Jokin on muuttunut. Kun Mikko Korhonen sunnuntaina päätyi tasatulokseen Ranskan Benjamin Hebertin kanssa ja suuntasi kohti uusintaa kilpailun voitosta, mies hymyili. Kireydestä tai jännittämisestä ei ollut olemuksessa tietoakaan. Korhonen tiesi, että hänellä oli vain voitettavaa. Ja luotti siihen, että hän voittaisi.
On varmasti täysin turha ajatella, etteikö kokeneempaakin pelimiestä tilanne jännittäisi. Mutta päällimmäinen tunne jännitys ei ollut, sillä rentoa ja itsevarmaa hymyä ei kasvoille loihdita, jos sydän hakkaa tuhatta ja sataa mielen käydessä ylikierroksilla.
Kun uusinta sitten alkoi ja suoritettiin aloittajan arvonta, Korhosen kasvoilla karehti edelleen tuo pieni, huoleton hymy. Hän valitsi avaavansa ensin, ja toisti valintansa toisen lyönnin kohdalla, kun pallot olivat yhtä kaukana reiästä ja tuomari antoi Korhosen valita, kumpi lyö ensin.
Korhonen halusi kuskin paikalle. Chippi ei ollut täydellinen, mutta se oli riittävän hyvä tuottamaan Hebertille ronskisti paineita. Kilpailun 72:nnella reiällä Korhonen oli epäonnistunut hieman pidemmässä chipissä samalla reiällä.
”Se oli huono lyönti”, hän itse kuvaili.
Epäonnistuminen ei kummitellut ratkaisun hetkillä mielen perukoilla. Epävarmuutta ei ollut. Oli rento ja tilanteesta nauttiva ammattilainen, joka ei arkaillut voittaa.
Kolme ja puolimetrinen voittoputti kaltevaan alamäkeen paineen alla ei ole helppo upotettava. Korhosen rentoudesta ja itsevarmuudesta kertoo olennaisen hänen kommenttinsa kisan jälkeen: ”Tuollaiset putit ovat uponneet hyvin koko viikon, joten siinä oli todella luottavainen olo.”
GolfWorld tituleerasi Korhosta sunnuntaisessa jutussaan ’journeymaniksi’. Termi on peräisin nyrkkeilystä. Se tarkoittaa kehäraakkia, joka ottaa ottelun sieltä mistä saa. Kuvaus ei olisi voinut osua enempää pieleen.
Urheilijat, kuten ihmiset kasvavat ja oppivat läpi elämänsä. Journeyman ei enää opi, vaan tekee tilinsä niillä hiljalleen hupenevilla taidoilla, joita jäljellä on. Journeymanin käyrä osoittaa auttamatta alaspäin. Korhosen kohdalla käyrä on nouseva. Vuonna 2014 hän voitti Euroopan kiertueen karsinnat, ja sen jälkeen hän on pitänyt pelioikeutensa kiertueella parantaen suorituksiaan joka vuosi. Viime kausi oli uran paras, kuluva voi olla sitäkin parempi.
Mikko Korhonen on 38-vuotiaana, nyt kaksinkertaisena ET-voittajana, löytänyt onnistumisten kautta repertuaariinsa uuden aseen, vahvan itseluottamuksen. Erittäin suuri merkitys on myös kentän ulkopuolisilla asioilla. Voittopuheessaan Korhonen kiitti yhtä ihmistä, avovaimoaan Tiinaa.
Rento ja itsevarma vastustaja on pelottava ilmestys. Ja hankalasti nujerrettavissa.
Mikko Korhosella oli sama hymyilevä ja rento olemus koko kilpailun ajan, ei vain uusintaan mennessä. Mikko jollain reiällä esim. puttasi hieman ohi birdie-yrityksessään, teki nopeasti parin ja hymyili nostaessaan pallon kupista – ja hymyilevä caddie oli odottamassa. Mikko ja koko ilmapiiri Mikon ympärillä oli rento ja luottavainen.
Ettei GolfWorldin toimittaja olisi kuitenkin tarkoittanut nimityksellään kisälliä (jota journeyman mielestäni myös tarkoittaa). Silloinhan se menisi kehumisen puolelle eli toimittaja luokittelisi Mikon kehittyneen oppipojasta seuraavalle tasolle.
Golf World on amerikkalainen lehti. Briteissä sana tarkottaisi ehkä juuri tuota kehäraakkia, joka paikan höylää, mutta amerikkalaisittain kyseessä on kaveri joka osaa pelata, mutta ei voittaa. Ei siis mitenkään pahasti sanottu. Näinhän asia on ollut, hyvä, että taidot on huomattu.
Toivottavasti Mikko jatkossakin osoittaa olevansa voittaja-ainesta, nyt on suunta ylöspäin!