Reitti läntiseen Skotlantiin on suhteellisen suoraviivainen, mutta matkustamiseen on tullut muita mutkia.
Edellisen ulkomaanmatkani olen tehnyt tammikuussa 2020. Sitä edeltävän kahden vuoden aikana olen matkustanut enemmän kuin koskaan. Kanadasta Vietnamiin ja Argentiinan Andeilta Skotlannin Ylämaille. Viimeisen puolentoista vuoden aikana taas olen reissannut vähemmän kuin koskaan. Ahvenanmaalta Parikkalaan ja Kirkkonummelta Ouluun.
Korona-ajan matkailemattomuuden kanssa olen ollut muuten varsin sinut, mutta yhteen asiaan minun on ollut vaikea tottua. Minulla on ollut valtava kaipuu Britteinsaarten tuulten pieksemille rannikoille, hiekkadyynien rinteille ja piikkihernepensaiden liepeille. Olen kaivannut links-kentille. Kun olen selaillut hämyisinä iltoina oman elämäni pyhää kirjaa, George Peperin ja Malcolm Campbellin True Linksiä, olen kärsinyt lähes fyysisistä links-ikävän oireista, niin vaikea kuin sitä on selittääkin.
Heinäkuun puolivälissä saarivaltiosta kantautuu uutinen: Iso-Britannia helpottaa koronarajoituksiaan Britanniaan matkustaville. Reagoin heti, ja varaan syyskuuksi lennon Edinburghiin.
Kun Britanniasta on kyse, jonkin asian helpottaminen ei välttämättä tarkoita sitä, että se muuttuisi helpoksi. Nyt Britanniaan saapuvan ei sentään tarvitse enää viettää kymmentä päivää karanteenissa, mutta kaksi koronatestiä on yhä tehtävä ja niistä toinen omatoimisesti paikan päällä.
Olen odottanut näitä hetkiä viimeiset kaksi vuotta.
Ensin olen tilannut lähetteen koronatestiin. Sitten olen varannut testiajan. Suomen pään testi on tehtävä edeltävän kolmen vuorokauden sisällä matkan alkamisesta, mutta kuitenkin siten, että testitulos ehtii tulla ennen reissuunlähtöä. Olen hankkinut kaksi matkapakettia maskeja, tilannut ajan perillä tehtävään koronatestiin ja yritän nyt täyttää viranomaisten vaatimaa matkustusilmoitusta, passenger locator formia.
Syötän matkustusilmoitukseeni varaamani koronatestin viitenumeron, mutta viite on kaksi merkkiä liian pitkä. Ilman viitenumeroa en voi tehdä loppuun lomaketta, joka on oltava täytettynä ennen matkan alkamista. Selvittelen tunnin verran asiaa ja saan selville, että olen varannut vääränlaisen koronatestin.
Peruutan varauksen, ja varaan uuden testin olematta vieläkään varma siitä, meneekö tällä kertaa oikein. Saan sähköpostiini vahvistuksen varauksesta, mutta mitään viitenumeroa vahvistuksessa ei ole. Epätoivo alkaa jo hiipiä. Lähtööni on aikaa runsas vuorokausi, enkä meinaa löytää tietäni läpi viranomaisdokumenttien viidakon.
Etsiydyn testintarjoajan verkkosivuille, josta löydän chat-palvelun. Esitän turhautuneena ongelmani, ja ystävällinen asiakaspalvelija alkaa selvittää asiaa. ”Hetki vain”, hän kirjoittaa. Seuraavaan chat-viestiin lävähtää testin viitenumero. Se näyttää kelpaavan matkustusilmoitukseen.
Kiitän chat-palvelijaani sydämellisesti, mutta pohdin samalla itsekseni, että tämä tuskin on se reitti, jonka kautta kaikkien Britanniaan matkustavien on suunniteltu kulkevan. Mutta minulle se riittää. Saan viimeiset paperihommat hoidettua. Varaan vielä yhden hotellimajoituksen, lauttalipun ja viimeisen tiiajan. Putsaan mailani ja täytän bägini pallotaskun.
Skotlannin pääkaupunki Edinburgh on jo itsessään hieno matkakohde.
