Kentällä on taipumus tuottaa pelaajille ongelmia, vaikka niitä ei itse varsinaisesti aiheuttaisikaan.
U.S. Openia pidetään yleisesti maailman vaativimpana golfturnauksena. Se johtuu etenkin siitä, että kilpailu pelataan järjestään vaikeilla ja erittäin hankalaksi viritetyillä kentillä. Karheikot ovat tuuheita, puhumattakaan kapeista väylistä ja juonikkaista viheriöistä.
Kauden kolmas major-kilpailu pelataan tänä vuonna Pohjois-Carolinassa Pinehurst Resortin petollisella Course No. 2:lla. Kenttä näyttää lyöntipaikoilta avaralta ja antaa vaikutelman, että tilaa on lyödä. Pinehurstissa väylän missannutta pelaajaa ei vastoin yleistä käytäntöä odota polven korkuinen karheikkoruoho vaan hiekkainen joutomaa, jossa pallo harvoin makaa suotuisessa paikassa. Myös alueella oleva muu kasvillisuus tuottaa pelaajille lisää päänvaivaa.
Viheriöt jatkavat samankaltaista harhautusteemaa. Niillä riittää kokoa, mutta pallo pysyy vain tietyillä alueilla. Peliväline on käytännössä saatava muutaman metrin sisälle lipusta, koska betoniset griinit viettävät moneen suuntaan vierittäen palloja notkelmiin ja bunkkereihin. Hyvänoloinen lähestyminen ei takaa lopputuloksen osalta vielä mitään.
Nyrkkisääntö Pinehurstin viheriöillä on se, että ne ovat muodoltaan kuperia. Eli keskikohta on laitoja ylempänä, joten pallo juoksee ulos griiniltä herkästi aina lyönnin ollessa lyhyt, pitkä tai vino.
Course No. 2 osaa ovelan kisa-areenan tavoin antaa pelaajalle myös siimaa ja hetkellisen tunteen kentän kesyttämisestä.
Vaikka pallon saisikin lähelle lippua, ovat suorat putit vähissä. Alamäkiputeissa pelaajalta vaaditaan käsiä ja päätä. Hieman jyrkemmissä paikoissa voi vain toivoa, ettei mitään katastrofaalista tapahtuisi. Etenkin hiekkaiselta joutomaalta pallon lyöminen korotetuille griineille voi olla viheliäistä.
Monipuoliset pallonlyöjät vahvoilla
Isoilla kiertueilla pelataan usein kentillä, joilla voi kohtalaisen vapaasti hyökätä lipulle. Pinehurst Course No. 2:lla se ei ole järkevää; hyödyllisempää on miettiä, mille puolelle viheriötä pallonsa varautuu missaamaan. Kenttä antaa mahdollisuuden luoviin ratkaisuihin ja lyönteihin. Tällä viikolla nähtäneen monia kaukaa viheriön ulkopuolelta lyötyjä putteja muukin maila kuin putteri kädessä. Isossa kuvassa monipuolisimmat pallonlyöjät ovat vahvimmilla.
The par-5 fifth green at Pinehurst is WILD. 👀
Here’s what happens to approaches that come up *just* short after missing the green left. #TeamTaylorMadepic.twitter.com/Y3NpgPw7BB
— TaylorMade Golf (@TaylorMadeGolf) June 11, 2024
Course No. 2 osaa ovelan kisa-areenan tavoin antaa pelaajalle myös siimaa sekä hetkellisen tunteen kentän kesyttämisestä. Vaikutelma jää yleensä lyhyeksi, ja iso luku voi livahtaa harmittoman oloisesta paikasta vaivihkaa korttiin.
Kentän alkuperäinen suunnittelija Donald J. Ross ei niitä kuitenkaan sellaisiksi tarkoittanut.
Viime vuosisadan alussa valmistutunutta kenttää on uudistettu pariin otteeseen, edellisen kerran vuonna 2010, jolloin se sai Bill Cooren ja entisen mestaripelaajan Ben Crenshaw’n suunnitelmien pohjalta nykyisen asunsa. Tässä yhteydessä kentän bermudaruohoiset karheikot korvattiin hiekkaisella joutomaalla. Neljä vuotta myöhemmin par 70 -kentällä käytiin peräkkäisinä viikkoina U.S. Open ja U.S. Women’s Open.
Viheriöt saaneet muotonsa ajan kuluessa
Course No. 2:n viheriöitä kutsutaan nimellä ”turtle-back”, koska ne muistuttavat olemukseltaan kilpikonnan selkää. Kentän alkuperäinen suunnittelija Donald J. Ross ei niitä kuitenkaan sellaisiksi tarkoittanut. Uudistustöiden ohella pintojen dressaus ja griinibunkkereista lentänyt hiekka ovat ajan kuluessa kohottaneet viheriöiden keskikohtia sekä osittain niiden reunoja.
Yhdysvaltain avoimet on pelattu Pinehurstissa kolmesti aiemmin. Vuosina 1999 ja 2005 voittotulos oli parin tuntumassa, mutta vuonna 2014 kuuma putteri siivitti Martin Kaymerin hurjaan tulokseen, 271 (-9). Vuoden 2014 kisassa Kaymer todella puttasi ahkerasti, ja myös griinien ulkopuolelta aina, kun se suinkin oli mahdollista. Eroa seuraaviin kertyi kahdeksan lyöntiä. Michelle Wie voitti naisten kisan tuloksella -2.
Pelaaja löytää itsensä helposti Pinehurstin hiekkaiselta joutomaalta. Kuvassa kentän 13. reikä. Getty Images
Kentällä on kortin mukaan mittaa 7550 jaardia eli noin 6900 metriä. Kovat pinnat tekevät Course No. 2:sta kuitenkin lyhyemmän ja oma vaikutuksensa on pelaajien pidentyneillä lyönneillä. Esimerkiksi viime kuun PGA Championshipin avausten keskimitta oli 271,7 metriä, kun vuoden 1999 U.S. Openissa lyötiin keskimäärin 248,4 metrin pituisia draiveja. Vaikka Pinehurstilla oli tuolloin pituutta 6561 metriä, se pelasi 25 vuoden takaiset lyöntimitat huomioiden pidempänä kuin nyt.
Peli saattaa karata käsistä jo alussa
Pinehurstissa jokainen reikä on mielenkiintoinen ja vaativa. Kenttä ei vaikuta siltä, että vaara vaanisi selän takana, mutta ongelmilta Course No. 2:lla on vaikea välttyä. Jos hankalia reikiä haluaa nimetä, kolmonen ja viitonen voivat jo alussa koetella pelaajan hermoja. Takaysillä kentän pisin par-nelonen, 16, voi käydä ratkaisureiästä.
Kokonaisuudessaan Pinehurst erottaa U.S. Openille ominaisesti jyvät akanoista, joten tuttujen suosikkien ennakkoasetelmaa se ei muuta. Scottie Scheffler on ylivertainen ehdokas turnauksen voittajaksi. Älykkäänä pelaajana hänellä saattaa olla kekseliäitä konsteja kentän pitämiseksi aisoissa. Muita voittajakandidaatteja ovat muun muassa Xander Schauffele, Rory McIlroy, Collin Morikawa sekä pohjoismaalaiset tähdet, Ludvig Åberg ja Viktor Hovland.
Lue seuraavaksi: Näin katsot U.S. Openin kisalähetyksiä
