Hyvän puttaamisen lähtökohtana on ymmärtää, mitä hyvä puttaaminen oikeastaan on - Golfpiste.com

30.11.–7.12. - Live Scoring - Seuraa suomalaisten menestystä

[3][3]
KilpailuaSuomalaista
Oma peli

Hyvän puttaamisen lähtökohtana on ymmärtää, mitä hyvä puttaaminen oikeastaan on

Petri Parviainen on puttiguru ja Laukaan Peurunkagolfin pro.

Puttaaminen on kuin pienoispeli pelin sisällä.

(Juttu on julkaistu Golflehden numerossa 3/2021.)

Matti pelaa tasoituksella 21. Hän on kuvitteellinen pelaaja, jolla on edessään 480-metrinen par-viitonen. Matti, kuten kuka tahansa muukin pelaaja, lyö kolmenlaisia lyöntejä.

Ensin hän lyö 180-metrisen draivin, jonka hän yrittää sijoittaa kentälle. Lyönnin kohdealue on laaja ja epämääräinen, ja Matin tavoitteena on vain lyödä avauksensa paikkaan, josta hän voi jatkaa peliä sujuvasti.

Draivinsa jälkeen hän on yhä 300 metrin päässä lipusta. Näin kaukaa hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sijoittaa myös toinen lyöntinsä. Matti lyö hybridillään pallon hallitusti 160 metriä eteenpäin leveän väylän toiseen reunaan.

Kolmannessa lyönnissä Matin kohde ja tavoite tarkentuvat. Matti näkee 140 metrin päästä, kuinka griinillä liehuu lippu. Se on hänen lähestymisensä kohde. Matti ottaa bägistään rautakuutosen ja onnistuu hienosti. Hän lennättää pallonsa etugriinille, kymmenen metrin päähän lipusta, ja pääsee puttaamaan birdieä.

”Puttaamisen maailma on auennut minulle paljon monisyisempänä kuin mitä se minulle aikanaan esitettiin.”

Griinille pääsyn jälkeen koko peli muuttuu. Vasta griinillä golflyönnin kohteeksi tulee reikä, golfin pelaamisen perimmäinen päämäärä

Griinillä Matti ottaa erilaisen otteen mailasta, asettuu erilaiseen alkuasentoon ja lyö teknisesti erilaisen lyönnin. Griinillä ollaan alueella, jossa pelataan ikään kuin peliä pelin sisällä.

Fyysisesti vaativan täyden svingin sijaan puttiliike on vain heilahdus, jossa liikkuvat – vähän tekniikasta riippuen – vain hartiat, käsivarret ja ranteet. Se on svingiä hienovaraisempi, luova ja herkkä suoritus.

Golfarit suhtautuvat puttaamiseen vaihdellen. Toisille se on tylsä mutta pakollinen suoritus kaiken muun päälle. Golf on sitä, mikä tapahtuu ennen puttaamista. Toisille taas paras tunne golfissa on se, kun pitkä ja kalteva putti putoaa keskelle reikää.

”Suhtaudun puttaamiseen nykyään hyvinkin positiivisesti, monestakin syystä”, sanoo Laukaan Peurunkagolfin pro Petri Parviainen.

Hän on yksi Suomen golfin puttiguruista ja myös toinen maamme AimPoint-griininlukumenetelmän kouluttajista Antti Vaalaksen ohella.

”En ole koskaan ollut – enkä ole vieläkään – kovin hyvä puttaaja. Mutta kun olen paneutunut valmennushommissani puttaamiseen, sen maailma on auennut minulle paljon monisyisempänä kuin mitä se minulle aikanaan esitettiin. Sen takia siitä itse tykkään”, hän sanoo.

Mutta palataan vielä Mattiin.

Lyhytkään putti ei välttämättä ole epäonnistunut, vaikka se menisi ohi.

Nyt Matti näkee jo golfin varsinaisen kohteen, reiän. Matti voi toki yrittää putata palloaan kymmenestä metristä reikään, mutta varsinaisesti kyseessä on edelleen lähestymislyönti. Jos Matti lyö hyvän putin, hän saa pallonsa lähelle reikää, ja jos hänellä on vielä ripaus onneakin matkassa, pallo voi pudota jopa reikään. Mutta sitä hänen ei kannata putiltaan odottaa. PGA Tourilla tältä etäisyydeltä vain noin kuusi prosenttia puteista lyödään reikään. Matin tasolla upotusprosentti on vielä paljon pienempi.

Vaikka Matti pääsee puttaamaan hänelle harvinaisesti birdieä, hän yrittää vain saada pallonsa niin lähelle reikää, että saa tehtyä helpon parin. Matti kuitenkin arvioi putin voimakkuuden väärin, ja pallo pysähtyy kolme metriä ennen reikää.

Matti harmittelee epäonnistumistaan, ja kävelee pallolleen. Nyt hänen kohteensa jälleen muuttuu, ainakin Matin mielessä. ”Tämä minun pitäisi kyllä saada”, Matti mutisee itsekseen ja yrittää upottaa pallonsa reikään. Hänen puttinsa on hyvä mutta hieman liian kova, ja pallo valuu liukkaalla griinillä puolitoista metriä pitkäksi. ”Mikä moka…”, Matti manaa, mutta todellisuudessa kyseessä on aivan normaali suoritus. Matin pelitasolla kolmen metrin etäisyydeltä otetaan keskimäärin tasan kaksi lyöntiä.