Helsingin lentokenttä tuntuu siltä miltä se tuntui vielä joitakin vuosia sitten. Kotoisalta, rauhalliselta, ilmavalta. Viimeiset laajennusremontit ovat tehneet siitä ahtaamman, sekavamman ja entistä kansainvälisemmän. Kävelymatkat ovat pidentyneet, mutta lentokenttämuodollisuudet sujuvat yhä jouhevasti.
Check-in-tiskillä mietin kuitenkin edelleen, olenko onnistunut hoitamaan paperihommat oikein. Kerron mahdollista ongelmatilannetta pohjustaakseni vaikeuksistani virkailijalle, joka naurahtaa.
”Joo, Britanniassa ovat systeemit vielä vähän kesken”, hän sanoo, ja toteaa kaiken olevan kunnossa.
Matkani voi alkaa. Viimeinen haasteeni on suoriutua ongelmitta perillä tehtävästä koronatestistä.
Machrihanish Dunes sijaitsee herkässä dyynimaisemassa, jossa luonnolliset pinnanmuodot ovat ohjanneet kenttäsuunnittelua.
Nautin matkustamisesta. Matkalle lähtemisestä, perille pääsemisestä ja kotiin palaamisesta. Vaikka kyseessä olisi ohjelmaa täyteen buukattu työmatka, matka on aina irtiotto. Voin keskittyä vain matkani muodostamaan ympäristöön ja unohtaa hetkeksi kaiken muun. Lentokenttä on kuin portti siihen. Välitila. Saavun lentokentälle yleensä hyvissä ajoin. Kuljeskelen kentällä, istun kahvilaan ja tartun matkakirjaani. Seuraan ihmisiä, joista jokainen on matkalla jonnekin. Lähtemisen tunnelmassa on jotain vangitsevaa.
Toista on lentämisen kanssa. Lentopelosta en onneksi kärsi, mutta mitään nautinnollista siinä ei myöskään ole. Halpalentämisen vietyä lentomatkustamisesta kaiken glamourin lentämisestä on tullut vain epämiellyttävää siirtymistä paikasta toiseen.
Nyt lentämisen vastenmielisyyteen on tullut uusi ulottuvuus: kolkuttava omatunto. Lentäminen on liikennemuodoista ilmastolle haitallisin ja käytännössä ainoa, jossa käyttövoiman fossiilisen energianlähteen korvaaminen uusiutuvalla energiamuodolla ei vielä ole näköpiirissä.
Olen yrittänyt tehdä elämässäni entistä ilmastoystävällisempiä ratkaisuja sähköautoilusta lihansyönnin vähentämiseen ja aurinkovoimalan hankkimiseen, mutta kokonaisuutta tarkastellen niillä ei ole juurikaan vaikutusta henkilökohtaiseen ilmastokuormaani. Lennän päästöni taivaalle.
Teen kyllä nytkin omaehtoisen päästöhyvityksen lentomatkani hiilipäästöjen kompensoimiseksi, varmuuden vuoksi kolme kertaa suuremmalle kilomäärälle kuin lentojeni päästöt laskennallisesti ovat, mutta ei se vielä omaatuntoani puhdista. Koen hieman huijaavani itseäni. Kompensointi ei ole vastaus lentämisen ongelmiin. Parhaimmillaankin se on vain nollasummapeliä, ja käytännössä siitäkin ollaan vielä toivottoman kaukana.
Mutta yritäpä matkustaa purjehtimalla Britanniaan. Tai junalla Phuketiin. Onnistuu toki, mutta koitapa sovittaa se keski-ikäisen länsimaalaisen elämän tehokkuusvaatimuksiin. Todellisiin tai kuviteltuihin.
Suljen silmäni ja yritän nukahtaa. Kapteeni pudottaa jylisevien suihkumoottoreiden kierroksia.
Royal Troonin maailmankuulu kahdeksas reikä, Postage Stamp, Postimerkki.
Tuntuu vapauttavalta laskeutua Skotlantiin. Iso-Britannian pohjoisin kolkka on golfarin paratiisi ja tavattoman helppo kohde Suomesta käsin. Finnairin suora lento Edinburghiin kestää vain vajaat kaksi ja puoli tuntia, minkä jälkeen suuri osa Skotlannin golfaarteista on enää ajomatkan ulottuvilla. Golfin kehtoon, St Andrew’siin, ajaa Edinburghista runsaassa tunnissa. Suunnilleen yhtä kaukana on Irlanninmeressä sijaitsevan Firth of Clyden, Clydejoen estuaarin, huuhtoma länsirannikon links-keskittymä, jonne olen nyt matkalla.
