Tutustuin tuoreen Open -voittajan Phil Mickelsonin pelityyliin jo 23 vuotta sitten amatöörien MM-kisoissa Uuden Seelannissa. Suomen joukkue oli arvottu pelaamaan yhdessä USA:n kanssa kisojen ensimmäisenä päivänä ja pääsin lähietäisyydeltä seuraamaan hänen ja meidän Petri Pulkkisemme kierrosta. 20-vuotiaan Mickelsonin otteissa oli jo silloin samaa räväkkyyttä, jota olemme saaneet nyt jo vuosia todistaa, kovaa riskinottoa pitkässä pelissä ja harvinaislaatuista taituruutta jo lapsuuden kotipihoilla opitussa lähipelissä. Paljon on vuosien kuluessa tullut myös kirveleviä takaiskuja, mutta vastapainoksi myös roppakaupalla menestystä. Suuri golfyleisö pitää tämäntyylisestä pelistä ja onkin ottanut Phil Mickelsonin kestosuosikikseen jo kauan sitten. Vaikuttava oli se tapa jolla nyt viimeisen väylän varrelle kokoontuneet kymmenet tuhannet vastaanottivat, pystyyn nousten, tulevan mestarin. Tunnetusti asiantunteva skottiyleisö osasi antaa arvoa sille, että jo 20:tta kertaa mukana ollut kestosuosikki näytti vihdoinkin onnistuvan. Viimeisen birdien uppoaminen sai jopa, yleensä niin kivikasvoisen ja Mickelsonin mukana jo yli 20 vuotta olleen caddien, Jim ”Bones” McKay’n vuodattamaan runsaita onnen kyyneleitä.
Onnen elementti oli Muirfieldissä voimissaan pallon pomppiessa kovalla alustalla lähes mielivaltaisesti, suuria mestareita nöyryyttäen ja niin kuin asiaan kuuluu, ei kovinkaan tasapuolisesti. Etukäteen olimme kaikki sitä mieltä, että Mikko Ilosella piti olla kohtuullinen mahdollisuus menestyä ja Mikkohan aloitti pelinsä mainiosti ollen kolmen pelatun reiän jälkeen juuri siinä tuloksessa, (-3) jolla koko kilpailu voitettiin. Mikon kohtaloksi koitui tällä kertaa lähinnä pahasti kylmennyt putteri. Yksi kisan vaikuttavimmista tragedioista näyteltiin kolmannen kierroksen reiällä 3 kun Skotlannin oma toivo, siihen asti hyvin pelannut Martin Laird löi aloituksensa pahasti oikealle polven korkuiseen sitkeään heinään. Aikansa siellä huideltuaan, missailtuaan ja droppailtuaan hän selvisi reikään lopulta tuloksella viisi yli 9. Lisää suolaa avoimeen haavaan tuli vielä penaltin muodossa reiällä 10 kun Laird kajosi tarkistusmielessä korkeassa heinässä levänneeseen palloonsa, siitä merkkarilleen etukäteen ilmoittamatta.
Kuuluisan ja vuodesta 1872 kiertäneen hopeisen viinikarahvin vastaanottaminen ja puheet sujuivat Mikelsonilta tyylikkäästi varsinkin, kun mestari oli ymmärtänyt jättää pois mainoslippansa. Seremonioita seuranneen valokuvasession aikana joku hädissään oleva agentti näytti kuitenkin heittävän lippiksen takaisin kehiin.
Ensi vuonna The Open tulee Englannin puolelle, jossa areenaksi on valittu Liverpoolin Hoylake ja jossa esim. Mikko Ilonen voitti vuonna 2000 hänelle kaikki portit avanneen British Amateurin. Open pelattiin siellä viimeksi vuonna 2006, jolloin Tiger Woods voitti himoitun pokaalin kolmannen kerran. Hoylakessa pelaajia odottaa todennäköisesti taas kuiva links-kenttä, joka merkinnee sitä, että draiverit kannattaa taas kerran jättää kotiin.
Sitäpaitsi Phil on muuttunut sympaattisemmaksi vuosien myötä. Hyvä esimerkki ihmisestä joka kehittynyt vuosien mittaan, ehkä myös vastoinkäymiset kentällä ja kotona koulineet. Jaksaa jakaa aikaansa ja nimikirjoituksia pelin jälkeen jopa silloin kun ei ole kovin hyvin sujunut kierros.
The Openin suurin yllätys ei ollut tähtien romahtaminen, kentän kovuus, vaan yleisön vähyys. Yleisömäärä alle 150t ei anna aihetta riemuun. Loistava sää, Edinburghin läheisyys ja maailman parhaat, eivät saaneet massoja liikkeelle. Suurin puheenaihe olikin R&A:n kisapaikkapolitiikka. Jopa puritaanisimmat menneessä ajassa elävät ihmiset myöntävät, että Openia ei saa antaa klubille, joka elää omassa viktoriaanisessa kammiossaan. Klubi joka ei tiedä tasa-arvosta mitään ja väheksyy naisia ei ole hyväksyttävä enää edes lajin synnyinseuduilla. Tämä ei ollut vain median näkemys, vaan myös pelaajien ja yleisön. Hieno tapahtuma siitä huolimatta mutta ymmärettävä huoli tulevaisuudesta.m