Omanissa on kuuma, herätys on liian aikaisin, ja silti pitää puristaa kentällä hyvä kierros. Arto Teittinen kertoo Oliver Lindellin valmistautumisesta CT:n huipennukseen.
Kisavalmistelujen viimeinen päivä alkaa herätyksellä klo 5.20 (klo 3.20 Suomen aikaa, joka on vielä jonkin verran elimistön muistissa). Vaikka alokas Lindell on jo viikon verran totutellut armeijan aikaisiin aamuihin, ei nuori mies mitenkään rynnännyt ylös sängystä herätyskelloni kiekuessa herätystä. Mutta totuuden nimessä ei oma olonikaan erityisen virkeältä vaikuttanut. Yhtä kaikki, töihin oli lähdettävä. Oliverilla se työ oli ProAm-kilpailun pelaaminen ja minulla Oliverin mailalaukun kuljettaminen ja hänen avustaminen.
Aamupalalla kentälle rakennetuissa VIP-tiloissa ehdimme vaihtamaan muutaman sanan Hattu-Tapsa Pulkkasen ja USA:n Chase Koepkan kanssa. Molemmat taistelevat vielä Challenge Tourin rankingin voitosta. Toki Pulkkasella on siihen merkittävästi paremmat mahdollisuudet. Mainitaan nyt kuitenkin, että Chase Koepkan isoveli Brooks Koepka voitti tänä vuonna U.S. Openin ja pelasi Euroopan Challenge Tourilla vuosina 2012 ja 2013. Sattuipa vielä tuo isoveli vuonna 2013 The Open Championshipissä (t.s. The British Openissa) ensimmäisellä kierroksella minun tuomaroimaan ryhmään Mikko Ilosen ja Kiinan Ashun Wun kanssa.
Sitten olikin jo aika lähteä kentälle. Yllätyksekseni myös pelaajat kulkivat amatööripelaajien kanssa golfautoissa ja niinpä sain jo toisen vapaapäivän golflaukun kantamisesta. Ryhmämme kolme muuta pelaajaa olivat Al Mouj Golfin jäseniä, mutta olivat lähtöisin Australiasta (1) ja Intiasta (2). Ja koska golfautoon mahtuu vain kaksi istumaan, oli minun paikkani ratsastaa golfauton takapuskurilla, jossa lukee isolla ”NO STEP – NO PASSENGERS”. Tämä seisomapaikka ohjattiin ihan kisajärjestäjien toimesta.
Pelimuotona oli tasoituksellinen Tour Scramble – Par is Your Friend. Tämä tarkoittaa, että vain netto birdieillä on merkitystä, muutoin merkitään tuloskorttiin par. Lisäksi scrambletyyppisesti joukkue sai valita parhaan avauksen, mistä paikasta kaikki jatkoivat omaa palloaan reikään tai siihen asti, kun ei enää ollut mahdollisuutta birdieen. Kaikki joukkueen tekemät birdiet tai paremmat laskettiin eli joukkue saattoi tehdä jopa neljä birdietä samalla väylällä. Prot kuitenkin pelasivat aina oman pallonsa tiiltä (tarvittaessa) reikään asti.
Joukkueemme starttasi väylältä 11, jonne ei ollut kovin pitkä matka, joten jouduimme melko pitkän ajan odottelemaan lähtösignaalia. Odottelemisen aikana otimme pakolliset ryhmäkuvat ja australialainen joukkuetoverimme arvuutteli ikäänsä. Oliverin kanssa veikkasimme kohteliaisuussyistä kuus’kyt ja risat, mutta kyllä me molemmat yllätyimme, kun hän ilmoitti iäkseen 79 vuotta. Niin viriilin oloinen vaari, että oksat pois. Valitteli vain, kun draivi ei enää lennä niin kuin nuorena. Nyökkäilin myötätuntoisena, sillä senhän olin itse huomannut viimeksi edellispäivänä.
Itse joukkueemme pelistä ei ole juurikaan kertomista. Birdiet olivat harvassa ja mitään mieleenpainuvaa ei varsinaisesti tapahtunut, jollei sellaiseksi lasketa omaa sähläystäni vesipullojen kanssa. Aloitustiillä onnistuin nimittäin tiputtamaan täyden vesipullon Oliverin mailojen sekaan. Eihän siinä muu auttanut, kuin ottaa bägi irti golfautosta ja kääntää se ylösalaisin, jotta pullo saadaan pois. Yhden virheenhän ymmärtää, mutta muutama väylä myöhemmin onnistuin sujauttamaan toisen juomapullon tourbägin sivussa olevaan sateenvarjon lokeroon, jossa ei tietenkään nyt ollut sateenvarjoa. Lokeron yläreikä oli juuri sopivan kokoinen vesipullolle sukeltaa lokeroon sisälle. Jälleen bägi pois auton kyydistä, mutta tällä kertaa bägin kääntäminen ympäri ei riittänyt, vaan pulloa piti onkia pois onkalostaan mailan avulla.
