Ryder Cupissa iso yleisömassa ja neljä peliryhmää muodostavat kinkkisen yhtälön, jonka ratkaisemiseksi ei ole yhtä oikeaa vastausta.
Onko olemassa oikea tapa katsoa Ryder Cupia? Entä voiko Ryder Cupia katsoa jotenkin väärin, jos on paikan päällä seuraamassa kahden vuoden välein pelattavaa golfin supertapahtumaa? Laitoin itseni likoon, ja vietin perjantaina erilaisen päivän Marco Simone -kentällä.
Kuten otsikossa kysytään: millaista on seurata golfkisaa, jossa on vain neljä ryhmää? Siihen pitäisi melkein selvyydeksi kirjoittaa toinen lause perään ja mainita erikseen, että neljän ryhmän lisäksi paikalla on useita kymmeniätuhansia ihmisiä. Se nimittäin muuttaa aivan kaiken.
Ihmispaljous on läsnä jokaisen väylän varrella, missä pelaajia on. Jos yrität seurata ryhmää lähdöstä maaliin, saat varautua katselemaan edessä olevien ihmisten takaraivoja koko päivän. Kun näen Rory McIlroyn ryhmän perään lähteneen ihmispaljouden, teen radikaalin ratkaisun: päädyn seuraamaan ensimmäisen kisapäivän lähes kokonaan livekuvaa välittävien screenien kautta.
Kun pelaajat ovat hävinneet ykkösen tiiltä, on hyvä aika siirtyä pääkatsomon taakse varjopaikalle. Siitä näkee komeasti isolle näytölle, jossa pysyy alkureikien tapahtumissa mukana. Eikä mene kuin tovi, kun ensimmäinen ryhmä tuleekin jo seiskaväylälle, johon on varjopaikastani täydellinen näkymä.
Tässäkö tämä oli? Mihin seuraavaksi pitää lähteä?
Saman katselupaikan itselleen on valinnut myös Anne Charlotte Mora, kesällä 2022 Ahvenanmaalla Ladies European Tour -kilpailun voittoa juhlinut ranskalainen. En kehtaa häiritä kisaturistina paikalla olevaa LET-voittajaa, vaan annan hänen nauttia Ryder Cup -kokemuksestaan.
Ensimmäisen ryhmän saapuminen alamäkeen lyötävälle seiskaväylälle sähköistää tunnelman. Siitä pitää huolen Jon Rahm, joka lyö avauksensa tankoon, mutta holari jää tällä kertaa syntymättä. Yleisön pauhu on valtava, mutta vain hetken. Ensimmäisen kisapäivän aamuna ei vielä lauleta äänijänteitä käheiksi, tuumaan.
Kolmen muun ryhmän kohdalla kuullaan enemmän läheltä piti -huokauksia kuin isoja huutomyrskyjä, ja neljän ryhmän jälkeen iskee tyhjyys.
Tässäkö tämä oli? Mihin seuraavaksi pitää lähteä? Ilmassa on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ja edessäni on ihmismeri, joka valuu hiljalleen eteenpäin.
Rangen vieressä pääsi mukavasti varjon alle katsomaan kisalähetystä. Kuva: Juha Hakulinen
Osa katsojista suunnittelee lähtevänsä väylälle 16 odottamaan ryhmiä. Paahtava kolmenkympin helle ja 1,5 tunnin odotus ennen ensimmäisen ryhmän saapumista eivät houkuttele alkuunkaan, vaan suuntaan kulkuni jälleen varjoon, tällä kertaa rangen vieressä olevan screenin äärelle.
Se osoittautuukin loistavaksi paikaksi seurata tapahtumia hieman eri kantilta. Aamupäivän pelit etenevät screenillä eurooppalaiskomennossa, mutta katseeni alkaa hakeutua jo rangen suuntaan.
Aamupäivän huilannut Jordan Spieth on saapunut hyvissä ajoin hakemaan tuntumaa iltapäivän kierrostaan varten. Tuntuma on kohdallaan, sillä Spiethin kolme ensimmäistä wedgeä osuvat 50 metrin mittatauluun. Helpon näköistä.
Hiljalleen rangelle saapuu muitakin pelaajia, muun muassa Brooks Koepka ja Wyndham Clark. Koepkan rangevedot ovat Toptracerin mukaan lähes tikkusuoria ja poskettoman pitkiä.
Clark puolestaan lyö kaikki lyöntinsä jostain syystä tiin päältä. Siis aivan jokaisen lyönnin lyhyistä wedgeistä 320-metrisiin draiveihin. Täysin ennennäkemätön tapa valmistautua kierrokseen. Ehkä Marco Simone -kentän rangen ruoho ei miellytä yhdysvaltalaispelaajaa, kuka tietää.
