Monterey Bay ja Las Vegas tarjoilevat melkoista golfherkkua. Yksi kentistä on kuitenkin ylitse muiden.
Pebble Beachin kuuluisa 7. väylä avautuu edessäni. Mereltä 15 metriä sekunnissa puhaltava tuuli vihmoo kasvoja ja tasapainon pitäminen vaatii keskittymistä. Heilautan kevyesti pari harjoituslyöntiä ja haen mahdollisimman rennon tuntuman. Väylä on vain noin 85 metriä pitkä, mutta viheriö tuo mieleen lähinnä postimerkin. Nostan vielä kerran katseen kohteeseen, sitten annan mennä.
Palataan ajassa puolitoista vuotta taaksepäin. Istumme kotona puolisoni Mian kanssa viettämässä perjantai-iltaa ja keskustelemme asioista, joita haluaisimme elämämme aikana kokea. Kerron kuinka kerran edellisen vuosikymmenen alkupuolella pääsin vierailemaan Pebble Beachin klubitalossa ja ihastelemaan ensimmäistä väylää tiiboksista. Silloin en kuitenkaan tohtinut vielä pelaamaan ja tuskin olisin edes päässyt. Seuraavan päivän vapaita peliaikoja voi nimittäin mennä aamuseitsemältä kyselemään pro shopista ja jos onni on myötä, niin kiertämään pääsee noin 550 dollarin hintaan. Käytännössä kenttä on lähes aina loppuunmyyty.
”Minä ostan sinulle green feen Pebble Beachiin lahjaksi sitten, kun täytät 40-vuotta”, lupaa Mia tuolloin. Sillä on sinetöity unelmien golflomamme Yhdysvaltoihin.
Pebble Beach sijaitsee Monterey Bayssa, noin kahden tunnin ajomatkan päässä San Franciscosta. Samalle alueelle on onnistuttu rakentamaan häkellyttävä määrä maailman hienoimpia golfkenttiä. Pebble Beachin lisäksi alueelta löytyy mm. Spanish Bay ja Spyglass Hill.
Aivan vieressä on myös Cypress Point, joka on Augusta Nationalin ohella rankattu maailman hienoimmaksi golfkentäksi. Kumpikin kenttä on Alister McKenzien suunnittelema. Tavallisella golfarilla ei kumpaankaan asiaa, koska ne ovat yksityisiä klubeja. Pebble Beach, Spyglass Hill ja Spanish Bay kuuluvat kaikki samaan konserniin ja kenellä tahansa on mahdollisuus varata niiltä peliaika jopa pari vuotta etukäteen.
Se edellyttää vähintään kahden vuorokauden hotellimajoituksen varaamista. Majoitushinnat esimerkiksi The Lodgessa alkavat noin tuhannesta dollarista vuorokautta kohden. Greenfeet kentille ovat n. 320–550 dollaria kentästä riippuen, joten on sanomattakin selvää, että tänne tuleminen on todellinen kerran elämässä -kokemus.
Las Vegas
Puolentoista vuoden odotus päättyi maaliskuisena sunnuntaiaamuna Suomessa. Lento Los Angelesiin lähti iltapäivällä ja saapui perille iltakuudelta paikallista aikaa. Rajamuodollisuudet pandemian jälkeisessä USA:ssa olivat säilyneet ennallaan. Pääsimme kuitenkin melko nopeasti etenemään jatkolennolle Las Vegasiin, jossa vietämme loman ensimmäisen osuuden. Vegasin Strip on vaikuttava näky illan pimeässä.
Maanantaiaamu Las Vegasissa valkenee aurinkoisena. ”Herään” puoli seitsemältä aamulla. Oikeammin en saanut koko yönä silmäystäkään unta, vaikka pääsimme perille puolen yön aikaan. Ensimmäiseen päivään siis samoilla silmillä Suomesta lähtien. Aamiaisella realisoituu Yhdysvaltojen noussut hintataso. Asiaa ei auta euron heikko kurssi, joka joskus aikaisemmin kompensoi paikallista tippauskulttuuria. Ainakin amerikkalaisturisteja Vegasissa kuitenkin tuntuu edelleen riittävän.
Las Vegasin aavikkokentät keskellä hiekkaerämaata ovat erikoinen näky.
