähestymislyöntien pituuksia joutuu säätämään liikaa svingillä.
Mutta pituus antaa tässäkin suhteessa paljon anteeksi. Epätarkempikin pitching wedge on keskimäärin tarkempi kuin kaverin hyvä rautakuutonen.
Pulkkanen pelaa Challenge Tourilla käytännössä kolmatta kauttaan. Kymen Golfin kasvatti pelasi vuosina 2013 ja 2015 erinomaisesti yhteispohjoismaisessa Nordic Leaguessa ja lunasti molempien kausien päätteeksi kortin Euroopan kakkoskiertueelle.
Kaudella 2015 Pulkkanen voitti viisi Nordic Leaguen kisaa ja vei nimiinsä kiertueen kokonaisrankingin. Odotukset mainetekoihin entistä kovemmissa ympyröissä olivat kovat. Kaudet 2014 ja 2016 menivät Challenge Tourilla kuitenkin penkin alle. Pulkkasella oli vaikeuksia pitää pelinsä kasassa täydet neljä kierrosta ja itseluottamus kärsi.
Täksi kaudeksi Pulkkanen sai European Tourin karsinnoista heikon CT-kategorian, mutta pääsi Vierumäen villien korttien turvin pelaamaan alkukaudella kisoja, joihin ei olisi muuten mahtunut.
Odotukset alkavaan kauteen olivat maltilliset, myös Pulkkasella itsellään. Kenties juuri se auttoi löytämään sopivan pelivireen, sillä jo alkukausi CT:llä oli erinomainen. Kaksi kakkossijaa ja kuudes sija European Tourin ja Challenge Tourin yhteiskilpailussa Portugalissa paransivat kategoriaa ja petasivat hyvät asetelmat loppukauteen. Kesäkuukaudet Pulkkanen sai pelata varsin paineettomasti, mutta kymmenen joukossa häntä ei hyvistä otteista huolimatta nähty – kunnes tänään jysähti.
Muutama tunti sitten Pulkkanen kukisti Kazakhstan Openin uusinnassa U.S. Open -voittaja Brooks Koepkan pikkuveljen, Chase Koepkan. Uran ensimmäinen Challenge Tour -voitto nosti Pulkkasen haastajakiertueen rahalistan kärkeen ja varmisti ensi kaudeksi suoran pelioikeuden mantereen ykköskiertueelle, European Tourille.
Huippugolf on luonteeltaan niin herkkä laji, että ennustamaan on turha vielä lähteä. Mutta kapasiteetista Tapio Pulkkasen menestyminen ei jää kiinni. Hatun lyöntipituuksia hämmästelevät ensi kaudella mantereen meritoituneimmat pelaajat. Lippu estradille, jossa Pulkkasen poikkeuksellinen potentiaali punnitaan, on nyt lunastettu.
Onnea ja menestystä ”Hattu” Pulkkaselle!