Kun kollega ehdotti pelimatkan järjestämistä St. Andrewsiin, olin heti käsi pystyssä ja mukana. Lopulta porukan kooksi muotoutui 10 henkilöä, joiden kaikkien työ on jo vuosikausia tavalla tai toisella vähintäänkin sivunnut golfia. Siitä huolimatta vain pari meistä oli koskaan käynyt St. Andrewsissa, minkä totesimme yhdessä lähes häpeälliseksi asiaksi. Nyt tuo tahra oli tarkoitus poistaa.
Heti alkuun oli selvää, että nyt rakennetaan ”once-in-a-lifetime” –tyyppistä matkaa. Hotelliksi haluttiin The Old Course Hotel ja viiden pelipäivän kenttävalikoimakin oli aika selvä. Listalla olivat ”must-kenttinä” The Old Course, Kingsbarns ja Carnoustie, muiksi kentiksi valikoitui monista hyvistä vaihtoehdoista St. Andrews Links Trustin New Course ja Castle Course sekä Old Course Hotelin omistama Duke’s. Näistä tiiaikaa ei saatu varmuudella Old Courselle, joten päädyimme luottamaan onneemme jokapäiväisessä tiiaikojen arvonnassa eli Ballotissa.
Jo matkalla selvisi, että neljä meistä oli kokenut ruotsalaisten kohtalon, ja saaneet tiiajan heti bussimatkan päätteeksi Old Courselle. Muiden olisi tyytyminen Kingsbarnsiin. Kingsbarnsiin voisi tyytyä vaikka koko loppuelämän ajaksi. Kyle Phillipsin suunnittelema vuonna 2000 avattu kenttä on sanalla sanoen mahtava. Kenttä yhdistelee maittavasti vanhaa linkshenkeä moderniin kentänsuunnitteluun ja ainakin meidän peliporukan mielestä erinomaisella tavalla. Ehdoton must-kenttä St. Andrewsin vierailun yhteydessä.
Juha, Jani ja Jocke Swilcan Bridgella
Illalla istuttiin Jigger Innissä, Old Course Hotelin kuuluisassa pubissa, joka on kiinni Old Coursen 17:ssä väylässä ja kuunneltiin Old Coursen pelanneiden juttuja. Ensimmäisellä greenillä oli kuulemma kuultu spontaani kommentti, ”onko nää greenit tosiaan näin huonot?”. Eivät ne huonot ole, vain erilaiset kuin mihin olemme tottuneet. Kuultiin tarinoita massiivisista greeneistä ja sokeista avauksista. Kovin oli ristiriitaisia pelaajiemme tunnelmat, oli hieno ja magee ja fiilis oli hyvä, mutta oliko se nyt niin mahtava kuitenkaan? Tarinat vain lisäsivät halua päästä kokemaan kenttä itse, kävisiköhän ballotissa flaksi?
Seuraavana päivänä pelattiin New Coursea, joka sekin on avattu jo vuonna 1895. New Course kulkee aivan Old Coursen vieressä ja on olemukseltaan hyvin samankaltainen. Väylät ja greenit olivat todella kovia, lähestymisten kanssa oli suuria ongelmia, pallo ei todellakaan spinnaa edes wedgellä, aitoa linksiä siis. Greenit olivat aika pomppuiset, mutta jotenkin sekään ei häirinnyt. Väylät muistuttivat toisiaan ja haasteet olivat samanlaiset väylästä toiseen, kunnes kuutosella, hienolla par-viitosella kohtasimme pelikaverini Tumpin kanssa uuden haasteen. Saimme kuulla putteihin valmistautuessamme edellä menevältä matkanjohtajaltamme, että olimme saaneet seuraavaksi päiväksi klo 12:30 tiiajan The Old Courselle! Välitön seuraus oli keskittymiskyvyn menetys ja räikeät kolme puttia.
Golfreissua parhaimmillaan…
Illalla kuljeskeltiin St. Andrewsin kaduilla ja haisteltiin kaupungin ainutlaatuista tunnelmaa. Golf shoppeja ja golf baareja on lähes joka kadulla. St. Andrewsissa on jotain aivan erityistä, ainakin tällaiselle yli 20 vuotta tahkonneelle elämäntapagolfarille.