Paahtavan kuuma auringonpaiste pakotti ihmiset hakemaan suojaa varjosta. Kuva: Juha Hakulinen
On aika kääntää katse rangelta takaisin screenille, sillä iltapäivän pelit alkavat. Golfliiton entinen puheenjohtaja Antti Peltoniemi on viereisessä pöydässä lounastauolla, ja hänkin vilkaisee näytöllä näkyviä pelitapahtumia, mutta nappaa hetken päästä Ryder Cup shopin kassin mukaansa ja lähtee takaisin kentälle.
Minä jään vielä toviksi ihailemaan Rory McIlroyn rangetyöskentelyä.
Se perinteinen tapa
Iltapäivän pelit ovat kääntyneet loppusuoralleen, kun kuulen viereisestä pöydästä suomea. Olen vaihtanut hetkeä aiemmin toisen screenin äärelle, koska sen lähellä on iso teltta tuomassa varjoa ja sen välittömässä läheisyydessä herkullista italialaista jäätelö myyvä koju. En voi vastustaa kiusausta.
Viereisen pöydän suomalaiskatsojat osoittautuvat Mikko ja Emmi Myllymäeksi, jotka ovat lähteneet ystäväpariskuntansa kanssa katsomaan Ryder Cupia. Idea reissusta syttyi viime vuonna voitetun scramblen jälkihöyryissä, ja nyt he pääsivät nauttimaan ikimuistoisesta kokemuksesta.
Toisin kuin laiska toimittaja, Myllymäet ovat olleet koko päivän tiiviisti kentällä ryhmien perässä.
”Tämä on meidän ensimmäinen ammattilaisturnaus, mitä ollaan katsomassa. Emme oikein ymmärtäneet, kuinka paljon ennakkosuunnittelua se vaatii. Pitää tietää, mihin menee, että saa hyvät paikat. Ja pitää myös olla riittävän hyvissä ajoin liikkeellä, ettei joudu takariviin katsomaan”, Mikko Myllymäki kertoo tuoreita tunnelmia.
”Hieno kokemus, kun pääsi lopulta hyville paikoille. Kun meni kolme väylää etukäteen griinien ympärille, niin näki ihan hyvin. Ja nimenomaan griinien ympärillä oli mukavampi katsoa. Draiveista ei saa niin paljon irti.”
Oikealla olevat Emmi ja Mikko Myllymäki olivat elämänsä ensimmäisessä Ryder Cupissa ystäväpariskuntansa kanssa. Kuva: Juha Hakulinen
Myllymäet voittivat Ryder Cupin lippuarvonnasta liput vain perjantaille, joten ennen kuin he palaavat junalla takaisin Rooman keskustaan, pitää kysyä päivän kohokohdista.
”Parhaiten jäivät mieleen Roryn 13. reiän birdie ja Hovlandin kakkosväylän chippi. Niissä on paljon oppimista meille klubipelaajille. Mutta ehdottomasti kokemusta rikkaampana lähdetään kotiin, ja voisi tulla toistekin”, toteavat Myllymäet.
Mihin suuntaan vaaka lopulta kallistuu?
Paluukyytiä odotellessa on hetki aikaa pohtia, miten päivä on lopulta sujunut. Se on pakko myöntää suoraan, että ihmispaljous ärsytti. Kyllä, asia oli tiedossa, mutta se pääsi silti yllättämään.
Olen ollut katsomassa paikan päältä Waste Management Phoenix Openia, jossa päivittäiset katsojamäärät ovat yli 200 000, kun Ryder Cupiin odotetaan kolmen kilpailupäivän aikana yhteensä hieman runsasta 150 000 kävijää.
Phoenixissa olin akkreditoituna toimittajana ja kuvaajana, ja pääsin kulkemaan ns. narujen sisäpuolella, mutta nyt olen paikalla tavallisena kisaturistina. Ero näiden kahden asian välillä on jättimäinen, niin kuin kuuluu ollakin.
Narujen sisällä olevilla pitää olla esteetön näkymä tehdä töitä, kun taas kisaturistien pitää nähdä hieman vaivaa saadakseen eturivin paikat.
Sitä vaivaa en ollut kuitenkaan avauspäivänä valmis näkemään, vaan otin toisenlaisen lähestymistavan päivään. Mutta se olikin lopulta mitä mielenkiintoisin vaihtoehto, sillä ainaisten golflyöntien tuijottamisen sijaan pääsin aistimaan tapahtuman toista puolta, jossa peliryhmien perässä ei tarvinnut juosta eikä katsomopaikoista tarvinnut käydä taistelua. Se sopi minulle täydellisesti.
Lue seuraavaksi: Amerikan kirjeenvaihtaja Juha Hakulinen: "Phoenix Open oli tapahtumana posketon"
