Georgia on rajamaa. Tällä hetkellä suunta on kohti Venäjää, ja siksi kansa on noussut kaduille. Vierailimme maassa 2021, jolloin näytti vielä siltä, että siitä voisi kehittyä mielenkiintoinen golfkohde.
Hatsapuri. Juustoa pursuva rieskankaltainen leipänen. Vahvat karvaiset miehet painimolskilla ja painonnostolavalla. Kesyttömät vuoret. Stalin. Ne tulevat ensimmäiseksi mieleen Georgiasta, kun yritän lentokoneessa luoda kuvaa maasta, johon olen matkalla.
Golf ei mahdu listalle. Golfiakin Georgiassa tätä nykyä pelataan – ja siksi olen lentokoneeseen noussut.
Lentäminen itsestään tuntuu juhlavalta pitkän koronatauon jälkeen, pakko myöntää. Pitkäksi viikonlopuksi olen varannut vain suurehkon repun, en ruumaan menevää matkalaukkua. Ratkaisu palkitaan monessa käänteessä. Lentokentällä muodollisuudet sujuvat vauhdilla niin Suomessa, vaihdon yhteydessä Amsterdamissa kuin Georgiassakin. Iltapäivälehtien otsikot lentokenttäkaaoksesta voi jättää omaan arvoonsa. Ihmismeri Amsterdamissa saa epäilemään, onko koko pandemiaa ollut olemassakaan. Vastaavasti Tbilisin verkkainen tunnelma muistuttaa siitä, että täydellä teholla maailma ei vieläkään pyöri.
Lentokentällä hyppään taksiin. Jo ensihetket Tbilisin ruuhkaisilla kaduilla riittävät vakuuttamaan, että taksi on täällä ainoa järkevä kulkuneuvo turistille. Liikenne on kiivasta, torvet soivat eikä kaistoista ota selkoa. Aina niitä ei edes ole, on vain loputon liikenne. Vuokra-autolla ei täällä kannata puikkelehtia.
Kuski ei puhu sanaakaan englantia, venäjällä kuulemma pärjäisi. Venäjän kielen asema on maassa vahva, vaikka georgialaisten suhde Venäjään on kaikkea muuta kuin kivuton. Maat ovat viimeisen reilun parinkymmenen vuoden aikana kalistelleet aseitaan pariinkin otteeseen niin Abhasian kuin Etelä-Ossetiankin kriiseissä. Nuorempi sukupolvi puhuu onneksi enenevässä määrin englantia, ja ainakin pääkaupungin turistikohteissa sillä pärjää hyvin.
Autot näyttävät olevan Tbilisissä keskimäärin uudehkoja ja hyväkuntoisia. Siihen nähden taksimatkan hintaa ei voi kuin ihmetellä. Parinkymmenen minuutin kyyti lentokentältä hotellille maksaa seitsemän euroa.
Saavun Moxy-nimiseen hotelliin vanhan kaupungin kupeessa. Viereisessä rakennuksessa on asteen konservatiivisempaan makuun sopiva Marriot, ja ravintoloita korttelissa on useita. Hotellit ovat Tbilisissä melko kalliita, muilta osin hintataso on todella matala.
Pimenevässä illassa Tbilisi näyttää viehättävältä, mutta ensimmäisen illan tavoitteeksi riittää hatsapurin metsästys.Yksi sellainen pitää saada.
Ja hatsapurihan löytyy hetkessä. Niitä saa jokaisesta itseään kunnioittavasta ravintolasta. Ohuen vehnäsleivän sisään on mankeloitu Suluguni-juustoa, ja koko komeus on käytetty kuuman uunin kautta. Yksinkertainen on usein parasta, kuten nytkin. Tukeva hatsapuri, salaatti ja kyytipoika irtoavat parilla eurolla.
