24.11.–1.12. - Live Scoring - Seuraa suomalaisten menestystä

[2][6]
KilpailuaSuomalaista
Matkailu

"Kanadassa ei ole mitään vastaavaa" – armoton ja upea Cabot links

Cabot Cliffsin loppuhuipennus hakee golfmaailmassa vertaistaan. Keskellä vasemmalla, merelle työntyvän ulokkeen päällä 16. griini.

On unelmia ja golfunelmia – ja matkoja, joilla molemmat voi yhtä aikaa saavuttaa.

(Juttu on julkaistu Golflehden numerossa 6/2019)

Halusin lukiossa vaihto-oppilaaksi Kanadaan. Harkitsin myös Australiaa, samoin Uutta-Seelantia. Mutta ykkösvaihtoehtoni oli Suurten järvien alue Kanadan Ontariossa.

Tänä päivänäkään en pysty muistamaan, miksi en lopulta lähtenyt. Kenties se vain jäi. Ehkä halusin enemmän Kanadaan kuin vaihto-oppilaaksi.

Tahdoin päästä kanoottiretkelle Brittiläisen Kolumbian erämaihin ja kurvailemaan suksillani Whistlerin rinteille. Halusin Newfoundlandiin ja Labradoriin. Ja tietysti Vancouveriin. Siitä puhuivat kaikki. Maailman paras kaupunki, sanoivat siellä käyneet ja tutkimuslaitosten selvitykset.

Kanadan kaipuullani ei koskaan ollut mitään tekemistä golfin kanssa – kunnes vajaat kymmenen vuotta sitten kuulin kentästä nimeltä Cabot Links.

Kolme risteystä

”Olisiko teillä navigaattoria saatavana?” kysyn autovuokraamo Thriftyn tiskillä.

”On kyllä”, virkailija vastaa hitaasti, ”mutta et tarvitse sitä. Nova Scotiassa on mahdotonta eksyä.”

Henkilö, jonka kanssa teen parhaillaan kauppaa, ei halua myydä minulle jotain, mitä en tarvitse, vaikka hänen edustamansa yritys saisikin siitä pienen katteen. Sellaista on pakko arvostaa.

Sitä paitsi, hän on oikeassa.

Halifax Stanfieldin kansainvälisen lentokentän ohi kulkee valtatie 102, jota etelään ajaessa pääsee Nova Scotian pääkaupunki Halifaxiin ja pohjoiseen kääntyessä 40 minuutin ajomatkan päässä olevaan Truron pikkukaupunkiin. Trurossa on pakko kääntyä joko länteen kohti New Brunswickin provinssia tai itään kohti Cape Bretonia. Itää kohti ajaessa voi körötellä melkein kaksi tuntia samaa tietä, kunnes päästään Cape Bretonin saaren mantereesta erottavan Canson salmen yli Port Hastingsin kylään ja käännytään pohjoiseen valtatie 19:lle.

Korkealta otetut ilmakuvat, jotka kehystivät Cabot Cliffsin neljän viimeisen reiän hengästyttävän loppuhuipennuksen yhteen maisemaan, olivat minulle viimeinen naula.

Cabotiin on vielä matkaa, mutta reitistä ei tarvitse vieläkään murehtia. Noin tunnin ajomatkan päässä tulee vastaan pieni kylä, jonka keskellä käännytään vasemmalle, ajetaan 50 metriä ja pysäköidään auto Cabot Linksin parkkipaikalle.

Kun siis on kurvannut Halifax Standfieldin lentokentältä väistämättä vastaan tulevalle 102-valtatielle, kaukana provinssin pääkaupungista sijaitsevan syrjäisen golfkentän löytää kääntymällä kolmesta risteyksestä. Navigaattori ei todella ole tarpeen.

Taikasormi ja huippuarkkitehdit

Kun Cabot Linksin kenttäprojektia ryhdyttiin puuhaamaan, golfkenttärakentamisen markkinat olivat Aasiaa lukuun ottamatta lähes tyystin hiipuneet. Manner-Kanadan itäisimpään provinssiin, Nova Scotiaan, oli kuitenkin päätetty rakentaa uusi kansainvälinen huippukenttä. Paikaksi oli valikoitunut kolmen ja puolen tunnin ajomatkan päässä Halifaxista sijaitseva, jo kauan sitten kuihtunut kaivoskylä, Inverness, Cape Bretonin saaren länsirannikolla.

