Olympiatunnelmaan virittäytyminen alkaa jo lennolla, kun kone pursuaa eri maiden urheilijoita.
Ensimmäinen reissupäivä oli matkapäivä sanan varsinaisessa merkityksessä. Kun on istunut lentokoneessa 15 tuntia, on saanut omakohtaisesti maistaa pienen palan urheilijan arkea. Kilpailu- ja treenimatkat ovat urheilijoille osa työtä, johon on osattava sopeutua. Siis se kuuluisa ammatinvalintakysymys.
Golfarit reissaavat tyypillisesti lähes puolet vuodesta kisamatkoilla. 20–25 kisaa kaudessa on miesammattilaisille tyypillinen kalenteri. Reissaaminen on varmasti taitolaji. Koneessa aikaa pitää osata tappaa ja jäykistyneet jäsenet vetristää ennen urheilusuoritusta.
Itseäni muistutin ennen matkaa moneen kertaan olematta unohtamatta korvatulppia, silmälappua ja kompressiosukkia. Suosittelen lämpimästi kaikkia kolmea ja yhtä aikaa käytettyinä pitkillä lennoilla. Ja aamulentoja, tulee uni koneessa sutjakasti, kun ensin tuijottaa Helsinki–Vantaan-lentokentällä lyijynraskaiden silmäluomien alta olympiatennistä kolme tuntia, kun lento onkin siirtynyt.
Kaikkea en matsista muista, sen verran väsytti, mutta Kei Nishikori oli hyvä. Peräänantamaton ja sikeä japanilainen on jopa vahva ennakkosuosikki sen jälkeen, kun Novak Djokovic törmäsi Lontoon kisojen tapaan Argentiinan Juan Martin Del Potroon.
TAP:n lennoilla Portugalin olympiaurheilijat esittelevät matkustajille turvaohjeet huumoristiseen tyyliin.
Suurien urheilutapahtumien seuraamisessa paikan päällä on täysin oma viehätyksensä. Jo matka kisapaikalle on kokemus. Maailma pienenee, kun ihmiset kerääntyvät yhteen yhteisen mielenkiinnon ajamina. Yhteenkuuluvaisuudentunteen voi aistia. Se ei ole itsestäänselvyys ajassamme, jota riivaa mm. terrorismin kiihtynyt kierre ja nationalistisen sisäänpäinkääntyneisyyden uusi tuleminen.
Urheilijoiden näkeminen elävinä ja inhimillisinä saattaa olla alkuun jopa outo kokemus.
Kisaväen akkreditoinnissa ei ollut tiistaina pahaa ruuhkaa.
Olen pannut merkille, että usein ensimmäinen havainto ja huomio kiinnittyy urheilijan fyysiseen kokoon. Lissabonista Rio de Janeiron koneeseen hyppäsi melkoinen joukko olympiaurheilijoita omien maidensa edustusasuissa.
Hollannin, Turkin, Ruotsin ja Ghanan urheilijoita oli koneessa useita. Ja he olivat poikkeuksetta kookkaita. Pitkiä ja raamikkaita. Hollantilaisten kohdalla se kuuluu vähän asiaankin, ovathan he maailman pisin kansa, mutta ehkä asia muuten selittyy urheilijoiden lajeilla – niitä en sentään kehdannut tiedustella.
Oli koneessa suomalaisurheilijoitakin. Tämän lennon silmämääräisesti arvioituna pienin olympiaurheilija on Suomen kenties suurin kultamitalitoivo Petra Olli. Hänen kohdallaan H-hetki koittaa ensi viikon keskiviikkona 17.8., samana päivänä kuin naisten golfkilpailu pyörähtää käyntiin.
58-kilon sarjassa painiva Olli kertoi eräässä haastattelussa hiljattain, että reissupäiviä kertyy vuodessa noin 180. Kun on riittävän hyvä, joutuu treenivastustajia hakeakseen matkaamaan usein ulkomaille.
Ja näkee Ollista, että reissattu on, niin tottuneesti hän kaikessa rauhassa kaivoi ruisleipää reppunsa kätköistä Lissabonin lentokentällä koneen vaihtoa odotellessamme. Taisi olla jälkiuunileipää. Niin perisuomalaista, ettei varmasti löydy vastaavia eväitä edes ruotsalaisten repuista.
