Ajastin tämän blogin julkaistavaksi perjantaina 10.6.2016 klo 09:28. Täsmälleen samaan aikaan lyön palloni ulos ykköstiiltä Ballybunionin Old Coursella, links-klassikolla, jonka top100golfcourses.co.uk on rankannut maailman 20. parhaaksi golfkentäksi.
Ballybunionista alkaa viiden kentän pyhiinvaellus, jolla 40 vuoden ikään yltänyt ystäväni, toinen links-golfille mielensä menettänyt, juhlistaa pyöreitä vuosiaan.
On lähes mahdotonta kuvailla sitä tunnetta, jonka lähestyvä kierros links-kentällä minussa saa aikaan, usean links-kentän pelimatkasta puhumattakaan. Sitä ei ymmärrä edes toinen golfari, joka ei ole aitoa linksiä kokenut, tai saanut vielä kiinni linksien viehätysvoimasta.
Jos links-golfin ottaa liian vakavasti, se on yhtä kärsimysnäytelmää.
Olen nukkunut viime öinä huonosti, harhaillut ajatuksissani ja samoillut mielikuvissani läntisen Irlannin links-helmien rosoisissa maisemissa. Keskittyminen työntekoon on ollut tavallista vaikeampaa. Lähestyvä matka on tuntunut fyysisinä oireina vatsassa.
Minun golfmaailmassani ensin tulee links-golf, sitten seuraa pitkä väli ja sen jälkeen tulee kaikki muu golf – joka sekin on mahdottoman mukavaa. Links-golf ylittää kuitenkin minun golfharrastukseni maailmassa kaiken.
Yhteen sanaan kiteytettynä links-golfissa viehättää sen leikillisyys. Oikullisuudeksikin sitä voi usein kutsua. Links-kentillä niin hyvä kuin huonokin lyönti voi päätyä lähes mihin tahansa. Jos links-golfin ottaa liian vakavasti, se on yhtä kärsimysnäytelmää. Toisaalta yksikin huippuonnistuminen voi palkita ruhtinaallisesti ja tehdä links-kierroksesta elämyksenä unohtumattoman. Täydellinen lyönti saa links-kentälläkin palkintonsa.
Menestyksekäs links-golf on yhtä aikaa sekä luovaa että laskelmoitua. Mielikuvitus on etenkin lähipelissä jatkuvasti koetuksella. Eteen tulee lyöntejä, joita ei voi muilla kentillä edes harjoitella. Pitkissä lyönneissä maastoa on kyettävä lukemaan myös pallon laskeutumisen jälkeen.
Pidän tavallista ”kohdegolfia” toisinaan tylsänä, mekaanisena suorittamisena.
Samalla on kuitenkin harkittava tarkkaan eri vaihtoehtoja ja niiden onnistumisen todennäköisyyksiä. Links-golf on tilastotieteilijän peli, ei matemaatikon. On luotettava siihen, että hyvin suunnitellut ja suoritetut lyönnit johtavat keskimäärin parhaaseen lopputulokseen, vaikka matkan varrella sattuu ja tapahtuu, ja sekä hyvä että huono onni tanssivat jatkuvasti olkapäillä.
Leikillisyyden rinnalla linksien lumoa selittää parhaiten luonto. Maailmassa on lukemattomia golfkenttiä, joita ei olisi pitänyt nykyisille sijoilleen koskaan rakentaa, mutta rannikkoalueiden hiekkadyynimaisemat ovat ihanteellisia ympäristöjä golfkentille. Mihin muuhun tarkoitukseen ne olisivat voineet edes soveltua?
Onnekkaita ovat ne golfkenttäarkkitehdit, jotka saavat kaistaleen links-maata reititettäväkseen. Luonto on jo rakentanut valmiiksi kulissit, joihin suunnittelutoimistot ja maanrakennusyhtiöt eivät parhaimmillaankaan pysty, ja arkkitehdin tehtäväksi jää – karkeasti ottaen – sommitella reiät soljuvasti maisemaan.