Cabot Linksiä rakennettiin keskelle ei mitään.

Projektissa oli mukana golfkenttärakentamisen taikasormi, Mike Keiser. Hän oli mies muun muassa Oregonin maailmankuulun Bandon Dunesin ja Australian ylistetyn Barnbouglen takana.

Kentässä oli oltava jotain tavallisesta poikkeavaa.

Kun ensimmäiset kuvat Cabot Linksistä sitten levisivät maailmalle kentän avauduttua pelattavaksi heinäkuussa 2011, olin myyty. Cabot tarjosi Links-nimelleen täyden katteen. Etelänaapuri Yhdysvalloissa oli viitisensataa golfkenttää, joiden nimessä oli sana links, mutta vain viisi niistä luokiteltiin aidoiksi links-kentiksi.

Cabot oli toista maata.

Arkkitehti Rod Whitman oli suunnitellut Invernessiin todellisen modernien links-kenttien klassikon – ja lisää oli tulossa. Sisarkenttä Cabot Cliffs avattiin vuonna 2015 viereisen rantamökkialueen ja Broad Cove -joen pohjoispuolelle. Rod Whitman oli varsin nimekäs arkkitehti, mutta nyt Cabotissa olivat kaikki paukut pelissä. Cabot Cliffsin suunnittelutyöstä vastasi golfarkkitehtuurin viime vuosien maineikkain kaksikko, Bill Coore ja Ben Crenshaw.

Korkealta otetut ilmakuvat, jotka kehystivät Cabot Cliffsin neljän viimeisen reiän hengästyttävän loppuhuipennuksen yhteen maisemaan, olivat minulle viimeinen naula. Cabot Linksistä tuli golfunelmieni ykköskohde. Jos sinne joskus pääsisin, pääsisin samalla viimein myös Kanadaan.

Yhdennentoista reiän eagle

Herään aikaerorasituksen ansiosta varhain. Päätän lähteä aamukävelylle Cabot Linksin kentälle jo ennen kuin aurinko tekee nousuaan.

Kanssani kentälle saapuvat yhtä aikaa ensimmäiset kentänhoitajat. Ruohonleikkureiden ajovalot halkovat hämärässä leijuvaa usvaa.

Kentällä tuulee todella lujaa.

Kävelen startterin kopin ohi. Sitten kohti merenrantaa pitkin kymmenettä reikää, jolta oikaisen aivan rantahiekkaan rajautuvalle kuudennelletoista. Sormia paleltaa ja St. Laurencen lahdelta puskeva kirpeä merituuli tunkeutuu takkini alle. Merilintujen liidot ja syöksähtelyt näyttävät siltä kuin linnut leikkisivät. Ikään kuin ne ottaisivat tuulisesta aamusta kaiken ilon irti. Luonto on rajuudessaan upea.

Jatkan matkaani yhdennelletoista reiälle, kentän pisimmälle par-viitoselle, jonka griinille Rod Whitman on löytänyt upean paikan kentän korkeimman hiekkadyynin kupeesta.

Päästyäni väylän leveimpään kohtaan, josta useimmat lähestymiset wedgellä tai lyhyillä raudoilla lyödään, alan haukkoa henkeäni. Griinin yllä, ehkä kahdenkymmenen metrin korkeudessa, leijuu suuri merikotka. Se pysyttelee tuulta vasten paikoillaan. Ylväänä, lähes liikahtamatta.

Kanadan jylhä luonto riisuu minut aseettomaksi ennen ensimmäistä auringonnousua.

”Kanadassa ei ole mitään vastaavaa”

Palaan huoneeseeni lämmittelemään, keitän kahvit. Lähdöstäni on kulunut lähes 60 tuntia, ja ylläni ovat yhä kotona Suomessa pukemani vaatteet. Sekä matkalaukkuni että bägini ovat jääneet Montrealiin

Alkuiltapäivästä matkatavarani toimitetaan vihdoin Cabotiin. Käyn suihkussa ja lounaalla, vaihdan ylleni pelivaatteet ja suuntaan Cabot Linksin ykköstiille. Pitkä odotus on viimein päättymässä.

