Golfkengät säilyivät lähes muuttumattomina 1920-luvulta aina 1980-luvulle asti. Sen jälkeen muutos on ollut nopeaa – myös kenkien pohjissa.
Nykyaikainen golfkenkä voi olla melkein mitä tahansa. Kevyt, notkea, pehmeä, jopa tossumainen – tai vaihtoehtoisesti liikkeitä mukaileva ja samalla tukeva ja paikoitellen jopa jäykkä tavalla, jonka vasta modernit materiaalit ovat mahdollistaneet.
Ennen oli toisin. Kun vakautta ja turvallisuutta lyöntiin ja liikkumiseen golfkentän usein liukkailla pinnoilla aikoinaan haettiin, vaihtoehdot olivat vähissä. Kun esimerkiksi vuoden 1857 Golfers’ Manual neuvoi aloittelijoita kengän valintaan, paino oli jalkineen lujuudessa ja kestävyydessä. Lisäksi golfareita kehotettiin asentamaan pohjin pieniä nauloja suuremman kitkan aikaansaamiseksi.
Naulat tai nastat eivät olleet uusi ajatus. Ne olivat tuttuja jo roomalaisten legioonalaisten jalkineista. Urheiluun piikit tulivat 1500-luvulla brittiläisen jalkapallon aamunkoitossa.
Vanhin säilynyt valokuva piikein varustetuista golfkengistä on Uudesta-Seelannista vuodelta 1893. Kaksi vuotta aiemmin, vuonna 1891, markkinoille oli tuotu ensimmäiset pohjaan ruuvattavat ja nimenomaan golfiin suunnitellut metallipiikit.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin piikit ovat lyöneet lopullisesti läpi. Walter Hagen voitti vuoden 1914 U.S. Openin metallipiikein varustetuilla kengillä. Bobby Jones, oman aikansa teinisensaatio, oli tottunut pelaamaan piikeillä jo vuonna 1916 tapahtuneen läpimurtonsa aikoihin. Pohjan piikkimäärä oli yleensä 12, joista neljä sijaitsi korossa.
Puoleen sääreen ulottuvat piikein varustetut kumiset golfsaappaat kuuluivat monen aktiiviharrastajan varustukseen.
Golfkengän ilmekin alkoi vakiintua. Mallia otettiin katumuodista – ja aika ajoin myös toisin päin. Vuonna 1906 esitellystä ja alun perin tennikseen ja sulkapalloon tarkoitetusta Saddle Oxford -mallista (ks. jutun pääkuva) tuli tienraivaaja ja kestosuosikki. Nauhojen kohdalle keskelle kenkää sijoitettu muuta materiaalia yleensä tummempi ”satulaosa” antoi kengälle helposti tunnistettavan ulkonäön.
Vähitellen yksityiskohtia tuli lisää. Niin sanottu full brogue- tai wingtip-tyyli toi kuvaan myös linnunsiipimäisen ja rei’in koristellun kärkiosan. Walesin prinssi Edvard vakiinnutti tämän tyylin osaksi golfmuotia 1930-luvun esiintymisillään.
Piikeillä vai ilman?
Elettiin golfin kasvun vuosia. Hoitotasokin oli aivan toista kuin vielä vuosisadan vaihteessa. Kuormituksen kasvaessa kentänhoitajat alkoivat huolestua piikkien viheriön pintaan jättämistä jäljistä. Yhdysvaltain golfliitto USGA alkoi myös kiinnostua. Niinpä vuonna 1948 vertailtiin piikkien ja golfkenttien kieltämien uurrettujen kumipohjien griinin pintaan tekemiä vaurioita. Tulos oli se, että metallipiikeistä oli enemmän harmia.
Kymmenen vuotta myöhemmin asiaan paneuduttiin uudestaan astetta perusteellisemmin. Vertailtavina olivat nyt metallipiikit, kumiset nystyrät ja pohjan aaltomainen kuvio. Näistä viimeksi mainittu osoittautui vähiten haitalliseksi.
1960-luvulla piikkien vaihtaminen kävi aiempaa helpommaksi, kun golfkenkien pohjiin upotettiin kierteillä varustetut istukat. Kestävyyttäkin saatiin lisää, kun metallipiikkejä alettiin 1970-luvulla vahvistaa volframikärjillä.
Kenkien hapsullinen niin sanottu kiltie-tyyli oli suurta huutoa 1960-luvun golfmuodissa ja kelpasi myös miehille. Kuva © Getty Images
1980-luku oli kumisten ja muovisten piikkien esiinmarssin aikaa. Tarjolla alkoi olla sekä erilaisia ruusukkeita että sittemmin valta-aseman saaneita monisakaraisia ja useilla nystyröillä varustettuja piikkejä. Muutos oli kuitenkin hidasta. Piikit jatkoivat klubitilojen lattioiden syömistä ja pitivät tuttua rapinaansa pihojen asfaltoiduilla pinnoilla. Osasyy oli useiden kenttämestareiden epäluulossa. Ilmassa oli selvää muutosvastarintaa, ja uusia vaihtoehtoja pidettiin yleisesti tutuksi tulleita metallipiikejä vahingollisempina.
Korvat ummistettiin pitkään USGA:n vuonna 1983 julkaiseman tutkimuksen tuloksilta. Vertailtavina oli neljä erilaista golfkenkätyyppiä, joista yksi oli varustettu metallipiikeillä, kaksi hieman erilaisilla pehmytpiikeillä ja yksi piikittömällä pohjalla. Tulosten mukaan metallipiikit aiheuttivat eniten vahinkoa, piikitön pohja vähiten. Sittemmin piikittömien kenkien on todettu olevan sitä vähemmän haitallisia, mitä enemmän pohjassa on nystyröitä.
Vähitellen viesti alkoi mennä perille. 1990-lopulle tultaessa jo noin 7 500 golfkenttää oli kieltänyt metallipiikkien käytön. Kun vielä vuonna 1993 piikittömiä golfkenkiä myytiin ainoastaan noin puoli miljoonaa paria, vuonna 1995 vastaava luku oli jo komeat 20 miljoonaa paria. Suosiotaan viime aikoina kasvattaneet niin sanotut hybridimallit ovat kotonaan myös golfkenttien ulkopuolella.
Vedenpitävyydessäkin on otettu suuria askelia nykyaikaisten kalvojen avulla. Vielä 1970- ja 1980-luvuilla puoleen sääreen ulottuvat piikein varustetut kumiset golfsaappaat kuuluivat monen aktiiviharrastajan varustukseen.
Lisääntynyt tarjonta ei ole muuttanut miksikään sitä tosiasiaa, että kahden tai useamman kenkäparin säännöllinen vuorottelu ja kenkien ohjeiden mukainen hoitaminen takaa kengille pisimmän mahdollisen käyttöiän.
Metallipiikitkään eivät ole kokonaan poistuneet kuvasta. Esimerkiksi PGA Tourilla ja majoreissa niiden käyttö on viime aikoihin asti ollut sallittua silloin, kun kenttä on myöntänyt kiertueelle poikkeusluvan. Joidenkin arvioiden mukaan jopa noin 20 % ammattilaisista suosii edelleen metallipiikkejä tai metallin ja muovin yhdistelmää.