Golf on ennen kaikkea tarkkuuspeli. Se on myös peli, jossa on vahva strateginen ja taktinen ulottuvuus. Pitkälle lyöminen on olennainen osa lajia. Sen liiallinen korostaminen kuitenkin yksipuolistaa kuvaa lajista. Jos ja kun kisakenttiä valikoidaan ja viritetään niin, että pitkälle lyömisestä tulee erityisen tärkeä kilpailuvaltti, lajin kehitystä myös ohjataan typerään suuntaan. Juuri niin lajin ykköskiertue PGA Tour kuitenkin tekee.
Monet lajin parissa elämäntyönsä tehneet ihmiset alkavat olla todella huolissaan siitä, että golf on muuttumassa enemmän ja enemmän pituuslyöntikilpailuksi. Viimeisimpänä asiasta älähti Tony Jacklin, jonka mielestä välineteknologian kehitykseen pitäisi puuttua, jotta lyöntipituuksien kasvua voitaisiin hillitä.
Jacklin ei ole mielipiteidensä kansa yksin. Takavuosien tykittäjiin kuuluva Gary Player vaati, että golfpalloa tulisi muuttaa siten, että se lentäisi 50 jaardia lyhyemmälle kuin nykyiset huippupallot. Golfpallo on osaltaan asian ytimessä. Sen rakenteeseen puuttumalla lyöntipituuksien kasvua olisi mahdollista rajoittaa.
Muutama vuosi sitten kabineteissa tiettävästi pohdittiin, voitaisiinko huippuammattilaiset laittaa pelaamaan erityisellä kisapallolla, joka ei lentäisi niin pitkälle kuin tavallisille harrastajille suunnitellut pallot. Idea ei ole ihan huono, sillä tavalliset harrastajat eivät palloa edelleenkään lyö liian pitkälle. Huiput lyövät. Tässä on juuri ongelman ydin: suorituspaikat ovat samoja, vaikka keskimääräinen harrastaja lyö palloa 2/3 siitä, mitä lajin huiput. Välineteknologian kehitys on hyödyttänyt kaikkia golfareita, mutta eniten niitä, joilla on potentiaalia lyödä todella pitkälle.
Ongelmatonta tuollaisen ratkaisun tekeminen ei tietenkään olisi. Mutta on monen lajin sääntöjä ja välineitä rukattu ajan saatossa, jos siihen on nähty syytä. Ei jalkapallossakaan aina ole ollut paitsiota. Eikä keihäitä viskota päätykatsomoon, kuten epäilemättä tehtäisiin ellei välineeseen olisi puututtu heittopituuksien karatessa käsistä 1980-luvun alun hurjina vuosina.
Mark O’Meara lausui hiljattain olevansa huolissaan siitä, että kisakenttiä pidennetään entisestään, jotta ne kestävät yhä pidemmälle lyövien huippupelaajien käsittelyssä. O’Mearan mukaan moinen ratkaisu on kuin heittäisi bensaa liekkeihin: se vain korostaa pitkälle lyömisen vaadetta.
O’Meara, kuten myös Adam Scott, esittävät, että paljon toimivampi ratkaisu olisi muokata ja virittää kisakenttiä niin, että pitkä draivi ei olisi automaattisesti kaikkein järkevin ratkaisu. Kentän pitäisi rangaista entistä pontevammin riskinotosta, jos lyönti ei ole juuri sellainen kuin kyseiselle väylälle pitää lyödä. Tällöin pelaajalla olisi edelleen se toinen vaihtoehto, eli avaus turvallisesti ja riskittömästi lyhyemmällä mailalla. Samalla pelaamisesta tulisi entistä taktisempaa. Siitä tulisi peliä, ei suorittamista.
Moinen on mahdollista, eikä edes vaadi paljon. Se vaatii tahtoa. Ranskan Ryder Cupissa tahtotila oli olemassa, kun eurooppalaiset halusivat virittää kentän jenkkien pitkälyöntisille pommittajille mahdollisimman haastavaksi, jotta pitkistä draiveista ei sataisi liikaa kilpailuetua vastustajan leiriin.
Ratkaisu toimi. Moni jenkki oli helisemässä draiviensa kanssa tykittäessään hehtaaripyssyllä. Eurooppalaiset eivät ahnehtineet, vaan keskittyivät lyömään tarkemmin. Jenkkipelaajat myös toivat ilmi, että he eivät olleet tottuneet PGA Tourilla pelaamaan vastaavanlaisilla kentillä, joilla draiveille ei ole reilusti tilaa ja joilla väylältä ulos painunut avaus usein maksaa lyöntejä. Tapahtuman mielekkyys ei kuitenkaan kärsinyt millään lailla siitä, että pelaajilla ei ollut käytössä draiveria 14:llä tiipaikalla.
Golf on edelleen etupäässä tarkkuuslaji – ja niin sen tulisi ollakin. Kenttäsuunnittelun ja virittämisen tulisi palvella tätä päämäärää. Vaikka se tarkoittaisi sitä, että 300 jaardin mittaisia avauksia, joista PGA Tour tuntuu elävän, ei lyötäisikään liukuhihnalta.
PGA Tour ei kuitenkaan tunnu ajattelevan samoin. PGA Tour on valjastanut pitkälle pommittamisen markkinointinsa keulakuvaksi etenkin sosiaalisessa mediassa.
Tässä muutama perjantaina napattu poiminta viimeisimmän vuorokauden ajalta PGA Tourin Facebook fiidistä.
Joka toisessa keskiössä on lyöntipituus. Okei, myönnetään, että Bubba Watsonin draivi väylältä on muutenkin makea suoritus ja kestää aikaa. Olennaista on kuitenkin se, että PGA Tour nauttii suuresti siitä, että palloa lyödään yhä pidemmälle kuin ennen ja antaa sen näkyä markkinoinnissaan.
PGA Tour vie järjestelmällisesti huippugolfia väärään suuntaan nostamalla valokeilaan pitkät draivit. Ilmiö on vahvasti läsnä selostuksessa, jossa hehkutetaan väsymättä pitkälyöntisiä pelaajia.
Toki on niin, että monet nykyhuipuista lukeutuvat pitkälyöntisten pelaajien joukkoon, joten he saavat huomiota siitäkin syystä. Lyöntipituus on olennainen osa golfia ja huippugolfissa se on perusedellytys. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla kaikki kaikessa. PGA Tour tuntuu ajattelevan toisin. Se ei tunnu luottavan golfiin, vaan nostaa säännönmukaisesti polttopisteeseen pitkälle draivaamisen.
European Tourin some-kanavista saa turhaan etsiä vastaavia päivityksiä. ET luottaa golfiin. PGA Tour luottaa pommittamiseen.
Tämä pitkien lyöntien ja pommigolfin ihailu näkyy valitettavasti muuallakin. Twitter on oikein hyvä tapa seurata golfin trendejä. Vuosien ajan ylpeät vanhemmat ovat jakaneet videopätkiä lastensa lyönneistä. Joskus tietysti hauskaa, mutta usein mukavaa katsottavaa: Sulavia rentoja lyöntejä, intoa ja onnistumisen iloa. Viime aikoina videot ovat muuttuneet. Alle 10 vuotiaat tykittävät palloa hurjalla vimmalla ja vanhemmat pyytävät mm. Mickelsonia kommentoimaan näiden nuorien ’pommittajien’ lyöntejä.
Viime viikonlopun kilpailun selostuksessa särähti taas korvaan ’varmat’ birdiereiät, par5:t.
Onneksi on ET – monestakin syystä!