Ystävällinen mursuviiksinen startteri, Allan MacDonald, toivottaa tervetulleeksi ja esittelee minut kierroksen pelikavereilleni, Toronton alueella asuvalle pariskunnalle Edille ja Jenniferille.

Sää on yhä tuulinen mutta kaunis ja aurinkoinen. Viikkoa aiemmin tilanne on ollut toinen. Bahama­saaria ennennäkemättömästi murjonut hirmumyrsky ­Dorian on iskeytynyt maihin Halifaxissa ja pyyhkäissyt yli Nova Scotian. Yli 400 000 kotita­loutta ja yritystä on ollut useita päiviä ilman sähköä. Enää myrskyn jälkiä ei juuri näy. Myrskystä Cabotissa kuitenkin yhä puhutaan, varovasti, melkein kuiskaillen.

Olemme ehtineet kolmannelle reiälle, ja Ed on jo alkureikien kokemuksistaan haltiois­saan.

”Minulla ei ole sanoja. Tämä on hengellinen kokemus”, Ed sanoo hieman hämmentyneenä.

Cabot Linksistä on vaikea uskoa, että kenttä on ollut olemassa vasta kahdeksan vuotta. Niin saumattomasti se istuu ympäristöönsä.

Kenttä on upea sekoitus modernien linksien mahtavuutta ja suurieleisyyttä sekä vanhojen klassikoiden leikillisyyttä ja pienipiirteisyyttä. Reikäprofiilit ovat persoonallisia ja mieleenpainuvia.

Kentän ulosmeno on vaihtelevuudessaan uskomaton. Kierroksen avaava par-viitonen sekä sitä seuraava pitkä par-kolmonen pelataan avarissa links-tunnelmissa. Kohti merta pelattava kolmonen ja takaisin sisämaan suuntaan palaava nelonen ovat taas pensaiden ja heinikkojen kehystämiä reikiä, joilla tarkkuus tulee enemmän peliin.

Viitonen, keskimittainen par-kolmonen, on kuin omassa maailmassaan, samoin viereisen lahdelman rantaa pitkin etenevä kuutonen, joka pelataan kohti idyllistä kalastajasatamaa. Seitsemäs reikä on pikkunätti par-kolmonen, jonka kapea griini tuo mieleen Royal Troonin kuuluisan kahdeksikon, Postage Stampin.

Merimaisemat jatkuvat rannan suuntaisesti kulkevalla kahdeksikolla, joka huipentuu 13:nnen reiän kanssa yhteiseen ja yli sata metriä leveään kaksois-griiniin. Ulosmenon päättävällä yhdeksiköllä palataan taas alkureikien avarampiin tunnelmiin.

Taivas on ollut koko kierroksen ajan tummanpuhuva. Yhdessä hiljalleen kohti horisonttia laskevan auringon kanssa se on luonut kentälle upeita, syksyn väreissä hehkuvia kontrasteja. Kameraansa ahkerasti käyttävä Jennifer on ollut koko kierroksen ajan yhtä hymyä. Ed on yhä ihmeissään.

”En edes välitä siitä, miten pelaan. Kanadassa ei ole mitään vastaavaa”, hän sanoo.

Tuntuu siltä kuin ihmisillä olisi täällä enemmän aikaa toisilleen.

Sisääntulo on ensimmäistä lenkkiä suoraviivaisempi mutta yhtä komea. Sen herkkupalana on Pebble Beachin ikonista seiskaa muistuttava neljästoista reikä, aivan rannan tuntumassa suoraan merta kohti lyötävä lyhyt par-kolmonen, joka on takatiiltäkin ainoastaan 93 metriä pitkä.

Ed ja minä yritämme iskeä kovaan vastatuuleen purevaa punch-lyöntiä, mutta jätämme molemmat avauksemme lyhyeksi. Caddie Danny puuttuu peliin ja antaa Jenniferille ohjeet.

”Lyö keskelle griiniä. Se riittää”, hän sanoo.

Jennifer tekee työtä käskettyä, ja Danny tuulettaa. Hän on asunut kauan sitten Skotlannin St Andrewsissa ja tuntee links-golfin perin juurin. Pelistä on turha tehdä yhtään vaikeampaa kuin on tarpeen.