Aamulla hotellin aamupalahuoneen ikkunoista katselimme alla avautuvaa The Old Coursea. Aurinko paistoi, lämpötila lähenteli hellelukuja eikä tuulta ollut nimeksikään. Kokisimme Old Coursen sen ollessa lempeimmillään. Muutamat tunnit ennen kentälle menoa tuntuivat pitkiltä. Lopulta kävelimme ykköstiin nurkassa sijaitsevalle vaatimattomalle kopille, johon green fee suoritettiin. 130 puntaa (n. 170€) vaihtoi omistajaa, mutta eipä sitä siinä tilanteessa murehtinut yhtään. Puoli tuntia oli vielä starttiin, joten päätimme puttailla hetken The Openia varten jo nyt, toukokuun lopulla pystytettyjen katsomorakenteiden takana sijaitsevalla greenillä. Silloin iski käsittämättömän kova jännitys. Sydän alkoi pamppailla ja jalat muuttuivat veteliksi. Paikan merkitys ja historia iski kovaa, tuntui hurjalta ajatella, että näillä nurkilla pelattiin jotain golfin esiastetta jo 1400-luvulla.
Hetki ennen starttia Old Courselle
Lopulta oli aika. Siirryimme ykköstiille ja paikallinen startteri otti meidät ystävällisesti mutta jämäkästi vastaan. Ensimmäinen kysymys oli haluammeko, että meistä otetaan kuva, R&A:n tuttu klubitalo taustalla. No totta kai! Peliseuraksemme osuu pari kuusikymppistä herrasmiestä, toinen Australiasta ja toinen jenkeistä. Olivat kuulemma omalla pelireissullaan, jossa ensin pelaillaan viikko-pari St. Andrewsissa ja sitten saman verran Irlannissa. Ihan söpön kuuloinen golfreissu sekin.
Mutta siinä se sitten oli. Maailman levein ykkösväylä, joka tosin nyt näytti ehkä aavistuksen normaalia kapeammalta, oikealla sijainneiden massiivisten katsomoiden vuoksi. Taisimme laskea, että kolmattatuhatta katsojaa niihin mahtuisi, nyt ei ollut ihan täynnä. Startterin ohjeet kentän pelaamiseksi olivat simppelit: pitäkää avauksenne vasemmalla, paitsi rei’illä 9 ja 10, jossa ne täytyy pitää oikealla. Arvonnassa sain kunnian aloittaa. Sydän hakkasi jännityksestä. Startteri heilautti kättään väylän poikki(!) rantaan menevällä yleisellä tiellä kulkeville ihmisille ja parille autollekin, että kohta täältä tulee pohjolan karpaasien palloja. Puu-kolmonen lähetti pallon juuri sitä pientä Swilcan Burnin reunalla olevaa puskaa kohti, jota startteri oli suositellut tähtäyspisteeksi. Tumppi pisti rohkeampaan linjaan enemmän oikealle, taitava kun on. Rautakasi duffasi pahasti ja jäi juuri Swilcan Burnin väärälle puolelle, Tumppi veti komeasti keskelle greeniä ja teki helpon parin. Chipin ja kahden putin jälkeen omassa kortissa oli bogi, ja mielessä pieni pettymys.
Himalaja -puttirata sijaitsee Old Course kakkostiin vieressä.
Kakkostii on noin 8 metrin päässä ykkösgreenin reunasta ja tiin toisella puolella on noin 8 metrin päässä Himalaja-niminen 18-reikäinen nurmialustainen puttirata, jossa lukuisat perheet ja pariskunnat viettivät lauantaitaan. Näyttipä mahtavalta touhulta eikä kukaan ollut ajamassa farkkuhousuista perheenisää tai paidatonta pikkupoikaa pois alueelta. Tuli tunne, että täällä ei olla tiukkapipoja, vaikka ollaan Golfin Kodissa. Golf on olennainen osa kaupungin elämää. Old Course on muuten aina sunnuntaisin kiinni, jolloin kaupunkilaiset käyttävät sitä puistona. Greeneillä ei kuitenkaan tallustella, ehkä paikallisilla golf kulkee aidinmaidossa siinä missä meillä hiihto. Emmehän mekään kävele hiihtoladulla.