Vegasista löytyy golfkenttiä joka lähtöön, Shadow Creek lienee niistä tunnetuin. Siellä Tiger Woods ja Phil Mickelson pelasivat ”The Matchin” muutama vuosi sitten. Pelaamaan kentälle pääsee kuka tahansa, mutta edellytyksenä on yöpyminen yhdessä MGM-konsernin hotelleista sekä maksuhalukkuus noin 1000 dollarin green feelle. Kentälle otetaan arkipäivisin muutaman lähdön verran limusiinikyydillä kuskattavia pelaajia, muuten se on kutsuvieraiden käytössä.
Las Vegasissa on myös useita kunnallisia kenttiä, joille pääsee kohtuuhinnalla. Useimmiten paikallisille ja turisteille on oma hinnastonsa. Näppäräksi sivustoksi osoittautui www.golfnow.com, josta löytyy myös yksittäisiä erikoishintaisia lähtöjä, jotka ovat sitä halvempia mitä lähempänä pelipäivä on.
Ensimmäisenä päivänä pelaamme Highland Falls -kentällä. Se on noin 20 minuutin ajomatkan päässä Stripiltä. Kenttä on jenkkityylinen resort-kenttä, jossa lähes jokaista väylää reunustavat amerikkalaisten vieriviereen rakennetut loma-asunnot. Talojen välissä kiemurtelevat väylät ovat hieman puolikaaren muotoisia, joten pallo löytyy käytännössä aina väylältä, mikäli avauksen vain saa peliin. Väylät ovat selkeitä ja suurin jännitysmomentti koetaankin useimmiten jo tiiboksissa – jos avaus karkaa sivuun, niin jännitetään, millaista kolinaa pallo saa aikaan talojen välissä.
Seuraavana päivänä jatkamme pelejä The Paiute Golf Resortin Sun Mountain -kentällä. Siihen kohdistuvat Vegasin osuuden isoimmat odotukset, sillä kyseessä on Pete Dyen suunnittelema kenttä. Dyen käsialaa on mm. Floridassa sijaitseva TPC Sawgrass, Players Championshipin kotikenttä. Dye piirtää tunnetusti melko haastavia kenttiä.
The Paiute Golf sijaitsee hieman Vegasin ytimen ulkopuolella Paiute-intiaanien reservaatissa. Uberin kyydissä havahtuu Vegasin absurdiuteen, keskellä kuivaa ja karua autiomaata on yhtäkkiä kolme täysmittaista golfkenttää. Autosta noustessa havahtuu ilmiöön, johon Suomessa ei niin usein törmää, nimittäin tuuleen, joka voi aavikolla olla huomattavasti kovempi, mihin kotimaassa on tottunut – ja tänään tuulee kovaa!
Paiute on tuulisesta kelistä huolimatta kaunis ja äärimmäisen hyväkuntoinen. Väylät ovat leveitä ja hienosti muotoiltuja. Etuysin jälkeen alkaa kovan tuulen lisäksi sade, joka pakottaa lopulta keskeyttämään kierroksen 12 väylän jälkeen.
17 Mile Drive
Torstaina lähdemme ajelemaan kohti Monterey Bayta. Löydämme edulliset iltapäivälähdöt Pebble Beachin naapurissa olevalle Poppy Hills -kentälle, joten jatkamme matkaa sinne.
Pebble Beach sekä kaikki muut alueen kentät sijaitsevat 17 mile drive -maantien varrella. Alueella on riehunut melkoinen myräkkä. Lukemattomia puita on kaatunut teiden ja sähkölankojen päälle. Poppy Hillsin klubitalolla saamme tietää, että sähköt ovat olleet poikki kohta viikon. Vettä on tullut valtavasti ja tuuli on puhaltanut 20 m/s.
Moni USA:n kunnallisista kentistä on tasoltaan erinomainen. Poppy Hills on niiden parhaimmistoa.
Poppy Hills on äänestetty useamman kerran Yhdysvaltojen parhaaksi kunnalliseksi kentäksi. Leveitä väyliä reunustavat massiiviset männyt ja neulasmättäät. Kenttä tuo mieleen Linna Golfin, joskin väylät ovat runsaammin muotoiltuja ja tilaa on paljon. Heti toisella väylällä törmäämme kesyn oloiseen valkohäntäpeuralaumaan, joita alueella on paljon.
