12.– 19.11. - Live Scoring - Seuraa suomalaisten menestystä

[4][7]
KilpailuaSuomalaista
Blogit - Jere Jaakkola

Lisää erikoisreikiä, kiitos!

Lahinchin Old Coursen viides reikä kätkeytyy dyynien syleilyyn. Kuva Getty Images

Kun aloitin golfin 90-luvun alussa, kenttäbuumi oli kuumimmillaan. Ympäri Suomea avattiin jatkuvasti uusia golfkenttiä, joita aloin harrastuksen edistyessä hiljalleen kierrellä.

Oli hienompia ja vähän huonompia kenttiä, reikiä samoin. Yhtä erityistä asiaa muistan kentillä ihmetelleeni: miksi niin monilla kentillä lähes kaikki par 4 -reiät olivat klubitiiltä pelattaessa pituudeltaan noin 320 ja 360 metrin välissä? Siis keskimittaisia par-nelosia.

Miksei ollut 270-metrisiä reikiä? Tai 410-metrisiä? 230-metrisistä puhumattakaan.

Ja ne par-kolmoset. Lyhyt par 3 -reikä oli 130-metrinen, pitkä 170-metrinen. Oli kenttiä, joilla jokaisen par-kolmosen saattoi avata samalla mailalla. 100-metrisiä ei ollut missään, ei myöskään yli 200-metrisiä.

Millainen insinööri kaikki nämä golfkentät oli suunnitellut? Miksei niitä ollut piirtänyt taiteilija?

Ja ne par-viitoset. Lyhyet olivat 430-metrisiä, pitkillä pelattavaa oli 480 metriä. Oli toki poikkeuksiakin – ainakin yksi. Ruukki Golfin neljästoista reikä oli massiiviset 555 metriä pitkä, takatiiltä yli 600-metrinen. Suomen pisin golfreikä. Niin kova haaste kuin se muutenkin vaikeana etappina oli, se jäi kaikista rei’istä ehkä parhaiten mieleeni.

Ehkä minulta jäivät silloin väliin juuri ne kentät, joilla reikien valikoima näytti toisenlaiselta, mutta reikien monotonisuus oli minusta kummallista. Bägissäni oli kuitenkin neljätoista mailaa, joilla löin täydellä svingillä 80–250 metrin pituisia lyöntejä. Miksei koko maila- ja lyöntivalikoimaani testattu?

Millainen insinööri kaikki nämä golfkentät oli suunnitellut? Miksei niitä ollut piirtänyt taiteilija?

Näitä kenttiä tulee edelleen vastaan, sekä meillä että muualla, mutta tuuli näyttäisi kääntyneen. Lyhyitä par-nelosia piirretään kireillekin kilpakentille. Vanhojen links-kenttien leikillisyydestä haetaan vaikutteita modernimpaan kenttäsuunnitteluun. Golfarkkitehdit uskaltavat jälleen leikitellä.

Tai ehkä todelliset golfarkkitehdit ovat aina uskaltaneet. Golfkenttiä vain on piirtänyt moni muukin kuin pätevöitynyt kenttäsuunnittelija.

Viime viikolla ammattilaisgolf näytti hyvää esimerkkiä muulle maailmalle. Challenge Tour vieraili Slovakiassa Penati Golf Resortissa, jossa Euroopan kakkoskiertueen pelaajat marssitettiin mantereen pisimmälle reiälle, 716-metriselle par-kuutoselle. Kyseessä oli kauden ainoa par 6 -reikä European Tourin hallinnoimilla kiertueilla.

Olin aika varma, että European Tourin tasoista kiertuetta ei Lahinchiin koskaan viedä.

Reikä oli erikoinen ja epäsovinnainen mutta myös taktisesti ja itse kisan kannalta mielenkiintoinen. Reikätulosten vaihtelu oli suurta, ja parin alittamisen paine tavallista kovempi.

Golfreiän epäsovinnaisuus voi kuitenkin tarkoittaa, ja usein ensisijaisesti tarkoittaakin, paljon muutakin kuin pelkkää pituutta. Oma lukunsa oli European Tourin viime viikon vierailu läntiseen Irlantiin, Lahinch Golf Clubille ja sen Old Courselle, joka nykyisin kuuluu ehdottomiin suosikkikenttiini maailmassa.

Kentän kahdesti pelanneena olin aika varma, että European Tourin tasoista kiertuetta ei Lahinchiin koskaan viedä. Niin epätavallisesta kentästä on kysymys. Olisin voinut lyödä vetoa, että Lahinchin lumosta pääsevät nauttimaan vain onnekkaat amatöörit. Olin onneksi väärässä.

Neljännellä reiällä, par-viitosella, joka pelattiin European Tourilla pitkänä par-nelosena, pelaajat joutuivat lähestymään griiniä sokkona yli korkean dyynimuodostelman. Se oli kuitenkin vasta lämmittelyä seuraavalle reiällä, lyhyelle par-kolmoselle, jonka avauslyönti lyödään sokkona kahden dyynin väliin ja jonka kätkeytyvä griinialue on kuin toisesta maailmasta.

