Tässä sitä nyt kärvistellään ja mikäpä kärvistellessä hellepäivänä leppeässä kesätuulessa savolaisella rantaterassilla. Kurjempikin toipumispiste voisi tosin olla, kun on oikea koipi kipeänä nilkasta varpaisiin ja viiltelyä pohjetta myöten.
Tietynlainen ”pakkoloma” tämä silti on eläkeläisellekin. Golfaamisesta.
Miten tähän on tultu, kysytte ehkä mielessänne. Se tavallinen tarina. Rakkaus lajiin – ellei peräti intohimo – vei taas kerran naista kuin vanhaa lapasta.
Kausihan eteni kohti tätä kyseenalaista hellehuipentumaansa niin, että pelaamiseni äityi päivittäiseksi. Koko ajan oli sellainen olo, että ei voi muka olla kentälle lähtemättä, kun aurinko porottaa lähes yötä myöten.
Pianhan kumminkin taas sataa, tietää realisti. Ja sitten päivä lyhenee, tulee lumi ja pimeä, muistaa pessimisti jo juhannuksen alla.
Enimmäkseen tarvoin kuitenkin (onneksi edes se) vain puolikkaita kierroksia, koska kotona odotti koiranpentu ja pelikaverina oli toipilas. Kummallekin sopii kaksituntinen kävelyä/odottelua nelituntista paremmin.
Oikealle koivelleni olisi sopinut näköjään vielä vähempi. Se murtui joitakuita vuosia sitten nilkan kehräsluun kohdalta (eräällä par-kolmosella Liettuassa, mikä ei onneksi estänyt parin tekemistä). Viime lauantain puolikas kierros oli kuitenkin viimeinen tikki. Jalka otti liikarasituksesta niin nokkiinsa että itketti.
Päädyin illan viime minuuteilla yksityislääkärin päivystykseen suoraan kentältä. Toki veronmaksaja yritti kunnalliselle puolelle, mutta verkkosivuilta oli pääteltävissä, että ellen ole pikaisesti kuolemassa minun sopii palata asiaan noin syyskuussa. Tätä se on koronan jälkimainingeissa ja ennen sotea, jonka en tosin usko suurestikaan muuttavan nykytilaa tai ainakaan keventävän päivystyspotilaan kustannuksia.
Yksityislääkäri esitti diagnoosin nopeasti ja vakuuttavasti. Hieman hän kenties ihmetteli, miksi olin valmis maksamaan ison palkkion siitä tiedosta, että tietty (piirroskuvasta todennettu) nilkan osa vaati lepoa, kylmäkäärettä ja tulehduskipulääkettä. En olisi ollutkaan, mutta kun sattui niin vietävästi.
Mielessä pyöri myös viestintä koskien tietyn koronarokotteen aiheuttamaa veritulppariskiä vaikkapa nyt juuri oikeassa pohkeessani, jos tosi huono tilastotuuri kohdalle osuisi.
Parin päivän kylmä- ja buranahoidon sekä yövalvomisten jälkeen löysin netin Terveyskirjastosta vielä ensidiagnoosia osuvamman kuvauksen koskien tuntemuksiani, kivun syitä, vaivan taustoja, oireita ja hoitoa: takimmainen säärihermo pinteessä. Kaikki täsmäsi.
Tämän lisätiedon pohjalta jatkan omahoitoa, nousen yöllä ylös kun herään kipuun ja upotan jalan järveen viilenemään, vaikka periaatteessa vältän Tohtori Googlea terveystietolähteenä.
Miten meni noin niin kuin omasta mielestä tuo pelimäärien arviointi, taukopäiviin ja seniorikehon palautumiseen panostaminen? Ei kehumista, taaskaan. Luulisi, että näillä vuosilla jo ymmärtäisi paremmin, mutta ei.
Tulee mieleen teksti syntymäpäivälahjamukissa, jonka sain taannoin pojaltani: ”Old enough to know better, young enough to do it anyway.”
Mielelläni kuulisin, miten sinun pelisi etenee siellä jossain ja miten kehosi kestää jatkuvan kenttäelämän, jota kaunis sää teettää? Paljonko on liikaa pelimäärissä per viikko? Meneekö helposti överiksi? Millaisia ovat alkulämmittelyt ja loppuvenyttelyt?
Ja ennen muuta: Mitä olet tehnyt, jos tai kun ylipelaamisen aiheuttamia rasitusvammoja on ilmennyt?
Jään odottelemaan vinkkejä yhteiseksi hyödyksi.
Keinussa jalkaa lepuutellen pohdiskelen vähän angstisena, kuinka pitkä pelitauko on edessä. Miten sen siedän ja milloin uskaltaudun uudelleen kunnian kentille pelkäämättä uusiutuvaa tuskaa?
Ehkä etenen pitkää kävelyä karttaen ensin golfautolla, mikä kyllä sotii kaikkia golfperiaatteitani vastaan. Mutta näin se kipu koulii Entistä Tyttöäkin. On nöyrryttävä autoilijaksi, jos se vain suinkin nopeuttaa pääsyä mailan varteen.
Sanomattakin on selvää, että golfintohimoani ei sammuta mikään takaisku ennen sitä vihonviimeistä. Täytyy vain toivoa, että maalaisjärki pitää jatkossa intohimon hieman paremmin aisoissa.
Nähtäväksi sekin jää.