Kenttä on uskomattoman hyvässä kunnossa, vaikka näkee, että vettä todella on tullut. Kentällä on myös useita puita poikittain myrskyn jäljiltä. Suurin osa väylistä ovat melko selkeitä, mutta osalla on korkeuserojen ja doglegien vuoksi hankala hahmottaa, mihin palloa kannattaa lyödä. Sama asia on toistunut useammallakin jenkkikentällä, joilla ei myöskään juurikaan ole opasteita.
Poppy Hills on upea kenttä ja alueen hintatasoon suhteutettuna 100 dollaria iltapäivälähdöstä on todella hyvä hinta. Vaihtoehto olisi ollut hieman kalliimpi, Alister McKenzien suunnittelema Pasatiempo. Se oli tiettävästi myös herran oma suosikkikenttä, ja jota mm. paikalliset caddiet suosittelevat San Franciscon parhaana kenttänä.
Ensikosketus Pebble Beachiin
Vihdoin saavumme matkan varsinaiseen pääkohteeseen, Pebble Beachin The Lodgeen. Hotelli on hulppea ja huoneemme patiolta eteen avautuu Tyyni Valtameri sekä ehkä maailman upein lopetusväylä. Olemme saapuneet todelliseen golfarin paratiisiin.
Käymme syömässä – kenties parhaat hampurilaiset koskaan – ja vetäydymme ajoissa yöpuulle seuraavan päivän kierrosta varten.
Aamulla meitä tervehtii pilvettömälle taivaalle nouseva aurinko ja tyyni sää. Tänään tiedossa olisi Spanish Bay, mutta sitä ennen pitää käydä ihailemassa ja aistimassa hotellimme ympäristöä. Pääsisäänkäynnin edestä löytyy suuri harjoitusviheriö. Sitä ympäröivät lukuisat pienet putiikit, joista voi hankkia erilaisia Pebble Beach-logolla varustettuja tuotteita. Lähtötiin tuntumasta löytyy Pebble Beachin perustajan Samuel E. Morsen patsas, sekä pronssiset muistolaatat jokaisesta Pebble Beachin Major-voittajasta.
Tarkoituksemme on pelata kenttä seuraavana päivänä, mutta ennuste näyttää vesisadetta ja jopa 20m/s tuulta. Tiedustelemme mahdollisuutta siirtää tiiaika seuraavaan päivään. Ystävällinen caddiemaster ilmoittaa silmää räpäyttämättä, että pelaajat ovat vastuussa varatusta peliajasta, ellei sitä saada myytyä eteenpäin. Kenttämestari voi poikkeusolosuhteissa sulkea kentän, mutta tänä vuonna kenttä ei ole vielä ollut kiinni.
Verkkokalvoille palaavat kaatuneet puut Poppy Hillsissä ja lukuisat hassut Instagramissa pyörivät videot Pebble Beachin 7. väylältä. Mietin, mitä ne ”poikkeukselliset” olot sitten mahtavatkaan olla.
Suuntaamme yläkerran kahvioon aamiaiselle seuraamaan avauslyöntejä. Sankkalukuisen yleisön tiedostavat ehkä myös pelaajat, koska mulliganeja tai amerikkalaisittain breakfast balleja nähdään yhtä mittaa.
Spanish Bay
The Links at Spanish Bay sijaitsee vartin ajomatkan päässä Pebble Beachista. Links-tyyppinen kenttä kiemurtelee Tyynen valtameren rannassa ja on maisemiltaan häkellyttävä. Ykköstee on aivan klubitalon edessä, joten tällä kertaa lämmittelyksi riittää tuoppi olutta terassilla ja avausten katselu. Spanish Bayn ensimmäinen väylä (par 5) on kuin ilmetty kopio Vierumäen Cooken avausväylästä väyläbunkkereita ja oikealle kaartuvaa viheriötä myöden. Horisontti mäntymetsän tilalla vain on vaihtunut valtamereen.
Pitkin talvea olemme pelanneet kaikkia kolmea Pebble Beachin kenttää Trackmanissa ja väylät ovat tulleet jokseenkin tutuksi. Varsin nopeasti käy kuitenkin ilmi, että simulaattorigolf on loppujen lopuksi aika kaukana todellisesta golfkierroksesta. Korkeuserot kentillä ovat merkittäviä ja lyöntipinta ei käytännössä koskaan ole tasainen. Karheikosta palloa ei voi juuri rautakasia isommalla miekalla lyödä. Lisäksi mereltä puhaltava tuuli painaa palloa milloin mihinkäkin suuntaan. Muodokkaat ja liukkaat viheriöt tekevästä jokaisesta kahden putin pudotuksesta saavutuksen.