Aurinko on jo painumassa mailleen, kun pääsemme Cabot Linksin päätösreiälle. Sen griinialue rajautuu viereisen Cabot Barin lasi-ikkunoihin, joiden takaa kierroksensa päättäneet arvioivat aitiopaikalta päätösgriinille saapuvien otteita.

Kohtaaminen pubissa

Kierros on ollut unohtumaton, ja sen kohokohdat on mielestämme syytä vielä kerrata. Sovimme Edin ja Jenniferin kanssa jälkipelit Cabotin omaan pubiin, Cabot Public Houseen.

Saavun pubiin hieman ennen pelikavereitani, ja tilaan tiskillä oluen. Parin jakkaran päässä istuu mies, joka hakeutuu pian viereeni ja esittelee itsensä Archieksi. Hän on yksi Cabotin noin parista sadasta caddiestä.

Caddienä on Cabotissa hyvä olla. Golfkausi Cape Bretonissa on yhtä pitkä kuin Suomessa, toukokuulta lokakuulle, mutta Cabot Links pitää työntekijöistään huolta myös talvikaudella. Heille etsitään välikauden ajaksi työpaikkoja muualta. Jo eläkkeellä olevalle Archielle riittävät kuitenkin pelkät caddien hommat.

”Minä niin nautin tästä. Saan olla päivittäin ulkona ja tavata jatkuvasti uusia, mukavia ihmisiä”, hän sanoo lempeästi.

Kerrottuani olevani Suomesta, Archie hoksaa kanadalaisena heti seuraavan siirron.

”Patrik Laine on vielä ilman sopimusta. Saa nähdä, miten käy”, hän sanoo.

Kohtaaminen Archien kanssa on Cape Bretonissa tyypillinen. Kun kaksi toisilleen vierasta ihmistä kohtaa, jää on hetkessä murrettu. Tuntuu siltä kuin ihmisillä olisi täällä enemmän aikaa toisilleen. Aikaa aistia. Aikaa kuunnella, mitä toisella on sanottavaa.

Tuntuu väistämättömältä, että Kanadan mahtavalla, yhtä aikaa upealla ja armottomalla luonnolla on asian kanssa jotain tekemistä. Ehkä se antaa ihmiselle sekä raamit että tilan. Ehkä se antaa asioille mittasuhteet, venyttää käsillä olevia hetkiä.

Kahden kentän kettuja

Herään jälleen aikaisin ja kurkistan ikkunasta. Aamun hämärä on haihtumassa ja taivas pilvetön. Kiiruhdan aamukävelylleni.

Cabot Links näyttää lumoavan kauniilta. Aamukaste ja matalalta paistava aurinko tekevät nurmesta elävän. Väylien ja viheriöiden pienimmätkin muodot työntyvät esiin. Heinikot ja pensaat hehkuvat vihreän ja oranssin sävyissä.

Pysähdyn viidennen reiän tiille ja pidän evästauon. Kohta luokseni jolkottelee kettu. Se loikkii muutaman metrin päähän ja pysähtyy katsomaan minua. Tervehdin tuijottavaa repolaista, joka jää hetkeksi kuuntelemaan. Sitten se katoaa pensaikkoon.

Eväät syötyäni lähden kävelemään takaisin kohti klubitaloa. Kakkosreiän griinin luona kaksi kentänhoitajaa ajelee vastaani. Mainitsen heille ketusta. Saan kuulla, että ketun poikaset ovat jo lähteneet, mutta sen isoäiti asuu vielä Cabotin alueella.

”Siltä puuttuu toinen etutassu”, toinen miehistä kertoo, ”eikä se ole enää aivan yhtä punainen kuin ennen.”

”Saan vieläkin välillä vilunväreitä, vaikka olen ollut Cabotissa jo viisi vuotta.”

Palaan huoneeseeni ja alan valmistautua uuteen kierrokseen. Cabotin toisen kentän, Cabot Cliffsin, kerrotaan olevan vielä Links-kenttää sykähdyttävämpi tapaus.