Tbilisi on levittäytynyt laaksoon pitkäksi kaistaleeksi Kura-joen molemmille rannoille. Kaupungissa asuu noin puolet maan 3,7 miljoonasta asukkaasta. Nimi Kura on osuva ja viitteellinen. Joka puolella kohoavat kukkulat. Pohjoisen suunnalla voi kirkkaalla ilmalla nähdä Ison-Kaukasuksen jylhän vuoriketjun, jonka ylimmät huiput kohoavat yli viiden tuhannen metrin korkeuteen. Euroopan ja Aasian maantieteellisen rajan lasketaan yleensä kulkevan Kaukasusvuoristossa, ja näin rajattuna Georgia kuuluu kokonaan Aasiaan. Kulttuurisesti, uskonnollisesti ja historiallisesti se on kuitenkin aina ollut ennemminkin osa Eurooppaa. Georgialaiset myös mieltävät itsensä osaksi Eurooppaa, osaltaan vastavetona Venäjän vahvalle vaikutusvallalle koko Kaukasuksen alueella. Tästä kertoo sekin, että joka paikassa EU:n lippu on esillä Georgian lipun rinnalla.
Tbilisi Hillsin golfkentälle pääsee kaupungista kahta reittiä. Molemmat niistä ovat kunnoltaan sellaisia, että suuret katumaasturit, joita kaikki paremmin ansaitsevat kansalaiset tuntuvat maassa käyttävän, puoltavat paikkaansa.
Kuva: Steve Carr
Tbilisi Hills on Georgian ensimmäinen 18-reikäinen golfkenttä. Yksi yhdeksänreikäinen kenttä maassa oli jo entuudestaan, ja toisen ysireikäisen voi Tbilisi Hillsistä käsin jo nähdä. Se on ollut valmiina joitakin vuosia, mutta avajaisia
vietetään vasta, kun kentän viereen rakenteilla oleva hotelli saadaan valmiiksi. Milloin se tapahtuu? Kukaan ei tiedä. Aikataulut eivät ole Georgiassa yhtä pyhiä kuin Euroopan pohjoislaidalla.
Tbilisi Hills on suomalaisen Lassi Pekka Tilanderin suunnittelema. Aluksi hommaan kuulemma palkattiin jenkkiarkkitehti, joka kuitenkin olisi halunnut lanata kaiken ja rakentaa sitten kaiken uudestaan. Pelkästään puut ovat Georgiassa niin suojeltuja, ettei niiden kaataminen onnistu noin vain. Maaperäkin on niin kallioista, että maanmuokkaaminen on hikistä työtä.
”Nytkin siellä on räjäytetty ja piikattu maata kentän alta isoja määriä”, Tilander kertoo.
Hänen piirtämänsä kenttä kunnioittaa ympäröivää maisemaa ja luonnollisia muotoja, kuten Tilanderin kentillä on tapana. Kenttä sijaitsee kukkuloilla kaupungin eteläpuolella. Täällä vilskeestä ja kiireestä ei ole tietoakaan. Näkymät suurkaupunkiin ovat paikoin huimaavat. Etelän ja lännen puolella maisemaa määrittävät laajat pellot, joiden takana siintää Rustavin rujo teollisuuskaupunki.
Aivan kentän naapurissa, kuninkaallisissa korkeuksissa jököttää yli kaksisataa vuotta vanha ortodoksinen luostari. Georgialaiset ovat hartaita kristittyjä, ja uskonnollisuus ilmenee jokapäiväisessä elämässä. Kirkon tai luostarin ohi kulkiessaan monet piirtävät ristinmerkin rintaansa. Kristillisinä vapaapäiviä Georgiassa on enemmän kuin yhdessäkään Euroopan maassa.
Golfkenttä kulkee kukkuloilla vastapäivään siten, että väylän oikea laita on lähes poikkeuksetta portti ongelmiin. Vasen on turvapuoli. Opin tämän jo ensimmäisellä väylällä, pitkällä ja näyttävällä, alamäkeen lyötävällä par-viitosella, jossa kierrokseni alkaa varoituksista huolimatta mulliganilla.
Kentän alin piste on 180 metriä matalammalla kuin kentän korkein kohta. Jokaisella väylällä on korkeuseroja, mutta pelillisenä elementtinä niitä on hyödynnetty maltillisesti ja onnistuneesti.
Väylät ovat vaihtelevia, eikä monotonisuus pääse pilaamaan pelikokemusta. Paikoitellen kenttä pelaa kapeampana kuin se onkaan, sillä väylät ovat pinnaltaan napakoita. Suora avaus juoksee väylällä pitkälle, vino taas harvoin pysyy väylällä. Links-opit kannattaa kaivaa esiin takaraivosta, sillä myös viheriöt ovat pinnoiltaan niin napakoita, ettei palloa kannata pudottaa lipulle, vaan lähestymiset on otettava alas hyvissä ajoin ennen lippua.
