Kokonaisvaltaisen valmentamisen puolesta puhuva Timo Rauhala seuraa innolla, mihin suomalainen urheiluvalmennus kehittyy.
Jos et ole kasvanut ihmisenä riittäviin mittoihin, et kestä ammattiurheilun paineita. Et pysty parhaimpaasi, tiput väistämättä alas ja taannut. Näin sanoo Timo Rauhala, suomalaisen golfvalmennuksen nestori ja samalla edelleen jonkinlainen outolintu.
Rauhala tunnetaan erittäin hyvänä harjoitusten vetäjänä. Silti hänen valmennusfilosofiansa on jäänyt monelle etäiseksi ja vaikeaselkoiseksi. Osittain siksi, että hän mieltää valmentamisen erittäin kokonaisvaltaisena ja laaja-alaisena työnä. Rauhala ei halua keskittyä pelkän lajitaidon kartuttamiseen, sillä hän ei usko, että niin valmennetaan menestyjiä urheilun huipulle.
”Valmennuksen tehtävänä on kasvattaa ihminen riittäviin mittoihin. Urheilijan pitää lopulta osata johtaa itseään ja ympäristöään niin, että se tukee häntä parhaalla mahdollisella tavalla”, Rauhala sanoo.
Rauhala on mukana kouluttamassa suomalaisia valmentajia Suomen olympiakomitean Tulevaisuuden huippuvalmentajat ja Nuoret olympiavalmentajat -hankkeissa. Lisäksi hän kuuluu Suomen valmentajien ja Suomen olympiakomitean perustamaan Työssä oppimisen työryhmään, jossa niin ikään keskitytään valmennuksen kehittämiseen Suomessa.
Rauhala tervehtii suurella ilolla niitä trendejä ja kehityskulkuja, jotka suomalaisessa valmentajakoulutuksessa tällä hetkellä ovat vallalla. Kaukana ovat ne ajat, jolloin valmentaja sulloi urheilijan koirankoppiin ja pani hänet toteuttamaan omaa malliaan sitä kyseenalaistamatta. Autoritäärisyyden hyväksyjät palkittiin, kyseenalaistajien elämästä tehtiin tukalaa.
Nykyään tavoitteena on kasvattaa valmennuksen avulla sivistyneitä ja tasapainoisia ihmisiä. Kyseenalaistaa saa ja pitää.
”Sivistys määrittelee kaiken toiminnan ehdot. Susanna Petterson määritteli sivistyksen jokin aika sitten minusta hienosti ja osuvasti: Sivistys tänä päivänä on avoimuutta, arvostusta, uteliaisuutta ja pelkäämättömyyttä”, Rauhala siteeraa.
Valmentajan tehtävänä on lopulta tehdä itsensä tarpeettomaksi.
Urheilukeskustelussa olisi Rauhalan mielestä kiinnitettävä nykyistä enemmän huomioita valmennukseen ja sen laatuun. Valmentajien on mietittävä, miten he voivat valmentaa paremmin. Urheilijan tehtävä on urheilla, ja valmentajan valmentaa. Molemmille on annettava työrauha.
Golfvalmennuksen yhteydessä Rauhala puhuu paljon teknismekaanisesta valmennuksesta. Se tarkoittaa valmennustapaa, jossa keskitytään lähes yksinomaan lajitekniikan ja lyöntisuorituksen hiomiseen. Lajitekniikka on itsestään selvästi olennainen osa urheilua, mutta kun tavoitteena on valmentaa urheilijoita huipputasolle, se ei yksin riitä.
”Teknis-mekaanisella valmennuksella annetaan tietoa, ja valmennetaan asiaa, golfissa svingiä. Toinen vaihtoehto on se, että kehitetään henkilöä, opetetaan ymmärrystä ja valmennetaan ihmistä”, Rauhala näkee.
Golfin kohdalla teknis-mekaaninen lähestymistapa on erittäin yleinen. Tuskin missään muussa lajissa ollaan niin kiinnostuneita suoritustekniikasta. Rauhalan mukaan lähestymistapa on vaarallinen, etenkin jos sitä ylikorostetaan. Se voi johtaa siihen, että urheilija menettää oman urheilijuutensa, kun häntä ei valmenneta kasvamaan siihen rooliin, joka häntä menestyvänä kilpaurheilijana odottaa.
Timo Rauhala vetämässä saliharjoitusta Mikko Korhoselle Dubaissa tammikuussa 2019.
Valmennus keskiöön
Urheilija keskiöön on mantra, jota suomalaisessa urheilukeskustelussa on toisteltu läpi 2000-luvun. Osaltaan siinä kaikuu halu etääntyä takavuosien käskyttämiseen perustuvasta valmennuskulttuurista, ja toisaalta lauseella viitataan siihen, että kaiken tuen keskiössä pitää olla urheilija, eivät rakenteet ja urheilun parissa toimivat ihmiset. Lause voidaan kuitenkin ymmärtää myös väärin. Rauhala uskaltaa sanoa, että keskiöön on nostettava valmennus ja valmentaja.
”Valmentajan tehtävänä on lopulta tehdä itsensä tarpeettomaksi. Mutta se tapahtuu vain hyvän valmentamisen kautta. Jossain vaiheessa uraansa urheilija kasvaa ohi valmentajasta, ja silloin asetelma muuttuu. Siihen asti keskiössä olisi oltava valmentamisen.”