Old Course näytti meille hankalan puolensa, kun Tumpin kanssa vuoron perään työnsimme draivejamme startterin ohjeiden vastaisesti oikealle. Sieltä oli hankala lähestyä valtavia, hyvin bunkkeroituja greenejä. Putteja tulee paljon, koska lähestymiset päätyvät helposti kauas reiästä. Kuutostii on erikoinen. Edessä näkyy vain puska ja sen keskellä suuntakeppi. Siitä vain palloa ilmaan ja perään katsomaan minne meni. Väyläbunkkeriinpa tietenkin, niitä kannattaa vältellä kuin ruttoa jos haluaa jonkinlaista tulosta tehdä. Tiger Woods ei muuten ollut kertaakaan bunkkerissa voittaessaan täällä The Openin vuonna 2000! Meistä se tuntui käsittämättömältä.
Tiikeri myös löi väylän yhdeksän (par4) joka päivä suoraan greenille. Se tuntuu jo mahdolliselta, kun itsekin pääsee aika lähelle. Yhdennellätoista huomaamme, että tuuli on noussut. Tällä lyhyellä par-kolmosella se vaikuttaakin melkoisesti jo muutenkin vaikeaan lyöntiin. Greeni on erittäin kalteva ja edessä vaanii syvät bunkkerit. Jos tuulisi todella kovaa, niin tämä olisi kyllä supervaikea reikä.
Paluumatka kohti klubia tarjoaa muutaman erittäin haastavan reiän ja kenttä vaikeutuu muutenkin loppua kohden. Neljästoista on kuuluisa par-viitonen, jonka greenin tuntui lähes mahdottomalta lähestyä. Kuudestoista on tiukka par-nelonen, jossa out vaanii koko matkan oikealla eikä vasemmallekaan mielellään mene syvien bunkkereiden ja pitkän heinän vuoksi. Ja sitten tietenkin se yksi maailman kuuluisimmista rei’istä, 17:s, The Road Hole. Avaus pitää oikeasti lyödä hotellin siiven yli, jos haluaa päästä väylälle. Itse jänistän ja kiskaisen hihaan ja vasemmalle raffiin. Tumpin avaus ylittää kyllä hotellin siiven, mutta samalla myös koko hotellin! Oman nihkeän draivini jälkeen matkaa on raffista 190 metriä vastatuuleen erittäin hankalalle viheriölle. Mutta sitten bägistä löytyy lyönti, josta voi kertoa pojalle pitkään: hybridi lähtee mahtavasti ja laskeutuu onnekkaasti täydellisesti greenin etupenkkaan ja ponnahtaa kolmen metrin päähän reiästä. Jopa Jigger Innin terassiparlamentti antaa tunnustusta, mikä tuntuu kyllä erityisen hyvältä.
Yksi maailman kuuluisimmista avauksista, Old Course 17th.
Road Holen vaativuus selviää kun astelee sen greenillä. Reiälle nimen antanut tie on nimittäin VÄLITTÖMÄSTI greenin takana. Tumpin lähestyminen on päätynyt juuri sinne, minne se ei saisi: tien yli kiviaidan viereen. Siinä sitten tiellä kulkevat ihmiset pällistelevät, kun Tumppi taiteilee pallonsa aidan kautta kohti greeniä. Oma birkkuputti kierähtää ja jättää minut tilanteeseen, jossa toivon ajan kultaavan muistot ja putin menneeksi sisään.
Kierroksen kliimaksi on draivi yli Swilcan Burnin kohti St. Andrewsin kaupunkia. Tilaa on taas vasemmalla ykkösväylän verran ja sillä samalla yleisellä tiellä kulkee taas paljon ihmisiä ja autoja. Nyt ei ole startteria auttamassa, on pakko lyödä sinne sekaan vain. Draivi lähtee mahtavasti ja matkaa jää 50 metriä. Matkalla palloillemme ylitämme Swilcan Bridgen, juuri sen sillan, jossa kaikki The Openin voittajat kuvataan. Otetaan pakolliset fotot yhdessä kentällä tallustelevan japanilaispariskunnan kanssa.
