Vic Dupuisin tarina on lievästikin sanottuna uskomaton.
Sanotaan, että salama ei iske kahdesti samaan paikkaan. Lienee kuitenkin syytä epäillä, että korkeammat voimat olisivat ”käyneet tekemässä muutaman svingin” Kennett Square Golf & Country Clubin kentän kolmannella reiällä heinäkuun viimeisenä perjantaina vuonna 2012.
Kyseessä on korotetulta tiiltä hieman alamäkeen lyötävä, kahden ison hiekkaesteen vartioima par-kolmonen, jolle saapuessaan nyt 57-vuotias Vic Dupuis joutuu hengittämään pari kertaa tavallista syvempään. Syy on varsin ymmärrettävä.
Dupuis ajeli kotikentälleen mainittuna perjantaina hieman myöhässä, oltuaan liiketapaamisessa. Hän söi autossaan eväsleivän, ja hölkkäsi ykköstiille kengännauhat auki. Omatuntoa kolkutti, sillä vanhin tytär oli samanaikaisesti muuttamassa uuteen asuntoon, mutta Dupuis oli luvannut naapurilleen Tom Henrylle olla tämän parina klubikilpailussa.
Hätäisestä startista huolimatta Dupuisin peli alkoi suotuisasti. Hän upotti kakkosella viisimetrisen birdieputin, josta ehti jo näyttää tulevan finanssineuvojana työskentelevän philadelphialaisen viimeinen golflyönti.
Kentän puolivälin taukotupa osuu kätevästi monen lyöntipaikan, muun muassa kolmosen läheisyyteen.
”Viimeinen asia, minkä muistan, on se, kun kävelin hikoilevana ulos wc-tiloista. Mietin, ettei minulla ole koskaan ennen ollut tällä kentällä yhtä kuuma”, Dupuis sanoi.
Hän istahti golfauton matkustajan paikalle, jonne jäi hetkeksi lepäämään, muiden rynnättyä hakemaan tiillä mailoja bägeistään.
Aluksi kukaan ei huomannut, että Dupuis on käynyt elottomaksi. Kun ihminen lakkaa hengittämästä, eikä pulssia tunnu, ei aivotoiminnan vaurioituminen ole kovin kaukana. Hänen peliparinsa Henry näki hetken kuluttua Dupuisin istuvan golfautossa pää taaksepäin notkahtaneena, silmät oudossa asennossa.
Henry aloitti elvytyksen painelemalla pelikaverinsa rintaa, ja ajatteli hänen perhettään.
”Yritin huutaa hänet hereille. Mietin, että Vic on aivan liian nuori kuolemaan, ja hänen lapsensakin ovat vielä niin nuoria”, hän sanoi.
Yläkerran kaverin täytyy olla huumorin ystävä.
Jeff Hollander, yksi peliryhmän jäsenistä, soitti hätänumeroon ja lähti hakemaan taukotuvassa ollutta defibrillaattoria. Hän huomasi sattumalta 17. väylällä olevan lääkäri William Ashtonin, ja ajoi tämän luokse. Ashton oli vuosikymmenen ajan säilyttänyt kotonaan, autossaan ja golfbägissään adrenaliiniruiskua mahdollisten sydänkohtaustapausten vuoksi.
Dupuis oli muuttunut kasvoiltaan siniseksi, kun lääkäri saapui paikalle.
”Hän oli perinteisen määritelmän mukaan kuollut, mutta me yritimme peruuttaa sen”, Ashton sanoi.
Oli onni onnettomuudessa, että defibrilaattori ja Ashton sattuivat olemaan tarpeeksi lähellä. Dupuis otti ensimmäisen henkäyksensä kymmeneen minuuttiin, ja väri kasvoilla alkoi palautua normaaliksi.
Dupuis tuntui olevan sairaalassa eniten huolissaan siitä, ettei saanut pelata sydänmentahdistajan asettumisen vuoksi golfia kolmeen kuukauteen.
Ensimmäinen pelipäivä tapahtuneen jälkeen koitti marraskuussa.
Peliryhmä aloitti 10. tiiltä ja saapui muutama tunti myöhemmin tuolle Dupuisin elämän lähes päättäneelle kolmosreiälle. Erikoista oli sekin, että ryhmän kurvatessa kolmosen lyöntipaikalle, lääkäri Ashton sattui olemaan samaisella 17. väylällä kuin tuona pelottavana heinäkuisena päivänä.
Ryhmä mietti 150-metrisellä kolmosreiällä mailavalintojaan, ja Dupuis tarttui rautakuutoseen. Pelikaveri Jeff Hollander sanoi pallon lähdettyä, ”täydellinen”, ja putoamisestaan kaksi pomppua myöhemmin peliväline oli reiässä.
”Olisi pitänyt jäädyttää se rautakuutonen välittömästi, koska en ole sen jälkeen lyönyt toista niin puhdasta lyöntiä”, hole-in-onen tehnyt Dupuis sanoi.
Hän oli ennen ”paluukierrostaan” hankkinut uudet Ping i20 -raudat, ja käytti kyseisellä kolmosreiällä ensimmäisen kerran settinsä rautakuutosta.
”Yläkerran kaverin täytyy olla huumorin ystävä”, Dubuis totesi.
Vic Dupuisin, Tom Henryn, Jeff Hollanderin ja Paul Dittmerin muodostama peliporukka on sittemmin juhlistanut joka vuosi heinäkuun viimeisenä perjantaina yhden jäsenensä ”kuolinpäivää”. Klubin edustajat ovat vieneet pullollisen samppanjaa jäissä ja neljä lasia etukäteen kolmosen lyöntipaikalle odottamaan ryhmän saapumista.
”Pitää muistaa, että moni ehti viettää synkkiä hetkiä, kun katsoivat minun tekevän kuolemaa. Ei se ollut helppoa heillekään”, Dupuis sanoi.
”Mutta on tapahtuneesta ollut paljon hyötyäkin: yksi paikalla ollut lopetti tupakoinnin ja toinen varusti neljä eri liiketilaansa defibrillaattorilla. Useat kymmenet klubin jäsenet ovat myös käyneet ensiapukurssin.”
Lähde: Golf Digest