Aurinko on jo painumassa mailleen, kun pääsen perille Troonin pikkukaupunkiin. Täällä olin viisi vuotta sitten seuraamassa, kun Henrik Stenson ja Phil Mickelson kävivät unohtumattoman kamppailun The Open Championshipin mestaruudesta.
Herään kahden tunnin aikaeron vuoksi jo varhain, ja sonnustaudun tuulipukuun. Aiemmat kokemukseni ovat osoittaneet, että aina kun suinkin vain on mahdollista, auringonnousu links-kentällä kannattaa kokea.
Ajan pari mailia, pysäköin Royal Troonin vieressä sijaitsevan The Marine -hotellin parkkipaikalle ja lähden samoilemaan Open-kentän väylille. Aurinko on juuri nousemassa puiden takaa, ja kentän yllä leijuu salaperäinen usva. Maisema maalautuu oranssin sävyihin. Matalalta paistavan auringon säteet törmäävät väylien lukemattomiin pieniin kumpuihin, joiden pitkät varjot korostavat kentän pinnanmuotoja. Kentänhoitajat kömpivät koloistaan ja tervehtivät ajellessaan ohi. Yksi heistä jää hetkeksi juttelemaan, mutta niin vahvalla skottiaksentilla, etten saa kuin osaksi selvää, mitä miehellä on mielessään.
Olin aikeissa tulla vain haukkaamaan hetkeksi happea, mutta aamu on niin mykistävän kaunis, että kävelen edestakaisin pitkin rantaviivaa etenevän kentän lopulta päästä päähän. Olenhan odottanut näitä hetkiä viimeiset kaksi vuotta.
Palaan hotelliini ja suuntaan aamupalalle. Myöhemmin päivällä pelaan matkan ensimmäisen kierrokseni, Prestwick St Nicholasin kentällä.
Maissihiutaleita popsiessani vilkaisen samalla sähköpostiani. Siellä on odottamaton viesti mieheltä nimeltä David Coid.
”Hei! Olen klubin historioitsija ja arkistonhoitaja ja huomasin, että vierailet tänään kentällämme. Haluaisitko pelata kierroksen kanssani, niin voisin samalla kertoa hieman kentästämme ja sen historiasta?”
Hymähdän itsekseni. Linkseillä tapahtuu aina näin. Joka ikinen kerta. Yllättävä, ihmeellinen kohtaaminen, joka rikastuttaa matkaani täysin ennakoimattomalla tavalla.
Ronnie, David ja Ricky pelaamassa senioreiden parikisaa Prestwick St Nicholasin kentällä.
Päästyäni iltapäivällä kentälle, luokseni kävelee lempeästi hymyilevä harmaahapsinen mies ja esittäytyy Davidiksi. Hän pyytää minua parikseen kahdentoista seniorin parikisaan, mihin suostun tietenkin empimättä.
Prestwick St Nicholas ei ole länsirannikon tunnetuimpia linksejä, mutta sen matala profiili ei tunnu istuvan yksiin kentän luonteen kanssa. Kyseessä on ilmeikäs, leikkisä ja pelillisesti monipuolinen true links, jolla on myös melkoinen historia. Maailman 26:nneksi vanhimman klubin perustajajäseniin kuului golfin ”kantaisä” Old Tom Morris.
Pelaamme Davidin kanssa hyvin ristiin ja johdamme ottelua. Sisääntulon puolivälissä David sanoo kuiskaten, että vastustajamme, Ricky ja varsin kilpailuhenkinen Ronnie, haluaisivat meiltä pari lyöntiä eteen, ”mutta eihän me nyt sellaiseen kesken ottelun suostuta”, hän naurahtaa.
Ottelu päättyy lopulta sopuisaan tasapeliin.
Prestwick St Nicholasin naapureitaan matalammalle profiilille on yksi kaukaa historiasta juontuva selitys. Klubi perustettiin alun perin Prestwickin toisen kentän, kahtatoista ensimmäistä The Open Championshipiä isännöineen Prestwick Golf Clubin, työläisversioksi. Siitä kertoo myös klubin alkuperäinen nimi, The Mechanics Golf Club, Mekaanikkojen Golfkerho. Se oli lopulta liian rahvas jopa kerholle itselleen. Seitsemän vuoden olemassaolon jälkeen klubi sai nykyisen nimensä.