Vasta bogey-putissaan Matti on vihdoin etäisyydellä, josta hän voi odottaa upottavansa pallon reikään. Matin tasoiset pelaajat käyttävät 1,5 metrin päästä keskimäärin 1,5 lyöntiä. Vielä tältäkin etäisyydeltä noin puolet puteista epäonnistuu. PGA Tourilla sama vedenjakaja, etäisyys, jossa puolet puteista lyödään reikään ja puolet ohi, on melkein metrin kauempana, 2,4 metrin päässä.

Nyt Matti onnistuu. Hän lyö puttinsa keskelle reikää ja tekee bogin. Se on hänelle hyvä suoritus.

”Harrastajien odotusarvot puttaamisessa ovat monesti niin epärealistisia. Ihmisille pitää aika usein kertoa, että kuusimetrisistä puteista ammattilaiset laittavat vain noin 15 % sisään. Kuinka monta tasoituksella 17 pelaava voi odottaa laittavansa?” Petri Parviainen kysyy.

Onnistumisen todennäköisyys on muutaman prosentin luokkaa. Keskimäärin joka neljännellä kerralla bogey-pelaaja ottaa kuudesta metristä kolme puttia.

”Siitä lähden yleensä liikkeelle, että sopiva vauhti putille on silloin, kun putti pysähtyisi 15–30 senttiä reiän taakse. Mutta ei se mikään oikea vastaus ole.”

Petri Parviaisen mukaan puttaamista on opetettu golfissa pitkään aivan väärin. On keskitytty tekniikkaan ja vakuuteltu, että kunhan maila vain saadaan kulkemaan oikealla radalla, niin johan alkaa kulkea.

”Minullekin annettiin ymmärtää, että on olemassa jokin oikea tapa putata – mutta en minä sitä tapaa koskaan löytänyt”, Parviainen naurahtaa.

Hän ei silti halua vähätellä tekniikan merkitystä. Sen rooli on puttaamisessa tärkeä, ja puttaaminen helpottuu huomattavasti, kun liikutaan tiettyjen raja-alueiden sisällä. Tekniikan rinnalla ovat ­kuitenkin myös griininlukutaito, tähtääminen ja jokaisen pelaajan yksilöllinen tyyli putata, eräänlainen puttaamisen ”käsiala”.

Nyt aletaan lähestyä jo sitä, mitä on hyvä puttaaminen. Osin kyse on subjektiivisesta asiasta, pelaajan omasta kokemuksesta, joka voi johtaa myös harhaan.

”Ihminenhän voi tulla kentältä ja manata, ettei ole putannut hyvin, mutta kun katsotaan tilastoja, puttaaminen onkin sujunut hyvin. Joskus taas on kierroksen jälkeen hyvä fiilis puttaamisesta, mutta tilastot kertovatkin toista”, Parviainen sanoo.

Kilpagolfissa, jossa jokainen lyönti tilastoidaan huolellisesti, hyvän puttaamisen määritelmä on varsin selkeä. Se, kuka on hyvä puttaaja ja kuka huonompi, voidaan lukea tilastoista.

Paras puttaamista mittaava tilasto nojaa golftilastoinnin mullistaneeseen strokes gained -menetelmään. Se kertoo tarkasti, kuinka hyvin pelaaja puttaa muihin pelaajiin nähden. Menetelmää voidaan soveltaa aina yksittäisestä putista kausikohtaiseen tilastointiin. Sen avulla voidaan analysoida myös pelaajien puttaamisen tasoa eri etäisyyksiltä.

Tilastot ovat tavalliselle harrastajallekin hyvä selkänoja puttaamisen arviointiin, mutta toimiva tilastointi ja tilastojen tulkitseminen ei ole harrastajalle ollenkaan yhtä helppoa ja kätevää kuin kilpagolfarille.

Yksi tilasto kannattaa heti unohtaa, tilasto, jota varsinkin harrastajien keskuudessa on myös eniten käytetty: puttien lukumäärä kierroksella. Ellei puttien kokonaismäärää suhteuteta mihinkään, sen selitysvoima on olematon. Se kertoo ainoastaan sen, kuinka monta kertaa pelaaja kierroksen aikana puttasi. Pelkästä puttien kokonaismäärästä ei kuitenkaan voi päätellä, oliko suoritus hyvä vai huono.

Petri Parviainen lähestyy hyvän puttaamisen arviointia toisin. Hänen mukaansa hyvän puttaamisen lähtökohtana on ymmärtää realiteetit.

”PGA Tourilla kolmimetrisistä puteista 39 % laitetaan sisään. Jos odotat, että itse upotat samalta etäisyydeltä yhdeksän palloa kymmenestä, se on sekä epärealistista että raskasta.

Hän lisää nopeasti, että pallon puttaamista reikään voi silti tietenkin tavoitella.

