Miksi harjoituskierros sujuu, mutta kevytkin kilpaileminen tökkii? - Golfpiste.com

30.11.–7.12. - Live Scoring - Seuraa suomalaisten menestystä

[3][3]
KilpailuaSuomalaista
Blogit - Entinen tyttö

Miksi harjoituskierros sujuu, mutta kevytkin kilpaileminen tökkii?

Olen miettinyt pääni puhki Matilda Castrenia ja sitä, miten ihminen ylipäätään kasvaa ja kehittyy siinä mitä tekee?

Miten yhä hankalampia haasteita kohti pyrkiessään – olympialaiset, Solheim Cup – ja niitä sitten kohdatessaan pystyy tekemään juuri oikealla hetkellä hienon suorituksen, ei vain arkisella harjoituskierroksella tai rangella?

Miten kunto voi olla niin kohdillaan, pää terävänä ja mieli sees erityisesti silloin, kun pitää onnistua siinä hankalassa putissa paineen alla?

Miten tällaiseksi kilpailijaksi kasvetaan ja miten häntä lapsena kasvatetaan? Tuetaan oppimista ja itsetuntoa, kiitetään, kehutaan ja vaaditaan juuri sopivasti. Ei liikaa eikä liian vähän.

Ymmärretään, että pelkkä lahjakkuus ei riitä. On oltava ennen muuta ahkeruutta ja motivaatiota harjoitella ja sen lisäksi vahva visio omasta tiestä eteenpäin, ylämäkeen ja kohti huippua.

Ja vielä: Miksi ihmeessä Entinen Tyttö, klubituupparisenioritäti, tällaista ylipäätään miettii? Viiskymppisenä lajinsa löytäneen harrastelijan parasta ennen -päivä on kaukana takanapäin, jos sielläkään.

Voittamisen hetki on niitä paikkoja, jossa ei tarvitse kyseenalaistaa itseään.
– Sofia Blanco Sequeiros

Syynä pohdintaani onkin juuri yli 15-vuotiseen harrastamiseen liittyvä jotensakin ristiriitainen suhde kilpailemiseen, toki omalla viikkokisatasollani.

Tykkäisin kilpailla ja tämä harmittaa: Harjoituskierrokset sujuvat suht mukavasti, mutta nuo vähätkin kilpailuksi otsikoidut päätyvät yleensä lyönti- ja pb-tuloksiltaan kauden huonoimpien kierrosten joukkoon.

Tuntuupa jopa, että työvuosina pieni kisailu sujui mukavammin, kun oli muutakin suoritettavaa kuin golf. Eläke-elämässä golf saattaa korvata muut haasteet ja muuttua sitä kautta paineiseksi. Suorittaja ryhtyy suorittamaan harrastustaan eikä silloin hyvä heilu.

Pelielämän viattomina alkuvuosina oli toisin. Rohkeutta ja intoa pelata ja kilpaillakin piisasi. Oli loputon usko siihen, että ”tää on mun juttu, mä opin tän, mä rakastan tätä”. Tuli onnistumisia, tuli positiivinen kierre.

Suorastaan ratkaiseva oli alkuvuosien Puhemies Open Imatralla, Riitta Uosukaisen aikaan. Päätin osallistua pikkiriikkisellä kokemuksella, isolla innolla ja korkealla tasoituksella bogeypistejahtiin, ja sen verran hyvin se sujui, että tasoitus hulahti alaspäin yli kymmenen pinnaa.

Sitä itseluottamuksen ja varmuuden purskahdusta ei voi sanoin kuvata. Hommaa täydensi kotikentän holari.

Havaitsin itsessäni kokonaan uuden ja oudon piirteen: minähän tykkään kisailusta enkä pelkästään golfista! Oli mukavaa haastaa ja testata itseään, vajavaista osaamistaan, mielenrauhaansa ja jännityksen sietoaan. Ensi kertaa oma kehokin tuntui kelvolta, koska se sai aikaan jotain liikunnallis-urheilullista. Aivan uusi kokemus kirjatoukalle!

Vuosien mittaan hyllyyn kertyi palkintojakin, kunnes tasoitus jämähti vähän alle kahteenkymppiin, samoin taidot ja sitä tietä ehkä vähän innostuskin. Rakkaus lajiin on toki tallella, mutta kuherruskuukausi jo aikaa sitten ohi. Voisi ajatella, että suhde on jo niin seestynyt, ettei mikään siinä jännitä ja että yhteiselo on varmaa ja vakaata. Vaan eipä vain.