The Links at Spanish Bay on ensimmäinen maistiainen Pebble Beachin taikaa. Kierroksen loputtua jokainen pelaaja saa muistoksi bägiin kiinnitettävän mitalin. Kentästä mieleen jäävät parhaiten täysin uniikit maisemat ja väylien välissä mutkittelevat waste-alueet. Kunnoltaan kenttä on täysin virheetön ja upeasti viimeistelty. Viiden tunnin kierrosaikaan ei juurikaan kiinnitä huomiota.
Pebble Beach
Sunnuntaiaamu valkenee ja yöllä on satanut paljon. Keli vaikuttaa kuitenkin olevan huomattavan paljon parempi kuin edellisen päivän ennuste antoi ymmärtää. Lähtömme on vasta yhdeltätoista, joten aikaa on vielä runsaalle aamiaiselle ja lämmittelylle rangella.
Tuuli on hieman noussut, mutta sateesta ei ole tietoakaan. Käymme ilmoittautumassa ja tapaamme caddiemme Troyn. Caddie ei ole pakollinen, mutta suositeltava. Caddie myös osoittautuu todella hyväksi investoinniksi. Pohdimme, otammeko hintaan sisältyvän auton mukaan kierrokselle vai kävelemmekö. Troy kertoo voivansa hyvin ajaa autoa kävellessämme ja samalla tavaroita on helpompi huoltaa sateen sattuessa.
Kello lyö yksitoista. Olen saanut pidettyä mieleni rauhallisena tähän asti, mutta en voi sille mitään – jännittää. Avauslyönti on paperilla verrattain helppo. Riittää, että pallon lyö noin 180 metrin päähän keskelle leveää väylää. Siitä jää lyhyt tai keskipitkä rauta lähestymiseen. Asetun pallolle hybridi kädessä. Rauhallisen svingin ja mehevän duffin saattelemana pallo etenee ehkä 150 metriä keskelle väylää. Nyt voi alkaa hengittämään, pallo on pelissä! Peliparinamme on tänään mukava pariskunta Coloradosta ja pääsemme kaikki liikkeelle vähillä vaurioilla.
Suurin osa Pebble Beachin etuysin väylistä ovat enemmän tai vähemmän tuttuja kaikille niille, jotka ovat yhtään kilpagolfia televisiosta tai netistä seuranneet. Toinen väylä on lyhyehkö par 5, jolla aloituksen sykkeet saadaan mukavasti laskettua. Kolmas väylä kääntyy jyrkästi vasemmalle kohti Tyyntämerta, ja nyt päivän elementti, kova tuuli astuu kunnolla peliin. Kuin seisoisi maila kädessä ruotsinlaivan kannella avomerellä.
Neljänneltä väylältä eteenpäin väylät kulkevat rannassa jylhää kalliota mukaillen ja maisemat ovat uskomattomia. Sata vuotta sitten ei ollut maansiirtokoneistoa, joten käytännössä kaikki Pebble Beachin väylät kallistuvat merta kohti. Tuuli puhaltaa mereltä, eli lähes kaikilla väylillä pelataan sivutuuleen. Muutama pallo eksyy valtamereen, mutta se ei mieltä alenna. Pebble Beach on juuri niin upea kuin kuvista on tottunut näkemään.
Seitsemäs väylä on yksi kierroksen ja koko matkan kohokohdista. Kyseessä on ehkä maailman tunnetuin par 3. Kentän oma esittely kertoo, että tälle väylälle on tehty holareita kaikilla mailoilla lob wedgestä rautakolmoseen. Sivusta katsottuna väylä näyttää helpolta. Mittaa on noin 85 metriä ja greeni sijaitsee noin kymmenen metriä lyöntipaikkaa alempana.
Troy käy kysymässä edeltävän ryhmän caddielta tunnelmia ja palaa meidän luoksemme, ”Olivat lyöneet 180 jaardia ja päässeet greenille”.
