Ryder Cup:n alkutahteja lyötiin 1920-luvun alkuvuosina, kun USA:n ja Ison-Britannian joukkueet ottelivat ensi kertaa vuonna 1921. Ottelupaikkana oli tuolloin Gleneagles-hotellin vasta avattu Kings Course ja brittien joukkue vei ottelun selvästi nimiinsä 10 ½ – 4 ½.
Sitten siemenkaupalla rikastunut Samuel Ryder lahjoitti kamppailuun komean kiertopalkinnon. Ensimmäinen Ryder Cup oli tarkoitus pelata Lontoon Wentworthissa vuonna 1926, mutta kun jenkit eivät saaneet täyttä joukkuetta kasaan, tuli tästäkin ottelusta vielä epävirallinen. Britit veivät senkin nimiinsä peittoamalla omilla pelaajillaan täydennetyn USA:n luvuin 13 ½ – 1 ½.
Seuraavana vuonna 1927 saatiin ottelusarja vihdoinkin käyntiin USA:n puolella lähellä Bostonia sijaitsevalla Worcesterin kentällä, jossa isännät löivät britit selvin luvuin 9 ½ – 2 ½.
Seurasi neljä ottelua, joissa kotijoukkue aina voitti. Sen jälkeen USA kuitenkin alkoi hallita ottelusarjaa. Seuraava voitto briteille kirjattiin Lindrickin kentällä vasta vuonna 1957. Tämän jälkeen alkoi taas jenkkien voittoputki, joka kesti yhden tasapelin (1969) katkaisemana peräti 12 kertaa.
Ottelusta alkoi vähitellen tulla yksitoikkoista pakkopullaa ja jopa koko homman lopettamistakin harkittiin. Vuonna 1977 USA:n ykköspelaaja Jack Nicklaus ehdotti briteille, että ottakaa joukkueeseenne mukaan koko muu Eurooppa, jonka nouseva tähti Seve Ballesteros oli jo antanut kuulua itsestään tulemalla kakkoseksi vuoden 1976 Openissa.
Onneksi näin tapahtuikin ja niin pääsi vauhtiin Ryder Cupin nousukiito kulminoituen vuoden 1985 kotivoittoon Belfryssä.
Euroopan kapteeni Sam Torrance katsoo kaihoisasti Ryder Cup -pokaalia Belfryssä, kun Eurooppa voitti yhdysvallat syyskuussa 2002. Kuva: Jamie Squire/ Getty Images
Tästä alkoi näihin päiviin ulottuva ajanjakso, jossa Eurooppa alkoi olla selvästi niskan päällä. Nämä viimeiset 35 vuotta ovat myös nostaneet Ryder Cupin yhdeksi koko maailman merkittävimmistä urheilutapahtumista. Katsojamäärät ovat kasvaneet sellaisiin mittoihin, että otteluihin valittujen kenttien suurin ongelma tulee olemaan tilanpuute.
Otteluiden ylikorostettu tärkeys on tuonut mukanaan koko joukon ongelmia, joissa jalkoihin on tupannut jäämään niin reilu peli, urheilullisuus kuin hyvät tavat. Näitä on koettu lähinnä USA:n puolella käydyissä otteluissa, joissa paikallinen yleisö suhtautuu kaikkeen urheiluun paljon riehakkaammin kuin eurooppalaiset kollegansa, joiden käytös on kylläkin aivan viime vuosina alkanut vähän rapautua.
Esimakua tulevasta saatiin jo vuonna 1991. USA:n kannattajat olivat onkineet Euroopan joukkueen pelaajien huoneennumerot selville ja he herättelivät näitä otteluiden alla keskellä yötä.
Vuonna 1999 Euroopan joukkue kohtasi Bostonissa todella vihamielisen jenkkiyleisön, joka ainakin kerran kriittisessä tilanteessa mm. piilotti Colin Montgomerien pallon. Kun samassa ottelussa Justin Leonard upotti pitkän putin reiällä 17, ryntäsi iso joukko jo pelinsä lopettaneita USA:n pelaajia samalle viheriölle, vaikka Euroopan edustajalla J. M. Olazabalilla oli tasoittava putti vielä jäljellä. Siinä mylläkässä hän tuskin löysi edes merkkiään.
Vuonna 2008 jenkkien kapteeni Paul Azinger antoi paikallislehdessä ottelun aattona lausunnon, että hänen mielestään on ihan OK, jos hurraatte Euroopan epäonnistumisille.
Fred Couples, Payne Stewart, Jose Maria Olazabal ja Severiano ”Seve” Ballesteros vuoden 1991 Ryder Cupissa. Kuva: PGA of America via Getty Images
Myös pelaajien käytös on vuosien kuluessa muuttunut aika lailla riehakkaammaksi ainakin niistä ajoista, jolloin itselläni oli tapana näissä otteluissa käydä. Silloin ei vielä paljon tuuleteltu onnistumisia vaan osattiin niin voittaa kuin hävitäkin tyylikkäästi. Vanhoja kapteeneja ajatellen en pysty edes kuvittelemaan tilannetta, jossa esim. Ben Hogan olisi johtanut katsojista koostuvaa villiä huutokuoroa niin kuin nyt näkee pelaajien tekevän. Sen verran hänellä oli kunnioitusta itse peliä ja myös vastustajiaan kohtaan.
Tämän vuoden otteluun lähdetään taas samoista asetelmista kuin viime vuosina on ollut tapana eli jenkit ovat paperilla selviä suosikkeja. Mutta niin kuin aina ennenkin, voi Eurooppa taas kerran yllättää.
Michigan-järven rannalla sijaitsevaa ja Pete Dyen viimeistä suurta kenttää Whistling Straitsia ovat isännät virittäneet omilleen sopivaksi jättäen karheikot vain 2,5-senttisiksi jolloin heidän suuret “pommittajansa” eivät juurikaan kärsi vähän sivuun menneistä draiveistaan.
Tulemme varmasti elämään jännittäviä hetkiä.