Kun Yhdysvaltain Golf Digest laittoi edellisen kerran Yhdysvaltain ulkopuolella sijaitsevat maailman golfkentät järjestykseen, Cabot Cliffs rankattiin sijalle yhdeksän. Sen edelle nousi vain joukko Britteinsaarten maineikkaimpia links-valioita sekä Alister MacKenzien Royal Melbourne, Tom Doakin Tara Iti Uudessa-Seelannissa ja Coore & Crenshaw -kaksikon helmi Kiinan Hainanissa, Shanqin Bay. Cabot Links oli saman listauksen sijalla 43. Top100golfcourses.co.uk-sivuston rankingissa Cabotin molemmat kentät ovat Kanadan yli kahden tuhannen golfkentän tasokkaassa tarjonnassa kolmen parhaan joukossa, Cliffs ensimmäisenä ja Links kolmantena.

Ajelen aamuauringossa muutaman minuutin matkan Cabot Cliffsin erilliselle klubitalolle. Caddiemaster Wendy toivottaa minut pirteästi tervetulleeksi. Kerron hänellekin ketuista.

”Meillä on täälläkin omia kettuja, Michael Jackson perheineen”, Wendy nauraa ja kysyy, miten olen Cabotissa viihtynyt.

Kerron hänelle merikotkasta, Cabot Linksin sykähdyttävästä kierroksesta ja sydämellisistä ihmisistä, joita olen kohdannut. Sanon, etten vielä osaa pukea kokemaani kunnolla edes sanoiksi.

”Ymmärrän”, Wendy vastaa. ”Saan vieläkin välillä vilunväreitä, vaikka olen ollut Cabotissa jo viisi vuotta.”

Cabot Cliffsin tykinlakaus

Hieno sää on houkutellut kentän täyteen pelaajia. Ryhmääni tulee mukaan kolme senioria, pariskunta Andrea ja Dick Yhdysvaltain Georgiasta ja Bill Albertasta, Kanadan öljyprovinssista.

Hurrikaani Dorianin häntä on lakannut heilumasta. Ilma on täysin tyyni. Kaukana rääkyvän korpin ääni kuuluu kirkkaana.

Cabot Cliffsin avausreikä antaa vihjeen siitä, mitä tuleman pitää: tilaa ja pelistrategisia vaihtoehtoja on runsaasti. Maisemat ovat komeat, ja kierrokseen pääsee helposti sisään.

Sitten rävähtää.

Cabot Cliffsin kakkosreikä pelataan korkealta dyynien päältä alas rannan tuntumaan. Tiille saavuttaessa keskimittainen par-nelonen avautuu eteen koko kauneudessaan. Tilaa on tiiltä ruhtinaallisesti, mutta paras pelilinja griinille löytyy lipunpaikasta riippuen joko väylän oikeasta tai vasemmasta reunasta. Tunnelmaltaan reikä on kuin oma luonnonpuistonsa.

Pienen hengähdystauon jälkeen kenttä herättää uudelleen. Lähestymislyönti alamäkeen jyrkästi vasemmalle kääntyvällä viidennellä reiällä on komea. Kuutosreikä, dyynien syleilyyn kätkeytyvä keskimittainen par-kolmonen, taas on kuin golfin sydänmailta siirretty.

Ensimmäisten reikien jälkeen tunnelma muuttuu odottavaksi. Cabot Cliffs tunnetaan 15:nneltä reiältä alkavasta loppuhuipennuksestaan, joka hakee maailmassa vertaistaan. Ryminä alkaa viidennentoista reiän avauksen tai lähestymislyönnin jälkeen, kun rantatöyräällä, kalliojyrkänteiden tuntumassa sijaitseva griini tulee näkyviin. Maisemat eivät golfkentällä tästä juuri majesteettisemmiksi tule.

Kentän tunnusomaisin reikä, kuudestoista, pelataan edellisen griinin vierestä jyrkkäpiirteisen rotkon yli kaksitasoiselle griinille, joka on rakennettu muusta rantaviivasta ulospäin merelle työntyvälle tasanteelle. Reikä on sekä maisemiltaan pysäyttävä että pelistrategisesti kiehtova. Lyhyellä raudalla lyötävän avauksen voi huoletta suunnata parikymmentä metriä lipusta vasemmalle, viettävään rinteeseen, josta se oikeaan mittaan lyötynä voi pomppia aina griinin oikeaan laitaan asti.

Päästyämme viheriön tuntumaan griinin takana olevan bunkkerin päällä näkyy liikettä.

”Michael Jackson”, caddie sanoo.