Hetken aikaa arvon omaa mailavalintani ja päädyn rautakuutoseen. Otan varmuudeksi vuoksi mukaan muutaman varapallon. Pakollisten matkamuistokuvien jälkeen on totuuden hetki. Väylä lyödään suoraan vastatuuleen ja se pelaa seitsemän mailaa normaalia pidempänä. Pyrin pitämään lyönnin mahdollisimman rentona, jotta saisin minimoitua kierteen. Naps! Pallo irtoaa lavasta ja nousee korkealle. Kymmenen sekunnin ilmalennon jälkeen se osuu viheriön takalaitaan ja rullaa takaisin noin kolmen metrin päähän lipusta. Spontaanit tuuletukset koko ryhmältä ja onnistumisen riemu on uskomaton!
18. väylää on monesti kuvailtu maailman hienoimmaksi lopetusväyläksi. Maailmassa on ehkä muutama golfväylä, missä jokainen pelaaja voi tavoittaa pienen ripauksen siitä tunteesta, minkä ammattilainen kokee major-turnauksessa kävellessään viimeiselle viheriölle. Avauksen jälkeen ojennan mailan Troylle ja lähdemme kävelemään väylää pitkin.
Jokaisella askeleella voi tuntea ne lukemattomat majorit ja hetket, jolloin tätä samaa väylää on kävellyt milloin Tiger Woods, milloin Jack Niklaus ja kansa on ottanut heidät sankareina vastaan. Itsekin tekee vähän mieli ottaa lipasta kiinni ja vastaanottaa mielikuvituksen tuottamat suosionosoitukset, kunnes havahdun pohtimaan, miten jatkan bunkkeriin päätyneen palloni kanssa peliä.
Olen pelannut golfia vuodesta 2007 ja pelistä muodostui hyvin nopeasti elämäntapa. Vuosien varrella olen bongannut ja päässyt pelaamaan satoja kenttiä ympäri maailman. Pebble Beach on pysäyttävä ja täysin uniikki kenttä. En ole pelannut ja tuskin tulen pelaamaan yhtä vaikuttavaa paikkaa koskaan. Paikkaa on hyvin vaikea pukea sanoiksi, koska se pitää kokea.
Jos nyt lähtisin suunnittelemaan ja budjetoimaan matkaa uudelleen, niin pelaisin ehdottomasti Pebble Beachin kahdesti ja jättäisin vaikka useamman kentän pelaamatta. Ensimmäinen kerta menee ihmettelyyn ja toisella kerralla voisi jo miettiä pelaamistakin.
Viimeisenä päivänä pelaamme vielä Spyglass Hillin. Kenttä on edellisten tavoin loistokunnossa ja tarjoilee niin upeita maisemia kuin haastavia väyliä. Ehkä edellisen päivän kierros Pebble Beachissa on ollut niin mieleenpainuva, että samanlaista hehkua on enää mahdotonta tavoittaa.
Vietämme vielä pari kaupunkilomapäivää ennen kotimatkaa. Viimeisellä illallisella sovimme, että palaamme sittenkin vielä takaisin ja keksimme jonkin toisen kerran elämässä -kokemuksen.
Lue seuraavaksi: Wales tarjoaa huippuluokan golfia pienellä rahalla – 10 parasta edullista kenttää
1990-luvulla harras toiveeni oli päästä pelaamaan Pebble Beach. 2000-luvun alussa alettiin tältä pohjalta suunnittelemaan vaimon kanssa pitempää lomamatkaa USA:n länsirannikolle. Kolmen viikon matkalla Frisco-Yosemite-Death Valley-Vegas-Grand Canyon-San Diego-Tijuana-LA-San Jose-Frisco 11 eri hotellia, mutta Pebble Beach -peli päätettiin jättää kustannussyistä väliin. Ajeltiin LA:sta San Joseen vanhaa Tyynenmeren rannan valtatietä ja kierrettiin Montereyn 17 Mile Drive. PB:n caddie sanoi, että jos pelaaminen kiinnostaa niin voi soittaa aamulla klo 7 ja kysyä peruutuksia. GF silloin jotain 350$. Anovat katseet vaimoon, pieni nyökkäys, aamulla San Josessa herätyskello soimaan ja: Caddiemaster vastasi, että poikkeuksellinen tapaus; yksi peruutus ko. lauantaina klo 15, eli saisinko luottokorttinne numero. Niinpä sain sittenkin pelata PB:n.