Kotona ipadin äärellä: Kas vain, tuossahan on huomenna tyhjä lähtö. Pistänpä siihen varauksen. Toivottavasti tulee muitakin.
Arvotaan seuraava pelikaveri: Vuorokauden aikana nimet ryhmässä vaihtuvat tiuhaan.
Klubilla: Ai ei ole enää täysi lähtö? Yksi pelaaja? No hyvä, että edes.
Lähtöpaikalla: Se siitä seurapelistä. Täytyy pelata kahdella pallolla keskenänsä. Tylsää kyllä yksin…
Vai onko? Ei välttämättä eikä aina. Se voi olla välillä jopa hyödyllistä.
Yksinpelaajan kierros ei nimittäin parhaimmillaan ole synkkä yksinpuhelu vaan opettavaista pään sisäistä höpöttelyä – jos vain ei jää jo lähtöpaikalla pohtimaan, onko deodorantti pettänyt, kun muu ryhmä on kaikonnut.
Korona-aikana on saanut tottua täysiin kenttiin ja usein myös aika hitaisiin kierroksiin, joten paras kääntää ajoittainen yksin pelaaminen ylellisyydeksi.
Viime kädessähän ihminen on yksin, golfarikin. Olen itseni kilpailija ja tavoitteenani on voittaa kenttä. Tässä elämässä se ei klubituupparilta onnistu, mutta aina kannattaa yrittää tehdä välttämättömyydestä hyve ja yksin pelaamisesta ilo.
Nähdä tilanteissa ensisijaisesti edut ja mahdollisuudet – se on oma asennepäätös niin golfkentällä kuin elämässä yleensäkin.
Tässä tusina + 1 tuumailua yksin pelatulta kierrokselta. Saa olla eri mieltä:
- Mikäli kenttä vetää mukavasti, yksikseen edetessä kuntoilusuorite paranee, reippaampi kävely on lisäterveydeksi.
- Kahdella pallolla pelatessani saan tuplalyönnit. Voin harjoitella lyöntien toistettavuutta ja toisaalta saada lohtua terapiapallon kakkoslyönnistä, jos ykkönen lähti jorpakkoon. Kukaan ei paheksu harjoitteluani kierroksen aikana, kunhan en hidasta yleistä menoa.
- Yksin on helpompi keskittyä. Golfin meditatiivinen puoli vahvistuu. Silmät pysyvät omassa pallossa, kun ei tarvitse vahingossakaan vertailla omaa suoritusta muiden suorituksiin, ei tuntea huonommuutta eikä paremmuutta, jotka molemmat hajottavat keskittymistä.
- Usein pelisuunnitelmat jumittuvat tutuilla kentillä samoiksi kierros kierrokselta. Yksin rohkaistun kokeilemaan vaihtoehtoja.
- Epävarmojen mailojen käyttö jää helposti väliin ryhmäkierroksella. Nolottaa, jos menee huiskimiseksi. Mutta kas, yksin väylällä ei tarvitse ujostella ketään. Entä jos selvittäisinkin tämän väylän normaalipulman jollain muulla mailalla kuin tavallisesti tässä kohden?
- Yritän pitää koko kierroksen ajan mielessä vanhan viisauden: Jos aina ratkaise ongelmani samalla tavalla, e voi odottaa toisenlaista lopputulosta! (Paitsi tietysti, jos löydän sen viisastenkiven, mailan ja lyönnin, joka pysyvästi onnistuu…In my dreams!)
- Bunkkeri, pahkeinen. Muistelen olympiagolfia. Mitä ne selostajat sanoivatkaan, että huippupelaajille lyönti griinibunkkeriin ei ole ongelma. Sieltä poistutaan kuten muiltakin alustoilta, sen enempää ahdistumatta. Jes! Pallo yllätyksekseni parin metrin päässä lipusta, kun muistan lyödessäni myös hyräillä (tavallista äänekkäämmin yksinäni) perinteistä, rentouttavaa bunkkerilauluani. Saan siitä apua lyönnin rytmiin: ”Tanssi mun vauvani, tanssi ja kiiku, eihän ne töppöset vanhana liiku…” Vanhemman puoleinen vauva, mutta onneksi vielä liikkuu.
- Keskityn yksinäni tavallista paremmin muistamaan lyöntien tärkeitä yksityiskohtia, vaikkapa vakaan jalkojen asennon ja vatsan, joka on vedettävä tiukaksi ennen joka lyöntiä. Sen opetti aikanaan entinen työkaveri ja puoliammattilainen. Jos ”vatsa sisään” unohtuu, keho lösähtää juuri ne kriittiset millimetrit. Silloin osun golfpallon sijasta maapalloon. Vatsa tiiviinä on yhtä tärkeää kuin katse pallossa. Sieltä coresta ja jaloista lyönti lähtee, tällainen vaatimattomampikin.
- On melko tavallista palata kierroksella lähinnä aiempien kierrosten epäonnistumisiin. Muistijälkinä ovat helposti vain murheet. Ne ilkkuvat apinana olkapäällä ja ikävän usein muotoutuvat lauseiksi tyyliin: ”Viimeksi mä tässä kohden löin veteen…” ja ”Tohon bunkkeriin meen aina…”. Sieltä vedestä ja bunkkerista seuraavatkin pallot sitten löytyvät. Paras keskittyä katsomaan esteiden ohi ja yli kohti lippua. Yritän jättää yksityiskierrokseltani muistijäljeksi onnistumisia – sillä aina niitäkin mukaan mahtuu – ja ajatella sen mukaisia myönteisiä ajatuksia.
- Eniten kadun kierrosteni jälkeen ajoittaista sortumista omien huonojen lyöntien ääneen selittelyyn. Yleinen vaiva, tiedän. Se pitää väylältä toiselle yllä tuota potentiaalisten epäonnistumisen mantraa niin omassa päässäni kuin pahimmillaan myös muiden. Selittely ja huonoihin lyönteihin keskittyminen ovat kuin korona, leviävät lähikontaktissa ja levittävät epäonnistumisen epidemiaa. Turvaväli olisi tarpeen. Ja korvatulpat. Yksin pelatessa ei tule seliteltyä lyöntejään, kun kukaan ei kuitenkaan ole kuulolla.
- Pään sisäinen kriitikkoni kehuu ja moittii lyöntejäni ja peliäni vertaillen niitä vuosien varrella kokemiini omiin parhaisiin suorituksiini. En halua joutua mörököllin maineeseen, mutta kysyn: Mikä on hyvä ulkopuolisen tsemppaamisen tyyli ja määrä? Kun pelaan yksinäni, kukaan ei huudahda kertaakaan perusteettomasti ”hyvä”, ”hieno”. Onko se kurjaa? Minusta ei. Aiheesta on kiva saada kehuja, mutta katteettomasti ei.
- Jaa-a… tuo viimeinen onkin haasteeni, liika vaativuus itseä kohtaan suhteessa taitoihin, mikä tekee pelistäni välillä turhan vakavamielistä. On terveellistä välillä tasoitella höyryä yksinäisillä kierroksilla.
- Ja kuitenkin: Golf on ennen muuta upea eri-ikäisten ja -taitoisten seurapeli! Yksin pelaaminen tekee terää vain, jos sitä on sopivasti eikä liian usein. Porukassa kun bogitkin muuttuvat birkuiksi. Ainakin noin kuvainnollisesti ja viimeistään 19.reiällä.
Kiitos siis kaikille tämänkin kauden pelikavereille.
Lue seuraavaksi: Ylistys golfin pelaamiselle yksin