Kierroksen jälkeen David vie minut klubille, omaan arkistonhoitajan huoneeseensa. Siellä on kaikki se klubin tallennettu historia, jota ei ole laitettu esille muualle klubin tiloihin. David nostaa seinältä 129 vuotta vanhan hikkorimailan, jolla lyötiin ensimmäinen lyönti, kun klubi muutti nykyiseen paikkaansa vuonna 1892. Kuusi kentän nykyisistä väylistä pelataan edelleen lähes samassa asussaan kuin pitkälti yli sata vuotta sitten.
Royal Troonin griinialueet petollisina pot-bunkkereineen ovat huolellisesti viimeisteltyjä.
Hienokseksi yllätyksekseni, tilaamani tee-se-itse-testi on saapunut postipakettina hotelliini. On matkan viimeisen koetinkiven aika.
Kaivan moniosaisen paketin uumenista pitkän vanupuikon, jonka työnnän ensin pitkälle nieluuni ja sen jälkeen syvälle sieraimeeni, onnekseni kuitenkin tässä järjestyksessä. Operaatio on sen verran epämiellyttävä, etten pysty tikkua kovin pitkään kidassani pyörittelemään, enkä ole aivan varma, olenko tehnyt testin oikein.
Kakisteltuani kurkkuni taas kuntoon sullon tikun muoviputkeen, putken muovipussiin, pussin laatikkoon ja laatikon postituspussiin. Kiinnitän näyte- ja postitustarrat ja kiikutan pakkauksen postituslaatikkoon. Pandemiasta hiljalleen toipuvan matkustamisen välivaiheen ratkaisuna operaatio vielä menettelee, mutta pysyväisluonteiseksi ei tästä toimenpiteestä ole – ellei Britannia sitten halua luopua EU-jäsenyytensä lisäksi myös turismista.
Toisena matkapäivänäni on vuorossa matkan pelillinen huipennus, Open-kenttä Royal Troon. Lähden kentälle yksin, aamun ensimmäisessä lähdössä. Ennen kuin olen lyönyt ensimmäistäkään lyöntiä, tapahtuu taas kummia.
”Juuri kun Stenson ja Mickelson ovat astumassa ykköstiille, pilven raosta pilkistää enteellisesti aurinko”, olen kirjoittanut vuoden 2016 The Open Champion-shipistä kertovassa jutussani Duel in the Wind – Kaikkien aikojen kaksintaistelu. Lause palaa mieleeni sillä samaisella hetkellä, kun noustessani portaita pitkin ykköstiille taivaanrannan pilvimassan takana piilotellut aamuaurinko pilkistää esiin. ”Vain linkseillä…”, ajattelen, ja heittäydyn hetken vietäväksi.
Royal Troon on klassinen true links, jossa ensin mennään yhdeksän reikää rannan suuntaisesti kohti etelää, ja sitten palataan reikä kerrallaan sisämaan puoleista reittiä takaisin klubitalolle. Troon on täysiverinen kilpa-links, mutta mukava ja mielenkiintoinen pelattava myös harrastelijalle. Griinit ovat syyskuun puolivälissä vielä kunnoltaan virheettömät ja griinialueet huolellisesti viimeisteltyjä. Viheriöt ovat silmämääräisesti melko tasaisia, mutta petollisia piilokallistuksia niillä riittää.
Troonin kierroksen kohokohta koittaa reiällä kahdeksan. Open-kenttien lyhin reikä, vain 112-metrinen The Postage Stamp, Postimerkki, on yksi maailman tunnetuimmista golfrei’istä. Ulosmenon rei’istä ainoana kohti pohjoista lyötävällä par-kolmosella jokaisella pelaajalla on vain yksi päämäärä: saada pallo jäämään lyöntisuunnassa kapealle mutta pitkälle griinille. Jos siinä ei onnistu, viiden petollisen bunkkerin ympäröimällä griinialueella on lähes väistämättä vaikeuksissa. Tehtävän vaikeuskertoimeen vaikuttaa ratkaisevasti se, kuinka lujaa yleensä vasemmalta Arran-saaren takaa puhaltava tuuli pauhaa.
