Suomalaisella taitaa olla erityissuhde aurinkoon. Kun se keväällä palaa pimeän talven jälkeen, hän kirmaa kuin… no… golffari viheriöille.
Ja kun valo ja lämpö nyt vääjäämättä kaikkoavat, ahistaa. Puristus rinnassa lisääntyy eikä mailasta voi suosiolla kättään irrottaa, vaikka sataisi pieniä kiviä.
Roikun edelleen kevyesti aurinkoisen kesäpäivän mielikuvassa, vaikka pelaankin vähemmän kuin menneinä syksyinä, jolloin mikään olosuhde ei ollut liian huono. Olen hitaasti ymmärtämässä, että golf on pääasiassa ja parhaimmillaan kesäkauden peli, mutta ymmärrys ei ole vielä täysin muuttunut päätökseksi tehdä talven lähestyessä jotain muuta hyvinvointinsa hyväksi. Golfjoogan sentään aloitin ja Planmecassa piipahdin.
Isänpäivän viikonlopun syysauringossa kuitenkin tuntui, että talvi on kerrassaan peruutettu.
Vielä tämän kerran tänä syksynä kentälle! Ja tämän. Ja tämän.
Ihan vaan vaimon puolesta kyseli muuan golffari facebookissakin, että miten monta kauden viimeistä peliä voi pelata. Aiheellinen tiedustelu.
Samaa olen pohtinut ihan keskenäni. Ja etenkin sitä, miten monta kauden viimeistä peliä kannattaa pelata pelinautinnon, motivaation ja oppimisen näkökulmasta, jos kuitenkin useimmiten paleltaa, vesi roiskuu ja hiekka rahisee mailan ja pallon karheassa kohtaamisessa.
Se minua syksypeleissä erityisesti ketuttaakin, että en kertakaikkiaan saa aikaiseksi hyvää lyöntiä märältä ja hiekoitetulta väylältä. Sellainen pelaaminen tuntuu kivireeltä, jota vedän pitkin pimenevää väylää ja vasta griinin läheisyydessä alkaa helpottaa. Putti on sentään kulkenut mukavasti.
Mutta siitäkin ilosta päästään, kun siirrytään talvigriineille. Tylsyys tuplaantuu.
Addiktioko se on, että lähtee kentälle selvästi useammin kuin oikeastaan tekisi mieli? Onkohan ihan pakko pelata, vaikkei oikea talvi tänäkään vuonna saapuisi? Saanko katua, että joskus etelän reissuilla toivoin Suomeenkin läpivuotista golfsesonkia?
Arvoisa säiden säätäjä, anna minulle oikea golftauko.
Anna talvi, pakkasta, lunta ja jäätä, että voin hyvällä omallatunnolla ottaa bägin ja kärryt auton peräluukusta ja pistää ne talviunille pariksi kuukaudeksi. Että pelaamiselleni tarpeellinen ja terveellinen tauko ei jää vain oman joustavan päätöksentekoni varaan, vaan luonto ja kenttämestari päättävät jämäkästi puolestani.
Olenkohan ainoa, joka tällaista toivoo (sen facebookissa avautuneen golfarin vaimoa lukuunottamatta), kun kentillä tuntuu riittävän vilskettä? Mitähän tuumit tauon tarpeesta sinä, joka tätä juuri nyt luet?
On minulla toki vakavampikin syy toivoa oikeaa talvea kuin itsekäs, omaan peli-iloon liittyvä.
Niin paljon ja vilpittömästi kuin golfia rakastankin, edustan sukupolvea, joka on luistellut varpaat kohmeessa Helsingissä stadikan luonnonjäällä 60-luvun talvet ja harjoittanut kansanhiihtoa Töölössä Topeliuksen puistossa. Kansakoululaisen hiihtolenkki tuskin vastasi edes puolikasta golfkierrosta, mutta tuntui kyllä lainalampisilla Finlandiahiihdolta.
Mutta oli talvi, oikea talvi.
Ilmastonmuutoksen uhan alla en osaa täydesti iloita siitä, jos Etelä-Suomen kentillä – ja vähitellen ehkä muuallakin pohjolassa – pystyy pelaamaan vuoden jokaisena kuukautena ja jopa kesägriineille. Näin siitä huolimatta, että ympärivuotisuus lisäisi harrastamista, tekisi hyvää kenttien taloudelle ja täydentäisi ennestään koronagolfbuumin kohentamaa kassaa.
Mieluummin näkisin tulevinakin vuosina talvisella golfkentällä hiihtoladun.
Lue seuraavaksi: 15 kysymystä tosielämästä - Jos vastasit moneen ”kyllä”, kannattaa pitää tuumaustauko