”Harrastaja vain pääsee paljon helpommalla, jos hyväksyy, että kymmenmetriset putit eivät vain mene. Että niin kaukaa on yritettävä selvitä kahdella, ja se on hyvää puttaamista. Ei harrastajan pidä heittää mailaa, jos niin pitkä putti ei mene sisään, koska ei sen kuulukaan mennä – muuten kuin vahingossa.”

Harrastajan pitäisi Parviaisen mukaan iloita siitä, että hänen kolmimetrinen puttinsa upposi, eikä olettaa, että sen pitäisi mennä reikään.

”Usein harrastaja suhtautuu putin ohi lyömiseen epäonnistumisena, vaikka se ei sitä ole. Se on vain se maailma, jossa toimitaan. Harrastajalla voi mennä kierroksen aikana yksi tai kaksi sellaista puttia sisään, joiden ei kuuluisi mennä. Sitä voi tietenkin yrittää parantaa, mutta ei ole mielekästä odottaa, että oma puttaaminen on yhtäkkiä parempaa kuin maailman parhailla”, hän sanoo.

”Griinien lukemisen kyky on taito siinä missä vaikka chippaaminenkin. Sitä pitää harjoitella”, sanoo Petri Parviainen.

Suorituksena puttaamisen voi purkaa eri elementteihin, joita analysoimalla päästään tarkemmin kiinni siihen, miten pelaajan puttaamista voi parantaa. Ryhdytäänkö kehittämään griininlukutaitoa, parantamaan tähtäystä, harjoittelemaan vauhdinhallintaa vai hiomaan tekniikkaa?

Harrastajien suurimmat ongelmat koskevat vauhdinhallintaa ja puttilinjan lukemista.

”Jos annan puttitunnin sellaiselle, joka ei ole ennen puttituntia ottanut, pitkälti vauhdinhallinnan parissa menee yleensä koko tunti. Kun vauhdinhallinta paranee, puttaaminen muuttuu jo ihan erilaiseksi”, Parviainen sanoo.

Griinien lukemista Parviainen opettaa jopa erillisillä kursseilla. Hän on vakuuttunut opettamansa ja huippugolfissa yhä suositummaksi tulleen AimPoint-menetelmän toimivuudesta. Kun aluksi monimutkaisesta menetelmästä ryhdyttiin tekemään versiota lapsille, AimPoint keksittiin kuin vahingossa uudelleen. Siitä tuli huomattavan paljon yksinkertaisempi ja nopeampi. AimPoint-menetelmän oppiminen vaatii kuitenkin pienen perehtymisen ennen kuin sitä voi omassa pelissään menestyksellä soveltaa – ja sama koskee muitakin tapoja lukea puttilinjoja.

”Griinien lukemisen kyky on taito siinä missä vaikka chippaaminenkin. Sitä pitää harjoitella”, Parviainen sanoo.

Kun linja on luettu, on aika siirtyä pallolle ja tähtäämiseen. Siihenkin on erilaisia tapoja. Yksi hyödyntää pallossa olevaa tähtäysviivaa, toinen käyttää griinin pinnassa olevaa kohtaa tähtäyspisteenä. Joku siirtää mielessään reiän paikkaa oikealle tai vasemmalle, ja visuaalisimmat pystyvät näkemään mielessään griinin pintaan piirtyvän puttilinjan kaaren.

”Se, mitä menetelmää pelaaja käyttää, ei ole olennaista, mutta jokin menetelmä tähtäämiseen on oltava. Muuten se on ihan arpomista”, Parviainen sanoo.

Kun myös tähtäys on kohdallaan, koittaa itse putin aika. Sen tekniikkaan ei tässä jutussa tarkemmin paneuduta, mutta vauhdinhallinnasta on syytä nostaa esiin eräs seikka, jo aiemmin mainittu ”käsiala”. Osa pelaajista suosii aggressiivisempaa tyyliä. Reippaampia vauhteja ja suorempia puttilinjoja.

”Itse olen sellainen liruttelija”, Parviainen nauraa.

Liruttelevampaa otetta hän suosii myös opettaessaan, mutta ei halua tuputtaa kenellekään mitään.

”Siitä lähden yleensä liikkeelle, että sopiva vauhti putille on silloin, kun putti pysähtyisi 15–30 senttiä reiän taakse. Se pitää reiän mahdollisimman isona, kun pallo voi pudota myös reunoista sisään. Mutta ei se mikään oikea vastaus ole. Kerron aina ihmisille, minkä kokoinen reikä on, jos putataan 15 senttiä pitkäksi tai jos putataan 120 senttiä pitkäksi. Jos putataan kovempaa, reikä pienenee, samoin virhemarginaali, mutta pelaaja voi halutessaan putata myös kovaa ja keskelle”. Parviainen sanoo.

”Silloin pitää kuitenkin muistaa, että siinä on kaksi osaa: kovaa ja KESKELLE.”

Lue seuraavaksi: Miten hyvin PGA Tour -pelaajat tilastojen mukaan puttaavat?

Lisää aiheesta

Tilaa Golfpisteen uutiskirje