Kesy kettu hypähtää bunkkeriin ja venyttää itsensä pitkäksi. Pian se käännähtää kyljelleen ja levittää tassunsa kuin ottaakseen aurinkoa ja sulkee sitten silmänsä. Viereisessä bunkkerissa pötköttelee toinen kettu, pienempi ja laihempi. Luultavasti Michaelin jälkeläisiä.

Golfreikien maailmanvalioihin kuuluvat myös lyhyt seitsemästoista, rotkon yli draivattava par-nelonen, sekä rantatörmää pitkin etenevä ja kierroksen näyttävästi päättävä kahdeksastoista reikä.

Bill Coore ja Ben Crenshaw ovat tehneet vakuuttavaa työtä. Entisen hiilikaivoksen alueesta ja jylhästä rantamaisemasta on otettu kaikki irti.

Maisemilla on joskus myös kääntöpuolensa. Ne voivat vaikuttavuudessaan jättää erinomaisen kenttäsuunnittelun varjoonsa.

Kierros Cabot Cliffsillä tuntuu kuin tykinlaukaukselta, jonka taakse ladataan reikä reiältä ruutia ja joka sitten ammutaan loppurei’illä taivaalle. Sitäkin voi toki pitää onnistuneena suunnittelutyönä, mutta Cabot Linksin kierros jää mieleen tasapainoisempana elämyksenä, jossa mestarillinen golfarkkitehtuuri nousee pääosaan maisemia unohtamatta.

Cabot Cliffsin hieno yksityiskohta ovat rannan suuntaisesti toisiaan vastaan kulkevien kymmenennen reiän ja kahdeksannentoista reiän väliin jäävät sohvaryhmät. Ne on sijoitettu laajalle griinialueelle puuttomaan maastoon, rantajyrkänteiden päälle, avoimen taivaan alle. Ne kehottavat ottamaan pelien päätyttyä vielä loputkin irti tunnelmasta, merimaisemasta ja mahtavasta luonnosta.

Pakittava kauhakuormaaja

Kiitän päätösgriinillä pelikavereitani ja kävelen sohvien luokse. Yhtään vapaata pöytää ei ole, mutta ryhmä tuntemattomia kanadalaisia huikkaa minut istumaan vapaalle tuolille omaan pöytäänsä.

Cheryl ja Jim asuvat Vancouverissa, Cherylin veli Frank Nova Scotian pohjoispuolella sijaitsevalla Prinssi Edwardin saarella. Frankin kaveri, öljyteollisuudessa työskentelevä Darryll, on asunut viisi vuotta Irakin Basrassa tarkasti vartioidulla ekspatriaattien asuinalueella, jonka liepeille taisteluiden melskeet ovat joitakin kertoja ulottuneet. Kontrasti Darryllin kertomusten ja käsillä olevan hetken välillä on valtaisa.

”Lähdemme kohta Maboun kylään syömään. Tuletko mukaamme?” Cheryl kysyy yllättäen.

”Ilman muuta!” vastaan, vaikka olenkin suunnitellut iltapäiväksi aivan muuta ohjelmaa.

Hetken kuluttua olemme matkalla tunnetun kanadalaisen country-perheen, The Rankin Familyn, omistamaan The Red Shoe Pubiin. Ratin takana oleva Darryll kääntyy soratielle, joka näyttää minusta kulkevan väärään suuntaan ja kapenee kapenemistaan. Muutaman kilometrin päässä tie päättyy soralouhokselle, jossa suuri kauhakuormaaja pakittaa meitä kohti. Darryll kääntää automme nopeasti ympäri, ja minua alkaa auton takapenkillä itsekseni naurattaa.

Valta vaihtui ja skotlantilaiset antoivat Mi’kmaqien alueelle uuden nimen, Nova Scotia, Uusi Skotlanti.

Minulta kysytään aina toisinaan, miksi teen osan matkoistani yksin, ilman matkaseuraa. Tämä hetki kävisi hyvin vastauksesta.