Golfsuhdettani vaivaa usein jännittäminen, häiriöherkkyys ja epävarmuus etenkin, kun kyse on pienimmästäkin kilpailutilanteesta. Ja mitä vähemmän kisailee, sitä vaikeampaa on taas osallistua ja sitä enemmän paineita.

Pöhköä, tiedän. Osaisikohan urheilufilosofi selittää, mikä mummissa mättää?

Sellainen filosofi on Sofia Blanco Sequeiros, 26, ja samalla myös miekkailija, väitöskirjatutkija, kirjailija ja mitä kaikkea. Hän tunnusti taannoin (HS 28.9.21) olevansa huono häviäjä ja jännittäjä. Uudessa esseekirjassaan hän käsittelee voiton tavoitteluun liittyviä tunteita ja kulttuuria.

Juttua lukiessa pälähti heti päähäni, että tästäkö on kyse: vaikka tiedän olevani vain keskinkertainen harrastelija, jossain sisälläni piileksii taitoihin nähden liian kunnianhimoinen golfari, joka haluaisi voittaa. Edes jotain, edes jossakin, edes vielä joskus.

Olenko siis pelaaja, joka jännittää ja kärsii jo etukäteen häviämisen tuskasta – on siis huono häviäjä – eikä näin ollen pääse koskaan lähellekään voittoa.

(Ja viis voitoista. Kun pääsisi edes top kymppiin klubikisoissa.)

”Voittamisen hetki on niitä paikkoja, jossa ei tarvitse kyseenalaistaa itseään”, selittää urheilufilosofi.

Ja kun ei onnistumisia tule, koko ajan kyseenalaistaa paitsi itseään myös tekemisiään, jolloin pelaamisen varmuus karisee. Varmuus, tiedostamatonkin, on kuitenkin juuri sitä, mitä voiton tavoittelussa tarvitaan.

Voitoilla tavoitellaan armoa.

(Tässä ei varmaankaan tarkoiteta sitä hullunvarmuutta, jota golfelämäni alkuvaiheessa aika katteettomasti koin, vaan pikemminkin kovan harjoittelun tuomaa varmuutta kohdata paineistettuja tilanteita.)

Ala kuin ala, peli kuin peli, voitoilla tavoitellaan armoa.

Häh? ihmettelen minä.

Urheilufilosofi ei kuitenkaan tarkoita esimerkiksi kristillistä armoa, vaan tunnetta, joka voittamisesta syntyy.

”Voitto lupaa pelastusta oman minuuden turhauttavuudesta, kaiken ainaisesta samankaltaisuudesta”, sanoo hän.

Naulan kantaan.

Epäonnistumisen pelko kilpailukierroksilla, jo ennen peliä, tiipaikalla, bunkkerissa, viimeisessä putissa, missä vain, on se apina, joka varastaa meiltä menestymisen eväät.

Urheilufilosofi neuvoo näkemään tuon pelon yli, hyväksymään sen ja kulkemaan sen läpi – ei torjumaan tai teeskentelemään, ettei pelkoa olisi.

Sekö on ollut Matildan tie? Nähdä pelkojen yli ja kulkea jännitysten läpi kohti yhä isompia voittoja. Sen lisäksi, että on harjoitellut ihan vimmatusti.

Kun kausi nyt hiljenee ja klubit tyhjenevät, niin pikku vinkki talvisen seuratoiminnan ylläpitoon ja klubitalon käyttöön: Kutsukaa erilaisia asiantuntijoita, kuten tämä urheilufilosofi, puhumaan jäsenistölle. Sisällökäs golfharrastusta tukeva esitys, vertaistukea antava keskustelu, suunmukainen juoma ja annos pikku purtavaa virkistäisi pelaajaa kaamoksen keskellä ja pitäisi katseen pallossa myös silloin, kun kenttä on lumen alla.

Sellaisesta talvi-iltaohjelmasta voisin jotain maksaakin.

Tuota odotellessa yritän työstää itsekseni urheilufilosofin ajatuksia silmällä pitäen oman klubin perinnetapahtumaa, Kinkkukisaa. Realistina en kyllä raivaa etukäteen tilaa pakastimeen.

Lue seuraavaksi: Vieraspelaajan tunnelman tekijät − kuka vaikuttaa eniten?

Lisää aiheesta

Tilaa Golfpisteen uutiskirje