Molemmat ovat reikiä, joita en koskaan unohda, ja joille haluaisin taas kovasti palata. ”Erikoisreikiä”, kuten Tapio Pulkkanen kuvaili.

Erikoisreikiä. Niitä golf tarvitsee. Reikiä, jotka ruokkivat pelaajan mielikuvitusta, testaavat koko pelin ja pelaajan luovuuden. Reikiä, jotka jäävät lähtemättömästi mieleen – ja joiden rinnalla myös tavanomaisemmat reiät voivat nostaa profiiliaan.

Lue seuraavaksi: Brooks Koepka on aikamme suurin

Lisää aiheesta

Tilaa Golfpisteen uutiskirje

Artikkelin kommentit (5 kpl)

  • kuukkeli says:

    Ja yhdellä kentällä pääkaupunkiseudulla kaadettiin joitakin vuosia sitten hieno koivukuja. Syy oli kenttätoimikunnan mielestä se, että kuja esti näkyvyyden lampeen, johon pallon saattoi lyödä.

  • Sport Goofy says:

    Olen ihmetellyt suomalaisilla kentillä ihan samaa, erityisesti tuota kaikkien par-4:n samanmittaisuutta. Toki kaikki 90-luvulla tai aikaisemmin aloittaneet pelikaverini jaksavat jauhaa mikkihiirirei’istä heti kun löytyy joku normimitoista alaspäin poikkeava reikä – kaikkein eniten mikkihiiriä tuntuvat olevan alle 140 m (keltaisilta) par-3:t, vaikka nämä ovat usein kentän kauneimpia reikiä ja saattavat olla normihakkurille aika vaikeitakin, jos esteet ja griini ovat huolella suunniteltuja. Sen sijaan kun olet pelannut yhden pitkän par-3:n (170m+ kelt.), olet pelannut ne kaikki – ja hcp 10-20 klubipelaajat tekevät noista lähes kierroksella aina saman tuloksenkin (bogey). Mutta ehkä griinin missaaminen käy vähemmän klubipelaajan egon päälle pidemmällä rei’ällä?

    Itseäni ihmetyttää myös se, että jos miesammattilaisilla on vähän joka kisassa molemmilla toureilla vähintään yksi lyhyt par-4, niin millä perusteella suomikenttä on heti mikkihiiri, jos siltä löytyy yksikin alle 330 m (kelt.) par-4?

  • Jusa1st says:

    Jere on tainnut aiemminkin Golflehden puolella asiaa käsitellä? Ei ole tainnut Hattu pelata vielä Kosti Kurosen kaikki kenttiä Suomessa? Kyllä, aivan toinen maailma yleensä aukeaa avauslyönnin jälkeen. Toivottavasti sokkoreikiä tämän artikkelin puolesta lähde piirtämään lisää eikö niitä ole Suomessa tarpeeksi. Tämän vuosituhannen puolella suunnitelluissa kentissä on kyllä noita ”yhellä päälle”nelosia esim Linna Golf, Cooke ja Hirsala. Mitä kolmosiin tulee, no omalla kentillä lyhin keltasilta on 132m ja pisin 176. Sitten vaan tiitä vaihtamaan jos haluaa lyhyemmillä/pitemmillä mailoilla lähestyä. Kyllä kaikilla mailoilla voi lyödä kiekan aikana.Tai ottaa 14 mailan challenge..

  • Vipsu says:

    Kävin pelaamassa viime viikolla muutaman kierroksen 45:lta (ts. Punaisilta). Väylät olivat huomattavasti mielenkiintoisempia kuin pari pykälää taaempaa pelattuna. Avauksissa ei tarvitse lähteä draiverilla hakemaan maksimimittaa, kun tärkeämpää on suunnitella lähestymistä griinikulmien ja etäisyyksien välillä. Taktisempaa ja haastavampaa.

    Omasta mielestä kentillä voisi olla tasoituskelpoiset kaksi tiipaikkaa ja viikoittain vaihtuva tiipaikka omilla par numeroilla, jossa voidaan rakentaa poikkeuksellisia yhdistelmiä. Niitähän Jaakkola kaipaili.

  • Möllikkä says:

    Suomalaiset miehet on kaikki tylsiä insinöörejä kun ne ei koskaan tiia sinisiltä tai punaisilta edes vaihtelun vuoksi. Olen kokeillut Pickalan Parkin sinisiltä, se oli kivaa ja erilaista.

    Vieraspelaajalle sokkoreiät on tylsiä eikä ne oikein sytytä vaikka tietäiskin mitä löytyy. Onneksi kotikentällä ei ole ensimmäistäkään. Kyllä reikään saadaan haastetta muutenkin.