Yksin matkustaessani minulla on kaikki aistit käytössäni, kaikki aika ja tila itselläni. Voin tarttua hetkiin ja muuttaa suunnitelmiani lennosta. Yksin matkustaessani törmään eri ihmisiin kuin matkatessani jonkun kanssa tai isommassa seurueessa. Tapaan enemmän ihmisiä, ja kohtaan heidät eri tavalla, avoimemmin. Saan matkustamisesta ja maailman tutkimisesta usein enemmän irti. Yksin matkustaessani voin eksyä syrjäiselle soramontulle seuranani neljä keski-ikäistä kanadalaista, joista en ollut vielä puoli tuntia aiemmin koskaan kuullutkaan.

Skottien kiitos

Aamu sarastaa jälleen kauniina ja kuulaana, mutta golfkierrokseni on nyt kierretty. Cape Bretonilla on tarjota paljon muutakin kuin kaksi maailmanluokan golfkenttää.

Golf on tuonut minut paikkaan, jonne italialaisen tutkimusmatkailijan, John Cabotin, arvellaan Christopher Columbuksen jalanjäljillä 1400-luvun lopulla rantautuneen. Paikka saattoi olla myös Newfoundland, täyttä varmuutta asiasta ei ole. Cabotin nimi on kuitenkin Cape Bretonissa omittu. Saaren pohjoisosan ja Cape Breton Highlandsin kansallispuiston kiertävä 300 kilometrin pituinen maisemareitti on nimetty tutkimusmatkailijan mukaan Cabot Trailiksi.

Pakkaan bägini ja sonnustaudun vaellusvarusteisiin. Chéticampin kylässä teen lyhyen kävelyn vanhalle kipsikaivokselle, jonka jäljiltä maastoon on jäänyt pieni järvi. Sen vesi on ihmeellistä, kirkasta ja turkoosinvihreää.

Jatkan matkaani syvemmälle kansallispuistoon ja kierrän Cabot Trailia matkaaville lähes pakollisen patikkareitin, uskomattomaan maisemaan päättyvän Skyline Trailin. Matkan varrella, ylhäältä jyrkänteiden päältä, näen St. Laurencen lahden syvyyksistä nousevan lahtivalaan selän.

Päästyäni reitin päässä odottavalle portaikolle, aurinko on painumassa mailleen. Tunnelma portaikon penkeillä on mystinen. Ihmiset ottavat hitaita, varovaisia askeleita ja puhuvat toisilleen kuiskaten.

Kaikki mitä portaikolta näkyy oli aikoinaan Mi’kmaq-alkuperäiskansan asuttamaa seutua. Sitten alueelle rantautuivat skotit, mutta merimatka oli näännyttänyt monet hengiltä. Harvat matkasta selvinneet saapuivat Nova Scotiaan sairaina ja köyhinä. Mi’kmaqit ruokkivat ja lääkitsivät perille päässeet ja pelastivat alueen uudet asukkaat.

Kun skotlantilaiset olivat selvinneet kurimuksestaan ja päässeet takaisin jaloilleen, tuli aika kiittää. He valtasivat maat ja lähes tuhosivat Mi’kmaqit.

Lopulta pelastettiin se, mitä pelastettavissa enää oli. Skyline Trailin portaikon otsalautoihin on kirjoitettu Mi’kmaq-kansan ja skotlantilaisten rauhansopimus. Valta vaihtui ja skotlantilaiset antoivat Mi’kmaqien alueelle uuden nimen, Nova Scotia, Uusi Skotlanti. Onamaqin saaresta tuli Cape Breton.

Russell rientää avuksi

Palaan hämärän hiipiessä takaisin autolleni ja jatkan matkaa. Seuraavaksi suunnittelen pysähtyväni Pleasant Bayn kylässä tankkaamassa.

Suunnitelmani on muuten hyvä, mutta Pleasant Bayssa ei ole bensa-asemaa. Autoni mittaristo näyttää, että jäljellä oleva polttoaine riittää 35 kilometrin matkalle. Pysähdyn läheiselle leirintäalueelle kysyäkseni kahdelta ohikulkijalta, missä on lähin bensa-asema. Kumpikaan heistä ei osaa vastata. Läheisessä majatalossakaan ei ole ketään paikalla. Alan hieman huolestua.

Muutaman mutkan takaa vastaani tulee kyläkauppa. Se on onnekseni auki.

Eläin tosin näyttää paljon kojoottia suuremmalta. Se näyttää sudelta.

”Lähimmät asemat ovat noin 45 kilometrin päässä, molemmissa suunnissa”, kaupan kassalla kerrotaan.