Lumoavaa on myös links-kenttien koruton kauneus. Alati puhaltavat merituulet ja avomereltä rantautuvat myrskysäät ovat muovanneet rannikoista karuja. Luonto on kuitenkin olosuhteisiin sopeutunut. Hiekkainen maa imee runsaankin sadeveden sisuksiinsa ja raffiheinä taipuu maahan asti, vaan ei katkea. Piikkipensaita navakkakin tuuli onnistuu vain värisyttämään pensaiden haudatessa pelaajien pallot kysymättä kätköihinsä.
Moni links-innostukseeni kummeksuen suhtautuva vetoaa ensimmäiseksi säähän. Oletuksena usein on, että links-kentillä on aina huono sää. Onko todella niin, riippuu tietysti arvioijasta. Minulle viidentoista asteen lämpötila ja navakasti puhaltava merituuli tarkoittavat monin verroin mieluisampaa golfsäätä kuin tuulettoman tropiikin 30 asteen hiostava helle.
Modernin kohdegolfin pehmeät kentät vastaanottavine viheriöineen riisuvat merkittävän osan siitä suunnattomasta nautinnosta, jota golf pelinä links-muodossaan tarjoaa.
Noin neljänkymmenen links-kierroksen kokemuksella koen sään olleen tasan yhden kerran liian huono. Prince’s Golf Clubin golfkoulussa, heinäkuussa vuonna 1993, satoi viimeisellä kierroksella vaakana räntää. Kaikilla muilla links-kierroksillani säässä ei ole ollut moitteen sijaa kuin hetkittäin.
Moni pitää linksiin hurahtaneita suoranaisina golfin masokisteina. Näkemys on hupaisa, ja ehkä pinnallisesti tottakin, mutta lähestyn asiaa päinvastaisesta suunnasta. Pidän tavallista ”kohdegolfia” toisinaan tylsänä, mekaanisena suorittamisena.
Links-golfissa kyse on puolestaan olennaisesti siitä, mikä golfissa pelinä on mielestäni kiehtovina: on pyrittävä kuljettamaan pieni pallo tiiltä reikään arvaamatonta luontoa lukien ja muuttuvia olosuhteita arvioiden. On ratkaistava reiän arvoitus. Tähän haasteeseen kiteytyy golfpelissä kaikki olennainen enkä henkilökohtaisesti kaipaa siihen helpotusta.
Minusta modernin kohdegolfin pehmeät kentät vastaanottavine viheriöineen riisuvat merkittävän osan siitä suunnattomasta nautinnosta, jota golf pelinä minulle links-muodossaan tarjoaa. On suuri rikkaus ja lajin ehdoton etu, että golfia voi pelata monin eri tavoin ja että uudet alakulttuurit rikastavat entisestään golfin perusideaa pelivälineen kuljettamisesta luonnonolosuhteissa paikasta A paikkaan B.
Minulle henkilökohtaisesti links-golf on kuitenkin hauskin, haastavin ja palkitsevin olomuoto, jonka golf voi koskaan tarjota. Siksi olen tämän blogin ilmestyessä taas golfarin seitsemännessä taivaassa, pienen Ballybunionin kylän komean kentän ykköstiillä, yhtä täydellistä lyöntiä tavoittelemassa.
Hyvä Jere,
ymmärrän hehkutuksesi links-kenttien suhteen. Ei ole links-kentän voittanutta. Muutama vuosi sitten koin Carnoustilla mukavan, palkitsevan tunteen pelaamalla sen heti ensi kerralla tasoitukseeni lyöntipelinä. Seuraavana päivänä Kingsbarn ”otti” kaiken takaisin, peli muuttui Stablefordiksi jo 7. väylän kohdalla:).
Tikanheitossa olen aina ollut aika heikko mutta chippaaminen ja varsinkin puttaaminen aidolla linksillä, se on parasta mitä voi ho…. ……. tehdä.
Uutta reissua odotellessa…