Sorruin klassiseen virheeseen viime viikon LET Acceess kiertueen kilpailussa.
Pelasin pelossa.
Ensimmäinen kierros sujui ok ja tulos 72. Kärkeen ei ollut kuin muutama lyönti toiseen päivään lähtiessä. Toinen kierros alkoi kuitenkin tuplabogilla, eikä birdieputit uponnut millään. Keli oli tuulinen, kenttä kapea ja pinta kova. Muutama bogi vielä ja tunsin kuinka kärki vain karkasi kauemmaksi ja kauemmaksi.
Takaysillä mieleeni juolahti hullu ajatus. Mikäköhän on tämänhetkinen cut? Jos jatkan bogien tekemistä, minun jatkoonpääsy viimeiselle kierrokselle on vaakalaudalla ja kisasta ei jäisi käteen pennin jeniä. Olo olikin yhtäkkiä kuin pää olisi giljotiinilla. Siinä tunnetilassa on tukala pelata golfia. En suosittele kenellekään.
Pyrin pelatessani pitämään mielentilan, joka laskee takaa-ajoasemassa lyönnit kärkeen: niin monta reikää kun on jäljellä, minulla on mahdollisuus tehdä birdieitä kuroakseni eroa. Nyt sorruin käänteiseen ajatteluun: voi kun ei olisi enää montaa reikää jäljellä mokata ja tehdä bogeja. Kunhan ei nyt vain sattuisi mitään.
Swingaaminen kärsii pelosta. Golf on läpilyöntikilpailu. Se, joka uskaltaa lyödä swinginsä rohkeasti läpi tiukassakin paikassa pääty useimmiten myös lähimmäs lippua.
Mentaalista kovuutta testataankin juuri silloin, kun peli ei kulje. Kenen tahansa on helppo olla henkisesti vahva kun pallot menevät kutakuinkin minne yrittää ja kortissa on vain birkkuja. Ehkä kärkinimet eivät ole yhtään sen kovempia henkisesti kuin kilpailijansa, heillä on vain raudan kova ja toistettava lyönti- ja puttitekniikka, joka kestää paineen alla ja pitää heidät pois ongelmista.
Tukalassakin mielentilassa on hyvä osata laittaa asiat perspektiiviin. Mikä on pahin mitä voi käydä? Lyön veteen? No onpa paha. Otan dropin ja voin yrittää vielä paaria. Teen bogin? Seuraavalle sitten vain birdie. Missaan cutin? Otan siitä vain lisämotivaatiota ja oikeanlaista aggressiivisuutta treenaamiseen, ja teen tarvittavat muutokset, jotta tämä ei ikinä toistu.
Tämän katastrofaalisen toisen kierroksen lopputulos oli +6. Se riitti juuri jatkoonpääsyyn. Upotin vielä viimeisellä viisimetrisen putin, jonka jo ennen puttia tiesin olevan ”must make” ja se määrittäisi jatkoonpääsyni viimeiselle päivällä.
Kierroksen jälkeen en voinut kuin nauraa omalle pelkotilalleni, jota kierroksella koin. Päätin, että teen niin lujasti hommia, ettei minun tarvitse enää koskaan pelätä. Viimeinen päivä sujui taas paarissa ja peli oli vapautunutta ja nautinnollista. Se on mielentila, jossa haluan pelata aina jatkossakin.
Sanna 🙂
En ole koskaan pelännyt muuta kuin pientä palkkaa! Siinä suhteessa Suomen ammattilaiset on pelottomia! Mutta palkkaneuvottelut käydäänkin kotona Mamman ja pappa kanssa. Ja sovitaan viikkorahoilla ja autoilla elämisestä
Hyvä teksti Sanna. Lisämotivaatio treenaamiseen on hyvä asia, mutta se ei välttämättä kuitenkaan poista ongelmaa. Monessa lajissa teknisesti parempi ottaa nuttuunsa voittajatyypiltä kerta toisensa jälkeen keskinäisissä kohtaamisissa. Sinäkään et ollut viimeisellä kierroksella yhtään taitavampi kuin tokalla kiekalla. Kuitenkin kierroksilla oli eroa kuin yöllä ja päivällä. Jos pelkkä treeni on ratkaisu voi käydä niin, ettei koskaan tule ”valmiiksi”. Tee hommia korvien välissä, voit oppia lentämään.
Nyt kun opit pelkäämään kierroksella, siitä poispääsy vaatii paljon. Jotkut ei toivu siitä koskaan…..