Viheriöt ovat oma lukunsa. Niiden lukeminen on todella tukalaa, kun taustalla oleva maisema nousee tai laskee aina johonkin suuntaan. Kallistusten arvioiminen hankaloituu, kun takana ei ole tasaista kiintopistettä.
Kenttä sijaitsee noin 750 metriä Kura-jokea ylempänä. Kasteluvesi on pumpattava jyrkkään ylämäkeen, joten käytössä olevat pumput ovat hurjia voimanpesiä. Kentän alueella on tekolampi veden säilömistä varten, mutta etenkään kesäkuukausina sen vesi ei pitkälle riitä. Georgian kesät ovat polttavan kuumia, ja tuuli lisää veden haihtumista.
Illan hämyssäkin kaduilla voi liikkua turvallisesti.
Kentän kunto on erittäin hyvä, mutta kastelulaitteiden kantaman ulkopuolella maasto on kuivaa. Kasvillisuus on pääosin mäntyjä, mantelipuita ja pensaita. Syksyllä välipalaksi voi nauttia tuoreita manteleita, jotka muuten muistuttavat maultaan marsipaania, eivät niinkään kuivattuja versioita itsestään.
Tbilisi Hillsin takana on virolaista rahaa. Pääbisnes on kiinteistökauppa. Kentän ympärille rakentuu suuri asunto-alue. Kentän toimitusjohtajana toimiva virolainen Paul Põhi luotsaa kuitenkin golfkenttää tosissaan ja tavoitteellisesti. Golfia ammatikseen sekä pelannut että opettanut Põhi pyrkii hiljalleen lisäämään paikallisten harrastajien määrää.
”Suurin osa jäsenistämme on Georgiassa työskenteleviä ja asuvia ulkolaistaustaisia pelaajia, mutta yhä enemmän on myös paikallisia”, hän kertoo.
Jokamieslaji golf ei Georgiassa ole. Keskimääräinen kuukausipalkka on noin 450 euroa, joten pelkästään noin 120 euron hintainen starttikurssi on kova investointi. Tulonjako on kuitenkin kaikkea muuta kuin tasainen, ja maksukykyisiä asiakkaita löytyy.
Se heijastuu myös kentän ravintolaan, jonka ruokalista on huomattavan eurooppalainen. Ratkaisu on harkittu.
”Georgialainen ruoka on poikkeuksetta maistuvaa. Kaupungissa ei kuitenkaan ole montaa eurooppalaista ravintolaa. Koska asiakaskuntamme on aika eurooppalaista, he arvostavat mahdollisuutta syödä välillä muutenkin kuin maan tavalla”, Põhi kertoo.
Ravintolan pääkokki on latvialaistaustainen Arthur, jolla on pitkä työhistoria Michelin-ravintoloissa Englannissa ja Ranskassa. Tbilisi Hillsissä ei kannatakaan pelata golfia pysähtymättä ennen tai jälkeen kierroksen myös syömään.
Paikoitellen talot ovat heikossa kunnossa. Sisäpihat toimivat kollektiivisina olohuoneina.
Monen suuren kaupungin tapaan Tbilisissä on monia keskenään hyvinkin erilaisia alueita. Vanha kaupunki on paikassa kuin paikassa lähes aina käymisen arvoinen, eikä Tbilisi tee poikkeusta. Se on iltavalaistuksessa ilmeikäs ja viehättävä. Vanhan kaupungin lukuisissa puistoissa voi hengähtää hetkisen kiivaana sykkivän kaupungin ikeestä, ja alueen rakennuskanta on paljon paremmin säilynyttä ja restauroitua kuin muissa kaupunginosissa.
Eikä kaupunki illan pimentyessä suinkaan hiljene. Georgiassa tyypillinen työpäivä kestää aamukymmenestä iltaseitsemään, joten vapaa-aika ajoittuu illan tunteihin, ja iltaisin kadut täyttyvät ihmisistä.
Kulinaristille Georgia on paratiisi. Maineensa se on saanut syystä.
Illan hämyssäkin kaduilla voi liikkua turvallisesti. Sittemmin presidentiksi noussut silloinen ministeri Mikheil Saakasvili uudisti Georgian poliisivoimat ja oikeuslaitoksen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kitkien korruptiota rakenteista. Saavutusta voi pitää rohkeana ja merkittävänä, ja sen ansiosta Georgia on yhä turvallinen maa, jossa poliisiin voi luottaa. Samaa ei voi sanoa maan lähinaapureista.