Keskellä 18:tta väylää kulkee yleinen tie. Väkeä on joka puolella.
Viimeinen greeni on yllättävän vino, televisiosta se näyttää paljon tasaisemmalta. Greenin takana ja oikealla sivulla on paljon ihmisiä iltapäiväkävellyillään. Kunpa ei lähtisi toppia yli greenin ajattelen juuri ennen lyöntiä. Onneksi saan kauhottua pallon noin viiteen metriin ja kahden putin jälkeen par on tehty. Tulokseni on 76, johon olen melko tyytyväinen, vaikka kentästä jääkin näissä olosuhteissa helpohko vaikutelma. Mutta se on harhaa, sillä kun ongelmiin joutuu, ovat ne yleensä aika suuria ja tulokset sen mukaisia. Kysykää vaikka Tumpilta.
Mitä jäi käteen ja suosittelenko Old Coursea? Paljon ja kyllä. Kenttä oli itselleni kenttänäkin positiivinen yllätys. Olen kuullut monen sanovan ettei se ole kummoinen, mutta kyllä se pelaajan haastaa omilla keinoillaan. Jack Nicklaus ja Tiger Woods ovat molemmat todenneet, että kenttä on maailman paras. Usko ketä haluat. Old Coursen tunnelmaa on vaikea selittää, se kannattaa kokea itse. Tunnelma välittömästi kierroksen jälkeen oli sekä onnellinen että haikea. Milloin lie on mahdollisuus uusintaan?
Sunnuntaiaamun uudenkarhean Castle Coursen kierroksen huuhtelee rankkasade, iltapäivällä keli on jo merkittävästi parempi, kun bussimme pysähtyy Carnoustie-nimisen kaupungin samannimisen golfkentän laidalle. Odotukset olivat ennen matkaa nimenomaan Carnoustien osalta todella korkealla, onhan kenttää pidetty lähes monsterina. Siksi ensivaikutelma yllättää vaatimattomuudellaan, tässäkö se nyt on?
Juha yhdessä Carnoustien bunkkereista
Tunnelma muuttuu kun päästään kentälle. Etuysi on jopa helppo ajoittain ja pelikin kulkee ja olen parhaimmillaan kolme alle. Hogan’s Alleyllekin teen birkun, ihan kuten Ben Hogan vuoden 1953 Openin jokaisena päivänä. Takaysillä kenttä alkaa näyttämään kyntensä. Neljältätoista eteenpäin kenttä nakertaa tulosta rotan lailla. Kentän legendaariset kolme viimeistä väylää ovat todella tiukat ja vaatimatonta on enää tulokset kortissani. Kenttä yllättää myös siksi, ettei se ole oikeastaan perinteinen links-kenttä, vaan ajoittain jopa puistomainen. Mertakaan ei näy missään. Silti Carnoustie oli mielestäni ehkä koko reissun paras kenttä.
Lähtöpäivän aamuna pelataan vielä Old Course hotellin omistama heathland –tyyppinen Duke’s -kenttä. Mainio kenttä sekin, eniten kotoisan tuntuinen pelaamistamme. Kumpuilevaa metsämaisemaa ja pääasiassa komeita ja hyväkuntoisia väyliä.
Old Course 11 reikä, par3 kohti merta.
Jutun otsikkona on kliseisestikin Ainakin kerran elämässä. Tuntuu, että sen pitäisi olla Ainakin kerran parissa vuodessa. Paluu St. Andrewsiin on jo vahvasti mielessä. Niin monta hienoa kenttää jäi vielä kokematta. Pelaisinko uudestaan Old Coursen? Lompakolla ajatellen ehkä en, sillä samaan rahaan saa mielestäni puhtaasti kenttää arvioiden parempiakin kenttiä pelattavakseen, oli Jack ja Tiger mitä mieltä tahansa. Tunne kertoo kuitenkin toista. Halu takaisin on kova. En usko, että muiden kenttien ykköstiillä jännittää yhtä paljon kuin Old Coursen ykköstiillä, joten jotain Old Coursessa kuitenkin on…
Teksti: Sami Markkanen Kuvat: Juha Tuukkanen, Jani Anteroinen ja Sami Markkanen