Huokaisen syvään ja pyyhkäisen kädellä otsaani.

Sitten kaupan ovi käy ja sisään astuu parrakas mies.

”Oletko sinä se, joka etsii bensa-asemaa?” Russeliksi itsensä esittelevä mies kysyy.

”Kyllä vain. Kumpaan suuntaan minun kannattaisi lähteä?”

”Jatka eteenpäin. Lähin asema on Cape Northissa, noin 30 kilometrin päässä. Luulen että selviät sinne. Suurempi ongelmasi on se, että asema menee seitsemältä kiinni”, Russel sanoo.

Vilkaisen kelloa. Kymmentä vaille seitsemän.

”Ei hätää”, Russel myhähtää. ”Tunnen aseman omistajan. Ajan kotiini ja koitan soittaa hänelle. Pyydän pitämään putiikin vähän pitempään auki.”

Lähden ajamaan kohti Cape Northia, ja huomaan pian seuraavan ongelman. Cabot Trailin mutkaisilla vuoristoteillä mittarin range-lukema hupenee paljon nopeammin kuin jäljellä olevat kilometrit. Koitan ajaa mahdollisimman taloudellisesti, mutta nelivetoisella ja automaattivaihteisella pikkumaasturilla polttoaineen kulutukseen ei pysty kovin paljon vaikuttamaan.

Pitkällä suoralla jarrutan äkkiä voimakkaasti. Tien oikealta puolelta eteeni singahtaa suurikokoinen koiraeläin. Jo Skyline Trailin patikkareiteillä on varoiteltu kansallispuiston maiden olevan kojoottien reviiriä. Kylteissä on annettu ohjeet, miten kojootin kohdatessaan tulisi toimia.

Eläin tosin näyttää paljon kojoottia suuremmalta. Se näyttää sudelta.

Kun pääsen lopulta Cape Northin bensa-asemalle, sen ikkunassa palaa enää himmeä valo. Ystävällinen omistaja on onneksi paikalla. Tankkaan autoni ja jatkan matkaani vielä puoli tuntia Ingonish Beachin kylässä sijaitsevaan Salty Rose’sin majataloon.

Kerron paikan omistajalle Joshille seikkailustani.

”Täällä ei ole susia – ainakaan virallisesti”, Josh sanoo ja hymyilee salaperäisesti.

”Se oli todennäköisesti idänkojootti (coywolf)”, hän jatkaa. ”Sovitaanko niin?”

Rannaton ulappa

Nousen aamuviideltä ja lähden kiipeämään läheiselle Franey-vuorelle. Tarkoituksenani on päästä huipulle auringonnousun aikoihin.

Reitin lähtöpaikalla varoitetaan jälleen kojooteista, samoin karhuista. Polun varren pusikoissa rapisee, ja mielikuvitukseni meinaa tehdä hämärässä tepposet. Yhtään oravaa suurempaa luontokappaletta en kuitenkaan retkelläni kohtaa.

Aamu Franey-vuoren huipulla on mykistävän kaunis. Aurinko on jo kivunnut yli taivaanrannan. Alhaalla horisontissa St. Laurencen lahden vaahtopäiset vedet sekoittuvat Pohjois-Atlantin merivirtoihin.

Palaan majatalolle ja nautin lounaan. Teen vielä matkani viimeisen patikkaretken Middle Headin kapealle niemelle.

Päästyäni niemenkärjen jylhille rantakallioille asetun aloilleni. Tuuli pauhaa voimalla, ja suurikokoiset suulat syöksähtelevät valkoisena kuohuvaan mereen.

Sitten näen jotain aivan muuta.

Valtava valkopäämerikotka liitää ohitseni ja tekee kaksi laajaa kaarrosta. Pian se katoaa käkkärälatvuisten mäntyjen taakse viereiseen poukamaan.

Istun kalliolla ja tuijotan kauas rannattomalle ulapalle – enkä ole eläissäni tuntenut oloani yhtä pieneksi.

Lue seuraavaksi: Golf Digestin suuri maailmanranking – parhaat kentät 206:ssa eri golfmaassa

Lisää aiheesta

Tilaa Golfpisteen uutiskirje

Artikkelin kommentit (1 kpl)