Me television ääressä vuosikausia lajia seuranneet olemme usein valittaneet sitä, ettei meidän poikiamme ja tyttöjämme näy ruudussa tarpeeksi. Tämä tilanne muuttui toissa yönä radikaalisti, kun Matilda Castren porskutteli kohti ensimmäistä LPGA-titteliään.
Koko viimeinen kierros näytettiin ensin suorana yöllä, sitten aamupäivällä ja kolmannen kerran sen saattoi nähdä illalla. Näkyvyyttä tuli kerralla sellainen määrä, johon suomalaisurheilijat eivät ole juurikaan tottuneet. Joku saattaa väittää, että formulakuskit ovat paljon esillä, mutta heidän autojaan siellä lähinnä ihaillaan eikä niinkään hiilikuitukaukaloissaan hyvin piilossa makaavia kuljettajia.
Nyt kymmenet miljoonat golfarit ja muutkin ihmiset saivat ympäri maailmaa seurata Matildamme jokaista lyöntiä, ilmettä ja reagointia eri tilanteisiin monien tuntien ajan. He näkivät hänen tyrmäävän upean aloituksensa – viisi alle viiden jälkeen – sekä hänen kylmähermoisen lopetuksensa , jossa hän malttoi – kahden lyönnin johdossa – pelata toisen lyöntinsä vajaaksi, vaikka pahimmalla vastustajalla oli jo eagle-putti edessään.
Kivikovilla jenkkitoureilla suomalaismenestys on aikaisemmin jäänyt melko vaatimattomaksi. Minni Blomqvist pääsi aikoinaan muutaman kerran kärjen tuntumaan ja Mikko Ilonen oli kerran PGA:n mestaruuskilpailuissa kympin sakissa.
Tänä vuonna ja tähän mennessä en ole keneltäkään suomalaisurheilijalta nähnyt mitään vastaavaa menestystä. Joel Pohjanpalokin joutuu vielä tekemään muutaman lisämaalin, jos hän mielii selvitä samalle tasolle Matildan kanssa, eivätkä parhaiden urheilijoiden valinnoissa perinteisesti hyvin esillä olleet talviurheilijatkaan ole saaneet mitään yhtä merkittävää aikaan.
Matildalla on tänä vuonna sitä paitsi vielä edessään monta tärkeää kilpailua olympialaiset mukaan lukien, jonne hän matkustanee Suomen edustajana, viikonvaihteessa Ruotsissa hyvin pelanneen Sanna Nuutisen kera.
Itseäni alkaa ottaa jo päähän nämä vuoden urheilija spekuloinnit. Antakaa tytön pelata ja ensivuoden alussa saavat asiantuntijat arvoida vuoden urheilijat. Tuskin Matildalla on edes köynyt edes mielessä koko vuoden urheilija titteli.
Hienoa ,että Castren voitti se on kovan työn tulos. Mutta ei se viellä mihinkään vuoden urheilija pyttyyn oikeuta,minun mielestä. Lisäksi Tillanderin tyyli kirjoittaa aliarvioimalla muiden suorituksia ja nostaa golf taivaaseen on kyllä omaa luokkaansa. Kuten Raaka-Arska toteaa tuo on ihan turhaa alkaa pohtia. Kaikkea hyvää Castrenin uralle ja hyviä suorituksia jatkoonkin ja jutun kirjoittajalle hieman kriittisyyttä omiin hehkutuksiin niin kaikki on hyvin.
Vuoden urheilijan valitseminen voitasiin yhtä hyvin lopettaa, se on täysi turhake. Mitä järkeä on valita paras laajasta lajikirjosta, jossa mukana sellaisia jota harrastetaan maailmanlaajuisesti (kuten golf, jalkapallo, yleisurheilu, jne) ja toisaalta sellaisia, joissa harrastajia vain kourallinen (kuten pesäpallo, naisten mäkihyppy, ratakelaus, jne).
Tuo valintahan on pelkkää sirkusta ja semmoisena se pitää ottaakin. Lajien vertaaminen on ylipäätään haastavaa ja kilpailun kovuuden hahmottaminen ehkä vielä vaikeampaa. Golfissa kilpailu lienee yksi kovimmista. Missä muussa lajissa maailmanlistan nro 158 voittaa ja nro 276 tulee toiseksi kisassa, jossa useita maailmanlistan top-20 pelaajaa jää kauaksi taakse.
’Tuo valintahan on pelkkää sirkusta ja semmoisena se pitää ottaakin. ’
Nimenomaan, pelkkää viihdykettä, kuten urheilu on katsojille. Keneltä se on pois, jos joku valitaan Vuoden Urheilijaksi? Niiltäkö, joita ei valita? Vai joltakin toiselta, jota valinta ei edes kosketa?