Varhaisen aamulähtömme ansiosta meillä oli runsaasti aikaa iltapäivällä ja illalla. Auringon laskeuduttua päätimme mennä läiskimään tennistä, jota olin viimeksi mielestäni pelannut reilut kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin Björn Borg oli tennistähti eikä alusvaatemerkki niin kuin nykyään. Tulos oli odotetun oloinen. Oliverille ei tullut lämpimästä säästä huolimatta edes kunnolla hiki, kun taas minä sain hakea lyömiäni palloja verkosta tai kentän verkkoaidan ulkopuolelta ja tuli hiki. Rystypuolelleni lyötyjä lyöntejä voisivat vastustajani kuvailla, kuten aikanaan nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestareita: ”They never come back.” Kaikesta huolimatta ja juuri siksi meillä oli ihan hauskaa ja saimme vähäksi aikaa ajatukset pois alkavasta kisasta.
Keskiviikko oli siis Challenge Tourin Finaalin ensimmäinen kisapäivä ja näin kilpailu loppuu lauantaina. (Taisivat muuten edellisessä blogissani mennä juutalaisten (lauantai) ja islamilaisten (perjantai) pyhäpäivät sekaisin, mutta koulussa uskonto ja kuvaamataito olivat ainoat seiskat todistuksessa, muiden numeroiden oltua hieman parempia.) Lähtöjärjestys oli luotu kääntämällä Challenge Tourin rankingjärjestys eli ranking- sijalla 45 pääsi Norjan avaamaan kilpailun klo 8.00 aamulla. Oliverin sijoitus 41 tuotti lähtöpaikan toiseen ryhmään klo 8.11. Tämä olikin varsin miellyttävää, sillä aamulla pelikeli ei ole vielä niin paahtavan kuuma.
Ennen lähtöä suoritettiin normaali alkulämmittely järjestyksessä range, bunkkeri, wedget ja putteja. Tähän Oliverilla kuluu aikaa vajaan tunnin verran, Minä puolestani järjestelin juomia bägiin (tällä kerralla oikeisiin taskuihin), tarkistin, että kaikki tarvittava oli mukana ja puhdistelin mailoja lyöntien jälkeen. Kun ensimmäinen ryhmä oli lähtenyt, siirryimme ykköstiille, jossa sain caddieliivin ja keräilin sen kengurupussiin tarvittavat tarpeistot: tiitä, kyniä, reikäkartat molemmille ja griinihaarukka. Kättelimme Oliverin kanssa ryhmämme pelaajat ja caddiet ja olimme valmiita.
Oliverin pelisuunnitelma oli vain lyödä etuysillä avauksia varmasti väylälle. Draiverin käyttö aloitettaisiin vasta yhdeksännellä väylällä, jossa olisi sekä pituutta että leveyttä. Pelisuunnitelma toimi hyvin ja saavuimme tiille yhdeksän mukavasti kaksi alle par’in tilanteessa. Draiveri ulos hupustaan ensimmäistä kertaa ja hupsista keikkaa pallo reippaasti oikealle niin, ettei sen löytymisestä ollut takeita. Varapallo osui kyllä keskelle väylää, mutta onhan se kakkossyöttö aina helpompi. Onneksi ensimmäinen pallo löytyi ja vieläpä kohtuullisesti lyötävästä paikasta, joten sillä päästiin jatkamaan. Eihän siitä paikasta griinille asti päässyt, joten loppu jäi wedgepelin varaan. Viiteen metriin reiästä lyöty kolmas lyönti ei ollut tarpeeksi lähellä, joten korttiin ensimmäinen bogey.
Seuraavan kerran draiveria ulkoilutettiin parvitosella väylällä 12. Nyt Oliverin avaus suuntautui pahasti vasemmalle merta kohti, ylitti kentän tukimuurikivet ja päätyi hiekkarannalle. Sieltä pallo löytyi ihan lyötävältä paikalta ja rautakuutosella pallo saatiin taas wedgematkan päähän. Nyt Oliverin wedge oli vielä astetta tarkempi ja kun kaksimetrinen birdieputtikin onnistui, olimme taas tilanteessa kaksi alle par’in.
Loppukierroksella draivit alkoivat jo osua väylään lukuun ottamatta väylän 17 avausta, joka päätyi oikealle viereisen väylän semiroughiin. Hieman sivustakin Oliver sai par-tuloksen pelastettua ja viimeisen väylän alkaessa tulos oli edelleen kaksi alle. Väylä 18 on upea päätösväylä meren rannassa kaikkine VIP-rakennelmineen ja siihen on totisesti hienoa lopettaa kierros. Vielä hienompaa on lopettaa kierros kuin Oliver, joka löi piikkisuoran draivin jatkeeksi omien sanojensa mukaan ”feidahtavan” rauta-seiskan kahteen ja puoleen metriin. Viheriöheinän kasvusuuntien lukemisen jälkeen pallo yhdellä putilla kuppiin ja kierrostulokseksi 69 eli kolme alle.
Tuolla tuloksella Oliver jakaa ensimmäisen kilpailupäivän jälkeen sijaa 11. Heti toiselta kierrokselta alkaen lähtöjärjestyksenä käytetään käännettyä paremmuusjärjestystä. Tämä merkitsee meille myöhempää lähtöaikaa, mutta myös kuumempia peliolosuhteita. Kello 10.01 lähtiessämme aurinko porottaa jo melko paahtavasti ja keskipäivän kuumuus on tosiasia. Nähtäväksi jää, miten pohjoisen pojat siitä selviävät. Aloitus on kuitenkin ollut lupauksia antava.
