Pitkän putterin ensimmäinen major-voitto on saanut golfkansan miettimään miten paljon hyötyä pelaaja saakaan siitä, kun hän ankkuroi mailanpään joko vatsaansa, rintakehäänsä tai jopa leukansa alle. Siitä ollaan suurin piirtein yhtä mieltä, että pitkä putteri poistaa ainakin levottomien ranteiden heiluriliikkeelle aiheuttamat ongelmat. Nyt jotkut ovat alkaneet syytellä lajin päättäviä elimiä siitä, etteivät nämä aikanaan reagoineet tähän, perinteisen golfin kannalta hyvin kyseenalaisen välineen markkinoille tuloon.
Tiettävästi ensimmäisenä pitkää putteria kokeillut oli 1970-luvun suuri tähti Johnny Miller, joka toimii nykyisin suosittuna ja suorapuheisena golfkommentaattorina kotimaassaan USA:ssa. Vuonna 1980 tämä puttikipsin vaivaama mestari ilmestyi Los Angeles Open’iin varustautuneena 50-tuumaisella putterilla. Jo harjoitusviheriöllä pelikaverit naureskelivat sille niin, että kokeilu jäi siihen ainoaan kertaan. Kun Johnny Miller voitti Espoon kentän Shoot Out’in heinäkuussa 1985, hän näytti käyttävän kyllä vähän tavallista pitempää putteria, mutta ei hän sitä kroppaansa tukenut.
Pitkä putteri löysi tiensä ennen pitkää USA:n senioritourille, jossa siihen tarttuivat ensimmäisinä 1980-luvun puolivälissä Charlie Owens sekä Orville Moody. Jälkimmäinen voitti sen avulla kaikkiaan 11 kertaa. 1980-luvun loppuvuosina sai eräs tärkeä amatöörigolfari puttinsa kuntoon samalla pitkällä työkalulla ja ainakin minusta tuntuu siltä, että asialla oli merkitystä sille, miksi sääntöelimet pysyivät hiljaa. Kysymyksessä oli nimittäin istuva presidentti George Bush vanhempi, jonka sekä isä, että appiukko toimivat aikanaan USGA:n presidentteinä. Päättävät elimet pitivät, ainakin vielä silloin, pitkää putteria harmittomana välineenä, jolla vanhenevat golfarit saattoivat vähän jatkaa uraansa. Hyviä selityksiä sen käytölle tuolloin olivat myös selkävaivat, jotka kuten tunnettua iskevät helposti normaalilla putterilla paljon harjoitteleviin.
Nyt, kun yhä nuoremmat golfarit, 25-vuotias Keegan Bradley etunenässä, ovat löytäneet tämän tehokkaan työkalun, on varmastikin aivan liian myöhäistä kieltää se. Voisi jopa kuvitella, että muutama mailatehdas on saman tien pannut lisää vauhtia niiden valmistamiseen ja heidän mieltäänhän ei nykyään ole tapana pahoittaa. Sellaista ostosryntäystä saamme tuskin kuitenkaan kokea kuin mitä tapahtui silloin kun Jack Nicklaus, vuonna 1986, vei vanhoilla päivillään nimiinsä kuudennen Mastersin. Tuossa kilpailussa hän käytti silloin vielä omistamansa MacGregoryn uutta, melkein silitysraudan kokoista Response-putteria, jota seuraavien viikkojen aikana myytiin satoja tuhansia kappaleita. Minäkin onneton matkustin Tukholmaan asti vain sellaisen saadakseni.
Pitkän putterin suosiota klubigolfarien keskuudessa saattaa rajoittaa varmasti sen ilmeinen epäkäytännöllisyys. Se ei mahdu pituutensa puolesta moneenkaan bägiin, eikä myös lentokuljetuspakkaukseen. Huonosti kannattavat lentoyhtiöt saattavat lätkäistä sellaisen mukaan ottavalle tuntuvan lisämaksun. Lopuksi lienee, kaiken uhallakin, lausuttava nuo kuuluisat, mutta niin usein syötäviksi joutuneet viimeiset sanat: ”Minä nyt en ainakaan sellaista hanki!”
Jotenkin arvostukseni putoaa, kun pelaaaja siirtyy pitkään putteriin. Retief Goosen ei enää olekaan viilipytty.