Nyt ilmassa on vain pieni tuulenvire. Avauslyöntini on malliesimerkki siitä, kuinka pienestä tällä reiällä kaikki on kiinni. Lyöntini lähtee turvapuolelle, muutaman metrin lipusta vasemmalle, mutta hieman liian pitkälle. Onnekseni se pysähtyy viisi senttiä ennen vasemman takabunkkerin jyrkkää reunaa. Yksi pallonpyörähdys pidemmälle, niin seikkailu olisi alkanut. Nyt selviän reiästä parilla, mikä tuntuu vähän tylsältä. Mieluummin olisin tehnyt joko birdien tai jonkinasteisen katastrofin. Kuten links-kentillä aina, en ole tekemässä tulosta, vaan etsimässä elämyksiä, keräämässä tarinoita.
Arran-saari siintää tummana horisontissa. Autolautta liikennöi säännöllisesti Troonin pohjoispuolella sijaitsevan Ardrossanin ja Arranin keskuskylän, Brodickin, välillä.
Troonin ympäristön links-keskittymän tarjonta on niin runsasta ja tasokasta, että monelle Skotlannin länsirannikolle mailojen kanssa suuntaavalle se itsessään jo riittää. Mutta lisää on luvassa, kun suuntaa merta edemmäs.
Rannikon links-kentiltä näkyy hyvällä säällä horisontissa kajastava tumma saari, Arran. Saari on kuulunut vuoroin viikingeille, vuoroin kelteille ja viimein skoteille. 432 neliökilometrin laajuista Arrania kutsutaan usein ”Skotlanniksi pienoiskoossa”.
Vajaan tunnin lauttamatkan päässä sijaitsevalla Arranilla on seitsemän golfkenttää, joista yksi on ollut jo pitkään toivelistallani: saaren ainoa true links, Shiskine Golf & Tennis Club.
Saavun paikalle hyvissä ajoin ja kysyn pienen klubirakennuksen tiskin takana olevalta Gaborilta, sattuisiko kentällä olemaan tilaa jo ennen varattua lähtöaikaani.
”Saatko itsesi pelikuntoon viidessä minuutissa?” Gabor kysyy.
”Eiköhän se onnistu”, vastaan ja säntään autolleni vaihtamaan vaatteita.
Päästyäni ykköstiille Gabor rientää vielä huikkaamaan, että hän on soittanut edelläni yksin pelaavalle Struanille, joka osaa kertoa minulle tarkemmin kentästä. Gabor on pyytänyt Struania odottamaan minua kakkosen tiillä.
Arranin saaren länsirannalla sijaitseva Shiskine on erikoinen tapaus. Skotlannin harvoihin 12-reikäisiin golfkenttiin kuuluvan Shiskinen historia ulottuu aina vuoteen 1896 asti. Alkujaan yhdeksänreikäinen kenttä laajeni täysimittaiseksi, mutta toisen maailmansodan aikaan se joutui luovuttamaan kuusi reikää maatalouskäyttöön. Sodan päätyttyä kahdentoista reiän kokoonpano jäi ennalleen. Sittemmin siitä on tullut kentälle ylpeydenaihe ja osa kentän epätavallisuutta.
Shiskine, jos joku, kuuluu kenttiin, joita kuvaillaan usein sanalla ”quirky”, omituinen. Sillä ei tarkoiteta niinkään kummallista, vaan ennemminkin erikoista. Shiskinen moniin erikoisuuksiin kuuluu se, että kentän seitsemästä par-kolmosesta peräti neljällä avaus lyödään ainakin osittain sokkona – ja se on osa Shiskinen kierroksen hauskuutta.
Shiskine on Arran-saaren erikoinen golfhelmi. Kuva Getty Images
Maisemat kentällä ovat kuvankauniita. Kentän korkeimmalta kohdalta, jyrkkäpiirteisen kukkulan rinteelle rakennetulta neljännen reiän tiiltä, Shiskine avautuu koko komeudessaan.
Struan työskentelee kaukana Karibialla, mutta elämää kotisaarella, jolla hän nyt lomailee, ei hänestä voita mikään. Uljas luonto on kaikkialla lähellä, elämänrytmi verkkaisempi. Mutta golfkierrokset Shiskinessa ovat nopeita, nytkin alle kaksi tuntia.