Jalan Tbilisiä ei oteta haltuun yhdessä illassa, tuskin edes kuukaudessa, mutta kävelemällä ja kiertelemällä sen olemuksesta ja tunnelmasta saa aidomman kuvan. Kävellessä tulee kuitenkin nälkä.
Georgialainen keittiö on maailmankuulu, mutten voi sanoa tuntevani sen saloja. Nojaudun saamiini suosituksiin, ja tilaan perinteisiä annoksia, lobiota (papupata), khinkalia (lihanyyttejä), lihavartaan sekä erilaisia salaatteja. Syksyllä on vihannesten ja hedelmien satokausi, ja silloin ne ovat herkullisimmillaan. Erilaisia pähkinöitä käytetään ruoassa paljon. Kovin mausteista ruoka ei ole, mutta sitäkin maukkaampaa. Liha sen sijaan on poikkeuksetta vahvasti suolattua.
Kulinaristille Georgia on paratiisi. Maineensa se on saanut hyvästä syystä. Ja toisin kuin niin usein, iloisin hetki koittaa laskua maksettaessa – illallinen ei kustanna edes taksimatkan vertaa. Neljä henkeä syö ja juo hyvin kolmella kympillä.
Toisena pelipäivänä tuulee. Kentällä tuulee kuulemma aina vähän, ylhäällä kun ollaan. Lämpötilan kannalta pieni tuulenvire on siunaus, mutta suomalaiselle golfarille tuuli on iso haaste. Avaukset eivät enää pysy väylillä, vaikka lainamailat tuntuvat ensimmäistä kierrosta tutummilta. Omia mailoja Georgiaan ei välttämättä kannata lennättää, sillä vaihtolennolla niiden jääminen kyydistä on aina todellinen riski. Suoria lentoyhteyksiä Suomen ja Georgian välillä ei tällä hetkellä ole.
Kentän alin piste on 180 metriä matalammalla kuin kentän korkein kohta.
Alan kuitenkin päästä jyvälle siitä, miten lähestymiset pitää pelata ja miten pallot viheriöllä käyttäytyvät. Pitkät mailat jätän suosiolla yhä useammin bägiin, ja keskityn pitämään pallon pelissä. Bunkkereita on kuitenkin vaikea välttää. Niitä kentällä on paljon ja vielä pirullisen oikeissa paikoissa. Jo pelkästään visuaalisesti kenttä on niin palkitseva, ettei hymy hyydy, vaikka tulos ei päätä huimaakaan.
Toimitusjohtaja Paul Põhi näyttää Tbilisi Hillsin alueen karttaa, josta golfkenttä muodostaa vain pienen osan. Jatkossa alueelle nousee runsaasti paikallisella mittapuulla hyvn arvokkaita koteja ja loma-asuntoja.
Paul Põhi on paitsi erinomainen isäntä myös loistava pelikaveri. Kuin varkain hän nakuttelee kentän kolme yli parin. Mahdollisuus hyvään kierrokseen on siis olemassa.
Illalla löydän itseni taas kävelemästä ympäri kaupungin kujia ja katuja. Yhteenkään painijaan tai painonnostajaan tai edes etäisesti sellaista muistuttavaan kulkijaan en törmää. Myöskään Josif Vissarionovits Dzugasvili ei näytä olevan kovassa kurssissa. Tbilisissä on kyllä Stalinille omistettu puisto ja jokunen patsaskin on jätetty pystyyn, mutta kovin näkyville paikoille niitä ei ole sijoitettu. Paraatipaikat on pääkaupungissa varattu 1100-luvulla eläneelle runoilijalle ja kansalliseepoksen laatijalle, Šota Rustavelille. Ikivanhaa perintöä ja kulttuuria vaalitaan muutenkin hartaasti. Se näkyy kaikkialla, omista aakkosista alkaen.
Syön minkä jaksan ja ahmin itseeni Georgian erikoislaatuista tunnelmaa. Yritän sanallistaa kokemaani. Tämä on rajamaa. Osa Eurooppaa ja samalla kaikkea muuta. Ylpeästi omanlaisensa maailmankolkka, joka on parempi kokea. Sanoiksi sitä on vaikea pukea.
Artikkeli on julkaistu Golflehdessä 2021.