”Tyypillisesti siinä menee 2–4 vuotta vaikkapa pääkiertueelle nousseelta golfarilta tai NHL-pelaajalta. Ensimmäiset vuodet pääkiertueella tai taalaliigassa ovat vakiintumisen aikaa, jolloin on myös suuri vaara pudota ja epäonnistua, jos urheilija ei ole valmis ottamaan vastuuta työstään ja itsestään”, hän sanoo.
Tässä kohtaa on kysyttävä suoraan, onko kyse siitä, että urheilijalle nousee neste päähän? Siitä, että hän alkaa luulemaan itsestään, osaamisestaan ja ymmärryksestään liikoja?
”Voi olla kyse siitä, tai sitten pelaajan rohkeus huipulla ei riitä, tai sitten lajin vaatimuksiin ei sittenkään ole valmistauduttu riittävän huolellisesti”, Rauhala sanoo.
Kuuluisa keltainen hissi pysäytetään hyvällä valmennuksella. Urheilijalta se vaatii nöyryyttä. Valmentajan tehtävä on pitää urheilija nöyränä.
”Valmennuksen on oltava riittävän pitkään keskiössä, jotta saadaan valmennettua vahvoja ja tasapainoisia ihmisiä. Muuten tulee pelokkaita ja epävarmoja ihmisiä”, Rauhala laukoo.
Valmennus on muutoksessa
Ei Rauhala toki ole yksin ajatuksensa kanssa. Hän on kuulunut vuosikymmenten ajan valmentajienyhteisöön, jossa on vaihdettu ajatuksia ja keskusteltu valmennuksesta. Hän on mukana kouluttajana Olympiakomitean valmentajakoulutuksissa, joissa nuoria huippuvalmentajia luotsataan kokeneempien johdolla.
”Onneksi suunta on ollut tämä viime vuosikymmeninä. Markku Kanerva alkoi valmentamaan Huuhkajia tällä tavalla, ja tulosta tulee. Sitä ennen oli joulukuusi, se oli vähän erilainen systeemi. Henrik Dettman on tietenkin tämän ajattelutavan uranuurtaja, Alpo Suhonen ja ehdottomasti Jukka Jalonen tiimeineen”, Rauhala pohtii.
Valmentajan työ ei tietenkään lopu siinäkään vaiheessa, kun urheilija kasvaa ihmisenä niihin mittoihin, mitä huippu-urheilussa menestyminen edellyttää. Kokenut konkarikin voi oppia uutta, ja kokenut konkarikin voi kompastua, jos nöyryyden ja intohimon puute lakastuttaa oppishalun. Jos intohimo ja nöyryys säilyy, kokenut huippu-urheilijakin palaa halusta oppia jatkuvasti uutta.
”Muistan kun toimittaja jossain haastattelussa kysyi Mikko Iloselta, että mikä tuon Timon rooli valmentajana on ollut pitkän urasi varrella? Mikko vastasi, että se aina rikkoi kaiken.”
Kyse oli paluusta maan pinnalle. Sen sijaan, että olisi erehdytty luulemaan liikoja, mieli pidettiin riittävän nöyränä, uteliaana ja oppimishaluisena. Se sytytti mielenkiinnon ja esti leipiintymästä. Siitä valmennuksessa on kyse, kun monimiljonäärit saadaan antamaan kaikkensa jalkapallo-, tennis, tai koripallokentällä kivuista ja kolhuista välittämättä. Isot egot pannaan syrjään ja keskitytään tekemään se, mikä osataan.
”Huippu-urheilijat ovat viisaita ihmisiä. He eivät menesty huippu-urheilussa, elleivät he ole viisaita. Mutta heiltä kestää pitkään kasvaa sille tasolle.”
Kypsyys heijastuu ympäristöön
Suomen huippugolfarit ovat usein kuvailleet ilmapiirin eroa haastajakiertue Challenge Tourin ja pääkiertue DP World Tourin välillä. CT:n ilmapiiri on raa’an kilpailullinen, yksilökeskeinen ja jopa kylmä verrattuna pääkiertueen perhemäiseen ja arvostavaan tunnelmaan.
Pääkiertueella henki on se, että kaikki ovat töissä kiertueelle, niin pelaajat, fysiot, järjestäjät kuin kaikki muutkin. Hierarkkisuus on vähäistä ja porukka on kliseisesti sanottuna kuin yhtä suurta perhettä.
”DPW Tourilla pelaajat eivät kamppaile niinkään toisiaan vastaan, vaan itseään ja kenttää vastaan. Osa heistä nousee sitten isojen kisojen pelaajiksi. CT:ltä vain halutaan pois, ja siellä pelataan toisia vastaan. DPWT:llä pelataan omia rajoja ja pelkoja vastaan. Ja hajoamispiste on usein aivan nurkan takana”, Rauhala näkee.
Rauhala painottaa, että urheilun kauniimpien menetystarinoiden takana on aina korkeatasoista huippuvalmennusta. Yksi esimerkki siitä, miten valmennus golfissa on onnistunut poikkeuksellisen hyvin, on Euroopan Ryder Cup -joukkue. Se on malliesimerkki johtamisesta ja valmentamisesta. Altavastaaja on ollut toistuvasti vahvempi, kun se on saanut itsestään kaiken irti. Huipulla ratkaiseva ero syntyy usein korvien välissä. Niitä eroja tehdään hyvällä valmentamisella.