Haluaisin tutustua Arraniin tarkemmin, myös ilman golfmailojani, mutta seuraava tiiaika odottaa jo. Yövyttyäni Whiting Bayn kylässä jatkan matkaani vielä ulommas. Ajan saaren pohjoiskärkeen, Lochranzaan, josta on lauttayhteys Claonaigiin, Kintyren niemimaalle.
Argyll ja Buten hallintoalueen pitkä kärki ulottuu Arran-saarta etelämmäs. Olosuhteiltaan Kintyren niemimaa muistuttaa paljon Arrania. Karuus ja vehreys vuorottelevat eläväpiirteisessä maisemassa. Kintyren golfhelmet löytyvät Machrihanishin kylästä.
Machrihanishin kahdesta kentästä uudempi, Machrihanish Dunes, on epätavallinen tapaus. Se on rakennettu luonnoltaan herkkään dyynimaisemaan, aivan Campbelltownin lentokentän tuntumaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että viereiselle golfkentälle olisi helppo löytää.
Yhden Machrihanish Dunes -viitan ohitettuani eksyn salamyhkäiseltä teollisuuskompleksilta näyttävälle alueelle, joka osoittautuu olevan osa lentokenttää. Kastelevan tihkusateen voimistamaa hämyistä tunnelmaa selittää se, että kenttä on toiminut aiemmin kuninkaallisten ilmavoimien, RAF:n, tukikohtana. Pysähdyn kahdesti kysymään tietä perille ja saan selville, että kanttini on vain loppunut kesken. Golfkentälle ajetaan kahden maatilan läpi. Näin kauas Skotlannin urbaanialueilta eksyneen voisi ehkä opastaa paremminkin perille.
Tarina Machrihanish Dunesin takana on mielenkiintoinen. Tarkasti suojellulla alueella arkkitehti David McLay Kidd on saanut käytännössä vain piirtää reitityksen dyynien lomaan. Maansiirtoja vuonna 2009 avatulla modernilla linksillä ei ole tehty nimeksikään. Alueen maastossa se tarkoittaa sitä, että tasaista pintaa kentällä ei juuri ole. Griinialueet McLay Kidd on sentään saanut suunnitella omaehtoisemmin, ja ne ovatkin kentän herkkupala. Lähipeli ja puttaaminen rohkeasti muotoilluilla griineillä on hauskaa ja mielikuvitusta stimuloivaa.
Rujo ja voimakaspiirteinen maisema ja sijainti hämyisen lentokentän kupeessa aiheuttavat kuitenkin sen, että tunnelmassa on hieman liikaa ”Normandiaa”. Machrihanish Dunesista jää tunne, ettei se vastaa koviin odotuksiin. Tarina on todellisuutta kiehtovampi.
Sitten katson kentän suuntaan ja korkealle ilmaan.
Taukoamaton ja läpikotaisin kasteleva tihkusade on uittanut minut läpimäräksi. Se ei ole ihanteellinen tilanne, sillä iltapäivällä minun pitäisi pelata kylän toinen kenttä, Machrihanish Golf Club. Kenttä sijaitsee aivan Dunesin viereisellä rantakaistaleella, mutta sisämaan kautta kiertävää maantietä pitkin matka kentälle kestää vartin verran.
Kysyn klubia emännöivältä Lornalta varmuuden vuoksi tietä vanhalle kentälle, jotten eksyisi jälleen lentotukikohdan uumeniin. Lorna näyttää puhelimeni karttaruudulta, mitä teitä pitkin minun pitäisi ajaa. Lornan osoittamat reitit eivät tosin ole karttaan piirrettyjä teitä, vaan näyttöä suojaavan panssarikuoren halkeamia. Kiitän hymyäni pidätellen Lornaa ja lähden kokeilemaan omatoimisesti onneani.
Rantatien varrelle sijoittuva Machrihanishin varsinainen kylä on pieni, mutta se näyttää elinvoimaiselta. Paikalla ei näy jälkeäkään vuoden 2018 rajusta tulipalosta, joka tuhosi vanhan klubirakennuksen. Nyt tilalla on uusi, komea klubi ja sen vieressä jylhä Ugadale Hotel. Machrihanishin ykkösreikä lähtee tien toiselta puolelta.
