Olen aina ollut vakaasti sitä mieltä, että golf on ennen kaikkea tarkkuuslaji. Lähestymislyönti ratkaisee. Viimevuodet otsikoissa on kuitenkin kiilunut ennen kaikkea lyöntipituus. Itselläni se on synnyttänyt rekyylin ja koko aihe on alkanut ärsyttää.
Golfmediat hehkuttavat kilpaa sitä, kuka lyö kuinkakin pitkälle. Aihe myy, vaikka eivät nämä pommittajat kisoja liukuhihnalta voita.
Ja välinevalmistajat hehkuttavat sitä, kuinka kuka tahansa lyö uutuustuotteiden avustuksella palloaan entistä pidemmälle. Aihe myy, vaikka todellisuudessa lyöntipituus on viimevuosina kasvanut oikeastaan vain huippuammattilaisilla, ei meillä tavallisilla harrastajilla.
Itse en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut siitä, miten pitkälle lyön. Ehkä siksi, etten lyö erityisen pitkälle. Pelini perustuu muiden osa-alueiden kohtalaiseen taitamiseen. Toki pelini evoluutio on ehkä edennytkin sen reunaehdon kautta, että en lyö palloa tiiltä erityisen pitkälle. On ollut pakko kehittää muita osa-alueita.
Kesällä pelasin pari kierrosta kaverini kanssa, joka osaa oikeasti pelata. Händäri on siellä ykkösen pinnassa. Itselläni se on kuutosen kantturoilla. Parin kierroksen jälkeen kaverini totesi, että hänen mielestään pelaamme aika lailla samanlaista peliä kaikilla osa-alueilla lukuun ottamatta avauspeliä (hän on minua 30–40 metriä pidempi tiiltä). Hänen mielestään voisin helposti pelata parempia tuloksia, jos oppisin draivaamaan pidemmälle.
Huomio tietysti hiveli itsetuntoani, mutta osasin poimia hienosti piilotetun vinkin: näillä avauksilla en koskaan pääse tämän parempaan.
Huomaamattani jäin pohtimaan aihetta pitkin kesää. Otin myös vinkistä vaarin ja pyrin pelaamaan aggressiivisemmin tiiltä. Muutos on sikäli olennainen, että pelini perustuu aika pitkälti suoritusvarmuuteen ja virheiden välttelyyn. Kun tiiltä sitten pyrkii lyömään pitkälle, riskit kasvavat. Toki kasvaa suoritusvarmuuskin, kun draiveria vaan ulkoiluttaa ahkerasti.
Tässä kohtaa kertoisin mielelläni, kuinka pelini nytkähti eteenpäin ja rupesin pelaamaan entistä parempia kierroksia. Niin ei kuitenkaan käynyt. Hetkessä tilanne ei sentään muutu. Olennaista on huomata, että ystäväni on oikeassa: pelini ei kehity, ellen opi lyömään pidemmälle.
Totta kai voin kehittää muita osa-alueita ja sitä kautta tulostani. Suurin este on kuitenkin avausten pituus. Tämä havainto realisoituu kouriintuntuvasti, kun pelaa golfia syksyllä.
Ihan siksi, että kentät niin sanotusti pelaavat pidempinä. Kylmässä kelissä pallo ei lennä yhtä pitkälle kuin lämpimässä. Olen nähnyt puolitieteellisiä artikkeleja siitä, ettei kylmä keli pallon lentoa lyhennä. Niin tai näin, kyllä lyönti syksyllä lyhenee. Johtuuko sitten ylimääräisistä vaatekerroksista vai mistä, ei ole olennaista. Kuula vaan ei viuhu kesämitoille.
Märällä kentällä rullitkin jäävät lyhyiksi, raffissa olemattomiksi. Kesällä pallo pomppaa raffissakin usein monta metriä eteenpäin, märässä syyskelissä ei. Tässä kohtaa tarkkaavainen lukija toki muistuttaa, että nyt puhutaan jo tarkkuudesta. Niin puhutaan, on se tärkeä osa golfia edelleen. Mutta ennen kaikkea puhutaan pituudesta.
Kun avauslyönti ei kanna yhtä pitkälle kuin kesällä, edessä oleva lähestymislyönti on tavallista pidempi. Ehkä mailan tai kaksi. Ja sen eron huomaa. Peli vaikeutuu olennaisesti. Se menee rykimiseksi ja selviytymiseksi. Myös lähipeliä ja puttaamista koetellaan entistä enemmän, kun lähestymiset lentävät ties minne.
Otetaan pieni pari esimerkkiä, joihin on oletettavan helppo samaistua. Gap wedgellä lyön pallon keskimäärin paljon lähemmäs lippua kuin rautaysillä. Ja rautaseiskalla saatan osua griiniin, rautaviitosella korkeintaan griinibunkkeriin. Tämän ihmeellisempää se ei ole.
En väitä ns. kräkänneeni golfin koodia huomatessani, että hei, lähempäähän on helpompi osua viheriöön kuin kaukaa! Kerronpa vain, kuinka tulin tämän kauden aikana havainneeksi, että pituudella todella on väliä. Ainakin omalla kohdallani ja ainakin enemmän kuin olen halunnut ajatella.
Mihin tämä havainto johtaa? Saas nähdä. Mailakaupoille? Ehkä, mutta olennaisempaa taitaa olla lyönnin kehittäminen. Tässä kohtaa joudun kysymään itseltäni, kuinka monta kertaa kesässä treenaan – siis oikeasti treenaan, enkä vain lyö muutamaa palloa ohimennen – draivia rangella. Vastaus on masentava ja kertoo osaltaan sen, miksi draivi ei ole vahvuuteni.
Yhtä olennaista on ajatustavan ja pelistrategian muuttaminen entistä aggressiivisemmaksi. Se, johtaako tämä jumppa mihinkään viidettä kymppiä käyvällä miehellä, joka jo nyt taitaa pelata omien taitojensa ja ennen kaikkea ajankäyttönsä ylärajalla, jää nähtäväksi.
Jos ensi syksynä kerron lyöväni pidemmälle ja pelaavani paremmalla tasoituksella, se johti. Tai sitten joudun ostamaan entistä enemmän palloja ja huutamaan forea.
Lue seuraavaksi: Näin vastaan, kun kysytään, mikä siinä golfissa niin erityistä on?
Aloittelevana golffarina on kaikilla osa-alueilla vielä kehitetävää ja paljon. Lyötipituus on syksyn myötä pudonnut noin 20 metriä. Itse koen vaatteiden lisääntymisen suurimmaksi syyksi. Jostain luin että loftin kulmaa lisäämällä voi saada aloitukseen jopa 30 metriä lisää. Haussa siis 10,5 asteisen tilalle 13 asteisella loftilla oleva draiveri. Suurin ongelma itsella reilu slaissi. Eihän se aloitus voi pitkälle mennä kun tulee väylän oikeelta teunalta puu vastaan.
Vai väitti joku että lisää loftia=lisää pituutta. Pituuslyöjien yleisin lofti on 4 astetta. Onhan se mahdollista että pallo menee ilmassa pitemmälle mutta siihen ei tule paljoa rulleja.
Pituuslyöjät on eri asia. Tuuppareilla kuitenkin muutaman asteen lisäys driverin loftiin voi hyvinkin tuoda lisää pituutta paremman osuman kautta, erityisesti hitaalla mailanpään vauhdilla. Nykyaikaiset mailat tosin saattavat kompensoida tätä. Googlaamalla löytää aiheesta mielenkiintoista luettavaa.