”Golfin paras avausreikä”. Sellaisen tunnuksen Machrihanishin ykkönen on saanut, eikä aivan syyttä. Keskipitkän par-nelosen avaus lyödään viistosti vastaanottavalle väylälle yli merenlahden ja komean hiekkarannan. Pelaaja joutuu heti kovan ratkaisun eteen. Yrittääkö oikaista optimaalisesti ja tehdä lähestymislyönnistä mahdollisimman lyhyt, vai pelata turvallisesti oikealle, jossa on yltäkylläisesti tilaa, mutta jossa lähestymiselle kertyy lisää matkaa? Rannallekin harhautunutta palloa saa pelata, mutta siinä tapauksessa on kestettävä koiranulkoiluttajien ja lenkkeilijöiden pidäteltyjä hymyjä.
Skotlannin links-kenttiä kiertäessä tulee usein mieleen, että Old Tom Morrisilla on ollut sormensa pelissä vähän kaikkialla. Niin täälläkin. Kentän ensimmäiset kaksitoista reikää piirsi Prestwickin pro Charles Hunter, mutta 1870-luvun lopulla Old Tom saapui paikalle ja laajensi kentän 18-reikäiseksi. Ensimmäisen maailmansodan alla J.H. Taylor ja Guy Campbell muokkasivat kenttää uudelleen, kun osa väylistä jäi viereen rakennetun Campbelltownin lentokentän alle. Kentän topografia on kuitenkin luontoäidin suunnittelema.
Machrihanish Golf Club ei enää täytä modernin kilpagolfin vaatimuksia, mutta suurenmoinen golfkenttä se siitä huolimatta on. Kentän layout on naapuriareenaa leikkisämpi ja yllätyksellisempi. Ympäristöönsä se sulautuu niin luontevasti kuin vain sadan vuoden ikään ehtineet links-kentät voivat.
Takaysillä koko päivän jatkunut vesisade taukoaa. Varjot ovat jo pitkiä, kun viimeinen puttini päätösreiällä uppoaa. Machrihanish Golf Club on päätepiste tämänkertaiselle pyhiinvaellukselleni, joka saa vielä ihmeellisen huipennuksen.
Pyhiinvaellus läntisen Skotlannin linkseille päättyy Machrihanish Golf Clubin ylle nousevaan sateenkaareen.
Käytyäni suihkussa ja vaihdettuani vaatteet suuntaan hotellilta klubitalolle, jonka toisen kerroksen lasiseinäisestä ravintolasta avautuvat hienot näkymät aavalle ulapalle. Astuessani hotellin ovesta ulos auringonlasku on upeimmillaan. Ulkona on hämmästyttävä, lämpimänkeltainen valo. Sitten katson kentän suuntaan ja korkealle ilmaan. Taivaalle on piirtynyt täydellisin koskaan näkemäni sateenkaari. Kirkkaissa väreissään loistava puoliympyrä, joka ulottuu kaukaa idän suunnasta jonnekin Machrihanishin kahden golfkentän väliseen rajamaastoon. Sateenkaaren yläpuolella taivas on harmahtavansininen, kaaren alla selvästi vaaleampi. Viereeni ilmestyneet kaksi miestä haukkovat henkeään.
”En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa”, toinen miehistä sanoo irrottamatta katsettaan taivaalta.
Machrihanish Golf Club on järjestyksessään kolmassadas golfkenttä, jonka olen eläissäni pelannut. Tällä nimenomaisella hetkellä taivaalla loistava sateenkaari tuntuu kuin symbolilta matkalle, jonka olen saanut kolmenkymmenen vuoden aikana golfin parissa kulkea. Golf on vienyt minut kymmeniin eri maihin ja lukemattomiin kohteisiin. Olen nähnyt ihmeellisiä paikkoja, kohdannut sydämellisiä ihmisiä ja kokenut unohtumattomia, koskettaviakin hetkiä, kuten nyt.
En vaihtaisi kokemaani mihinkään. En osaa oikein kuvitella elämää, jossa olisin jättänyt matkani tekemättä. Sitten mieleeni tulee merkillinen ajatus: sateenkaari on aina vain puolikaari, mutta entä kun ympyräni aikanaan sulkeutuu – millainen onkaan reittini toinen puoli?
Yhdestä asiasta olen melko varma. Matkojeni ”sisääntulosta” tulee ”ulosmenoa” mutkikkaampi.
Artikeli on julkaistu Golflehdessä 4/2021.
Lue seuraavaksi: Georgiassa kuohuu – Kolme vuotta sitten näytti vielä siltä, että siitä voisi kehittyä kiinnostava golfmaa